Paikan taju

 

Olen kovin usein käsitellyt paikkoja, monia eri paikkoja. Se on ollut yllättävän usein myös kaikkien kirjoitusteni taustalla. Se on ollut myös innoittajana tutustuessani uusiin paikkoihin. Ei ole ollenkaan väliä, vaikken ole koskaan edes käynyt siellä, mihin alan tutustua joko paikan päällä tai virtuaalisesti. Paikasta ja paikoista on yksityiskohtien lisäksi tullut minulle entistä tärkeämpi aihe, kohde tai katsantokanta.

Vuosi oli 1965 tai 1966

Usein mietimme, mistä johonkin asiaan kiintyminen johtuu ja/tai, mistä se on alkanut. Kirjojeni joukossa on yllättävän paljon kirjoja, jotka liittyvät paikan käsitteeseen. Kun opiskelin muutaman vuoden taidehistoriaa 2010-luvun vaihteessa, huomasin paikan tajun edelleen vain korostuvan ja tulevan entistä lähemmäksi.

Kun ajattelen lapsuuttani, muistan eläneeni tietämättäni saman aiheen ympäröimänä. Olen aivan varmasti kirjoittanut näissä blogeissani aiheesta sen enempää korostamatta juuri tätä puolta. Olen varmasti kirjoittanut niistä tunteista, joita tunsin lapsuuden kotini pihalla. Ne veivät minut jonnekin tuntemattomaan menneisyyteen. Yksityiskohdat ovat tulleet vasta paljon myöhemmin näkyviksi. Jos osaisin piirtää, kuvaisin itseni siellä pihalla seisomassa juuri tietyllä paikalla, koska aina palatessani tähän ajatukseen, seison lapsena juuri siinä. (itse asiassa kotitaloa on usein kuvattu juuri siitä kohtaa)

1982 Kuvaaja, isäni on juuri niillä paikoilla

 

Väitän, että meitä aikuisena johtavat muistot alkavat olla elävimmillään siinä kymmenen vuoden iässä tai jo aiemmin.  Pienenä olin muutaman kerran kesäisin pois kotoani viikon verran. Palatessani kiinnitin erityistä huomiota kotikyläni vehreyteen verrattuna niihin paikkoihin, joista olin tulossa.

Tätä kirjoittaessani muistin taas isäni minulle 1957 antamat kirjat; maailman karttakirjan ja Ahti Paulaharjun ”Topografian ja suunnistamisen perustiedot”. Otava on julkaissut kirjan 1951. Kirjat viittaavat siihen, että olen aina rakastanut karttoja. Se puolestaan johtaa jälleen paikkoihin. Toisaalta em. kirja johdattaa myös kartoituksen historiaan, josta päästään takaisin paikan määrittämiseen.

1982

 

Itse aiheessa olen kirjoittanut näistä saamistani kirjoista tähän blogiini jo otsikolla ”Aina sivuraiteilla” 10.4.2014. Pääset lukemaan tekstin täältä.

Paikan tuntua tutkitaan monitieteellisesti. Kirjahyllyssäni on SKS:n julkaisema Kalevalaseuran vuosikirja 85 ”Paikka Eletty, kuviteltu, kerrottu”. Kirja on julkaistu 2006 ja sen ovat toimittaneet Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen ja Ulla Piela. Se sisältää monien tutkijoiden aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Kun vaan ehtisin liian suuren kirjaston paineessa se lukemaan, voisi olla paljon viisaampi. Lähdeluetteloissa on myös mainintoja monista mielenkiintoisista kirjoista. Käsittelen tässä blogissani nyt ja kuten yleensä omia tuntemuksiani ilman kirjatietoa.

1982

 

Opiskellessani käytin paikan käsitettä lähes kaikissa esseissäni. Se oli usein tärkeä johtoajatus, vaikkei aina pääosassa. Se oli esillä myös, kun käsittelin omaa silloista kotiani arkkitehtuuriesseen aiheena. Toinen tärkeä, usein esille ottamani asia oli ajan käsite.

Koska olen elänyt paikan ja ajan sisällä pitkään, väitän, että omat ajatukseni ovat vaikuttaneet minuun muuttamalla sisäistä kokemusmaailmaani. Voikin olla, että monet eivät pysty samaistumaan kokemuksiini. Paikka ja aika ovat sisälläni, päässäni ja melkein myös sydämessäni eikä enää ole merkitystä sillä, että omistaisin niitä tai edes osaa niistä konkreettisesti. Olen siis vapaa kuin taivaan lintu. Sanon niin huolimatta siitä, että usein muistelen paikkoja, joihin sukuni, perheeni, lapseni tai minä liityn.  En koe niistä sydämentykytyksiä.(paitsi joskus valokuvia katsellessani) Yllättävää on silti, että parin vuoden takaiset lastenlasteni elämänmuutokset tuntuvat minussa vielä vähän samalla tapaa kuin oman kodin menetys tuntui pitkään. Aika (ja muutos) on siis myös tärkeä merkittävä tekijä.

kesä 1971

 

Paikan taju on myös koko ajan mukana, kun olen käsitellyt vanhempieni historiaa.

Palaan paikoista tähän aikaan ja hetkeen.  Olotilani on aika ajoin epätodellinen. Päivä saattaa solahtaa ohi hetkessä enkä ole saanut aikaiseksi mitään. Sehän on hyvä, sanoisi joku ystäväni. En ole usein kiinnostunut mistään ulkopuolisesta paitsi kirjallisista aiheista ja niiden liittymisestä muualle. Olen usein väsynyt ja katson vain Yle Areenasta elokuvia tai hyviä sarjoja. Kiinnostava sukututkimusaihe herättää minut. En edes innostu samoista aiheista kuin muut ihmiset. Kasvit ovat kylläkin aihe, joka usein vetää puoleensa. On ikävä puutarhoja ja metsiä.

