Mitä mummot ajattelivat

Herään usein aamuisin unieni pinnalle tuomiin ajatuksiin. Toisaalta myös tekemättömät ”työt” tulevat mieleen. Kaikista helpointa on aloittaa niistä elämänkaariin liittyvistä ajatuksista. Useimmiten näen ne visuaalisesti. Olen jossakin erityisessä tilanteessa tai paikassa. Saatan nähdä siellä myös muita. Omasta ajatuksenkulustani voin olla varma, mutta muiden mukana olleiden ajatukset eivät useimmiten aukea. Tässä elämässä, jota oikeasti elämme, voimme havaita, etteivät ne kohtaisi toisiaan. Siksi on aina paras pysytellä niissä omissa mieleen tulleissa ajatuksissa. Muihin ihmisiin johtavat ovat lähes aina tulkintoja. 

 

Kuva on huono, koska olen sen aikanaan kopinoinut sen ehkä vahingoittuneesta negatiivista tms., mutta mielikuva on sitä vahvempi. On kesä alkukesä 1969, mutta ehkä vielä hiukan viileää, kun rakas viittani on vielä päällä.

 

Nuorin sukumme jäsen, lapsenlapsenlapseni  täytti lauantaina täydet 1 vuotta. Emme tavanneet. Vaatimaton lahja ja kortti odottavat Muumi-lahjakassissa pöydän kulmalla. Olemme kaiken kaikkiaan olleet todella uskomattoman varovaisia koronan takia. En oikein ole päässyt selville, kuka suojelee ketäkin. Kaiken kaikkiaan on nähty, miten äkkiä virus leviää, jos se luikertelee perheeseen. Rokotukset eivät suojaa siltä, vaikka jotkut ovat niin kuvitelleet. Vaikutus tulee vasta, kun suurin osa kansasta on rokotettu. Meidän joukkomme saa kaiken lisäksi vielä odottaa pitkään ennen kuin olemme saaneet rokotuksen.

Tyttäreni perhe on joutunut jo parisen kertaa epäilyksen alaiseksi. Lapset ovat vilustuneet, limaa on kerääntynyt kurkkuun, on yskitty. Äiti on käynyt testissä ja koulua käyvä poika joutui myös menemään testattavaksi. Molemmat testit olivat negatiivisia.  Tästä ei sen enempää. Toivon vaan, että jonakin aamuna voin herätä ja todeta, että olemme päihittäneet koronan. Epäilen silti edelleen, että maailmamme on peruuttamattomasti muuttunut. Oikeastaan salaa toivonkin sitä. Siitä kirjoitan ehkä joskus lisää, jos ylipäänsä pääsen ajatuksissani niin pitkälle.

Palaan uneni herättämään kuvaan. Itse asiassa oikea kuvakin löytyy, jolla voin kuvittaa tämän. Kuva on vain alkupiste. Ajatuksissani menin paljon pidemmälle, mietin meidän äitien ketjua, jossa minä satun nyt olemaan se vanhin. 

Kuvatiedostoni ovat valitettavasti niin hajallaan, että on vaikea löytää juuri niitä kuvia, joita haluaisi. Saksan aikaiset albumini olen antanut aikoja sitten tyttärelleni ja olen joskus yrittänyt skannata kuvia negatiiveista, jotka ovat osittain vaurioituneet.

Oma äitini oli ainoan tyttäreni eli ensimmäisen lapsenlapsensa syntyessä 54 -vuotias eli hiukan vanhempi kuin tyttäreni nyt.  Olin 22-vuotias, kun tyttäreni syntyi ja molemmat sekä tyttäreni ja hänen tyttärensä olivat hiukan vanhempia kuin minä ensimmäisen lapsen saadessaan. Oma äitini oli 32-vuotias, kun minä vanhin lapsista synnyin. Jollei sotaa olisi ollut, tilanne olisi voinut olla toinen.

Aluksi näen itseni työntämässä vanhoja, useiden muiden lasten käyttämiä lastenvaunuja pitkin kivistä pikkutietä kohti kylää tai kylän ulkopuolella olevaa pientä asuinaluetta. Maailmansotien päätyttyä sieltä oli annettu palat maata idästä tulleille pakolaisperheille.  Olin silloisen Länsi-Saksan pohjoisimmassa osavaltiossa Schleswig-Holsteinissa.  Silloin en vielä ajatellut, että sukujemme historiassa oli yhtäläisyyksiä. Muut ajatukset olivat päällimmäisenä. 

No jaa, kuvaajakin oli silloin mukana. Selfieitä en tuolloin vielä harrastanut.

 

Tässä kohdassa perinpohjaisuuteni nostaa taas päätään, sillä aloin mennä tutkimaan entisen Preussin alueen historiaa. Yritän olla  lyhytsanainen. Otan tähän seuraavan tekstin Wikipediasta : ”Preussi (saks. Preußen, puol. Prusy, liettuaksi Prūsija) oli merkittävä saksalainen valtio, joka syntyi Preussin herttuakunnasta ja Brandenburgin markkreivikunnasta. Preussia hallitsi vuosisatojen ajan Hohenzollernin suku, joka onnistui laajentamaan maa-aluettaan hyvin järjestäytyneen ja tehokkaan armeijan avulla. Berliiniä vuodesta 1701 pääkaupunkinaan käyttäneellä Preussilla oli merkittävä vaikutus Saksan historiaan. Preussi oli valtauskonnoltaan protestanttinen.”

 

Jätän väliin alueen pitkän historian, johon voit käydä tutustumassa suomenkielisessä Wikipediassa täällä ja tarkemmin saksankielisessä täällä.

Mutta tämän osuuden liitän mukaan: ” Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Preussista tuli osa Weimarin tasavaltaa osavaltiona. Se tosin menetti asemansa 1932 ja joutui de facto natsivallan alle 1933 ja liittoutuneiden valloittamaksi 1945. Toisen maailmansodan jälkeen Preussi jaettiin Puolan, Neuvostoliiton ja molempien Saksojen kesken, minkä jälkeen Preussia ei enää ole ollut olemassa.”

Siis alue, josta Saksan pakolaisvirrat sekä silloiseen Länsi-Saksaan että Itä-Saksaan tulivat täältä. Saksan itäisiltä alueilta virtasi länteen pakolaisia ainakin 12-14 miljoonaa ihmistä. Tyttäreni saksalaiset isovanhemmat ja vanhimmat puolisisarukset olivat näiden joukossa.

Karjalan alue oli samanlainen riitamaa ja sotien näyttämö kautta vuosisatojen.  Preussin kohdalla mainitaan, että Berliini oli Preussin pääkaupunki 1701 alkaen. Pietari on perustettu vasta noin 1703. Berliini on perustettu jo 1200-luvulla.  

Joulun aikaan 1972 Länsi-Saksan ja Itä-Saksan rajalla Lübeckissä. Christina ja Opa.

 

Mitä kertovat etniset juuremme lyhyesti? Sekä tyttäreni että minä olemme MyFamilyTreeDNA:n mukaan 100 % eurooppalaisia.  Minun suomalaisuusasteeni on 93 %, hänen 39 %. Sukututkimukseni mukaan luvut omalta osaltani pitänevät aika hyvin paikkansa, ainoa omituisuus on yhteys Espanjan sefardijuutalaisiin alle 1 %. Sitä ei tyttäreni tiedoissa näy, tulisiko se äitilinjan kautta. Tiedot elävät ajan mittaan. Baltialaisuus vähenee tyttäreni kohdalla minua pienemmäksi. 5 % -> 4 %.  Loogista on, että hänellä on voimakas itäslaavilaisuus 33 %, lisäksi eteläistä Eurooppaa Balkania ja Kreikkaa 9%. Yllättävää on, että minulla on Skandinavian vaikutus vain pienempi kuin 2 % ja tyttärelläni sentään 4 %.  

Etniset arviot, joita eri firmat tekevät sinne lähetettyjen DNA-näytteiden perusteella ovat tosin vain eräänlaisia arvioita, jotka elävät aineiston kasvaessa.  Mielenkiintoisen lisän tuo nyt tuo tyttäreni DNA, joka tuo mukaan karjalaisten lisäksi muut idän pakolaisiksi joutuneet väestöt.  Kuten meidän karjalaisemme he myös asettuivat muiden suomalaisten joukkoon, myös nämä itäisen alueen saksalaiset olivat samaa kansaa kuin ne, joiden joukkoon he sotien jälkeen joutuivat asettumaan. Heillä oli sama kieli ja paljon muutakin yhteistä. Olisi pitänyt haastatella ex-anoppiani ja kuulla hänen historiastaan. Mutta olin tyhjäpäinen nuori ihminen, jolle aivan muut asiat olivat silloin tärkeitä. 

Serkku Marc ja Christina Saksojen rajoilla joulun aikaan 1972.

 

Kun vanhenemme, muistomme tulevat erityisen lähelle, ne saavat värin, maun, hajut ja tunteen. Usein sanotaan, että vain nykyhetki on tärkeä ja on vaarallista vajota muistoihin.  Se voi olla joillekin niin, mutta ei minulle. Olen vuosien mittaan erityisen kouliintunut siihen ja vasta nyt kannan paneutumiseni kokoaman tiedon tuomaa viisautta kaikkien muistojen lomaan. Näkökulmani on selkeä ja realistinen, ei sellaista vanhan ajan ihannoinnin luomaa höttöä, jolla useimmat ihmiset ajattelevat muistojaan. Tätä on ehkä tarpeetonta mainita, mutta selvennyksen vuoksi kirjoitan sen tähän. Tunkeudun entistä useammin entisajan ihmisten sisimpään asti yrittäen ajatella heitä sen ajan ihmisenä enkä vain meidän nykyihmisten näkökulmasta. En tietenkään onnistu aina kovin hyvin kuten en onnistu ollenkaan oman aikani ihmisten suhteen. Täytyy kuitenkin sanoa, että kun muistelen nuoruuteni ihmisiä, ajattelen harvinaisen paljon ihmisten tarkoitusperiä ja ajatuksia ja peilaan niitä myös vaikkapa nuoren minäni ajatuksiin.

Päivät kuluvat aivan liian nopeasti.  Kuten kaikkia blogejani tätäkin olen kirjoittanut muutaman päivän aamuhetkinä saamatta valmiiksi. Kaiken lisäksi jatkaminen myöhemmin päivällä on tuntunut jopa vastenmieliseltä. Erikoista! Olen nukkunut valtavan hyvin, paremmin kuin aikoihin. Unieni sarja menneen ajan ihmisten kanssa on jatkunut, vaikka en muistakaan uniani, mutta muistan trendin. Tänä aamuna heräsin blogin nimen kanssa. Nyt blogille antamani nimi ei ole aivan sama kuin mieleeni tullut, koska en edes muista sitä.  Kuitenkin se liittyi mummojen pään sisään menemiseen, siis niiden mummojen, jotka ovat jo kauan sitten lähteneet joukostamme. Kysymysmerkkiä en voi asettaa, koska vastaukseni ei voi olla täsmällinen vastaus.

Kotikaivon päällä istuvat serkku Simone ja Christina