2017 koko kevät jäähyväisten jättöä

 

Lopetan siihen, kun tuttu väsymyksen ja kyllästymisen tunne valtaa minut. Pitkän yön nukuttuani jaksan taas hyvin ainakin iltapäivään saakka. Muuten kirjoittaminen takkuilee ja moni muukin asia ei tunnu mukavalta.  Joinakin viikkoina huomaan yllättäen tai ei ehkä niin kovin yllättäen, että vasen tai oikea nilkkani tuntuu taas vaihteeksi kipeältä, ei pidä. Koska olen ajatellut käydä kävellen kaupassa, on pakko ottaa yksi Burana. En missään nimessä halua, että vuoden 2018-2019 jatkuneet vaikeudet alkavat uudelleen tällaisenä aikana. Pääsin niistä eroon vasta viime vuoden alkupuolella. Mutta päätänkö minä siitä? Eräänä päivänä katselin ottamiani valokuvia ja näin niistä ja niiden puutteesta selvästi, milloin kärsin eniten.

2017 kevään vastaanottoa viimeisen kerran paikoilla, joita ei enää ole muualle kuin kuvissa

 

Aikana, kun meillä on harvoin yhteyksiä muihin, ei edes perheeseen, kaikki ilo on puserrettava omasta itsestä. Jokin aika sitten helmikuussa, meillä oli sentään perheen kanssa tapaaminen ulkona, Tuusulan Fjällbossa. Joimme kahvit ja söimme tyttäreni tekemää banaanikakkua mäen päällä huvimajan vieressä. Alhaalla kävivät vain rohkeat pikkupojat, sillä mäet olivat yhtä jäätä. Kaiken lisäksi paikka pursui ihmisiä. Perheen nuorin jäsen, Aava on harvoin tavatessamme alkanut ihmetellä, ketä me oikein olemme. Normaalisti yhdessäolo lastenlasten kanssa on ollut aiemmin paljon, paljon  vilkkaampaa. Asummehan kaikki lähellä toisiamme. Aavan 1-vuotissynttäritkin jäivät juhlimatta.Tästä kirjoitin jo aiemmassa blogissani, jonka siis itseasiassa julkaisin jo tämän aloituksen jälkeen. 

 

Olen sentään lapsesta saakka oppinut kaivamaan itsestäni luovuutta, kekseliäisyyttä. Sitä pursuaa minusta edelleen. Se ei katoa mihinkään edes vanhasta ihmisestä. Me olemme se sama henkilö syntymästä kuolemaan saakka. Monet nuoremmat, jopa oman perheeni jäsenet eivät oikein ymmärrä sitä vaan tahtovat joka käänteessä opastaa.  Vuosien mittaan olen aina välillä tuntenut surua siitä. Olen aina ollut huono itseni puolustamisessa, en lähde juuri koskaan väittelemään. En osallistu keskusteluihin, joissa on kyse ääripäistä ja joissa on vastakkainasettelua tai vertailua. En halua koskaan korostaa omaa egoani, jonka olen jo kauan sitten ripustanut naulakkoon. Mutta silti kaivan iloa omasta itsestäni, persoonastani, ulkonäöstäni, tekemisistäni ja historiasta sekä omastani että vanhempieni. Tämä kaikki edellä mainitsemani on aina näkynyt myös näissä blogeissani.

2017

 

On siis aika kirjoittaa tämä jo 28.2. aloittamani teksti julkaistavaksi. Minulla on tapana ennen uuden julkaisua jakaa Facebookissa joitakin aiempien vuosien blogeja uudelleen. Luen ne tietenkin uudelleen, kunhan olen ensin valikoinut. Taas huomasin parikin aihetta, joihin olin luvannut palata, mutta sitten kyllä unohtanut.

Olemme nyt eläneet yhden vuoden erikoisessa tilanteessa, joka meistä monen kohdalla on merkinnyt eristäytymistä lukuun ottamatta viime kesän hetken vapautta, jonka takana oli myös varjo. Omalta kohdaltani kaikki on mennyt kohtalaisen hyvin. Vanhat ihmiset ehkä ovat sopeutuneet parhaiten. Muutaman kerran olen saanut miedon ”raivokohtauksen”. Se on lähinnä liittynyt kaikkeen saivarteluun ja ihmisten ymmärtämättömyyteen, jota media tuo eteemme.

Ongelmani johtuu lähinnä siitä, että minulla ei ole heti keskustelukumppania, jolle purkaa mielipahaani. Hyvä ystävättäreni, jonka olen tuntenut muutaman vuoden päästä jo 40 vuotta, asuu lähistöllä ja onneksi me voimme helpottaa olotilaamme aina välillä parantamalla maailmaa kahvikupin ääressä. Silloin voin melkein kuvitella, että elämme normaalia elämää. Viimeksi ihmettelin myös sitä, että miten me todella asumme edelleen samalla maailman kulmalla kuin silloin 1980-luvulla.

Vapaaehtoiset työt odottavat paneutumistani. Lupaamani kotisivut sukuseuralle. Ehkä hyvin ajateltu ja mietitty onkin sitten helppo toteuttaa. Katsotaan nyt. Loppusuoralla kuitenkin tehtävän eräänlainen pakollisuus tulee esteeksi ja vie minut tekemään kaikkea muuta. Kuvien valinta herätti taas uusia aiheita, joista olisi kiva kirjoittaa.

1980-loppua