Romaanin aihe

Päivät vaan kuluvat ikään kuin oikein kuluttaisin niitä ajatuksella, että minulla on loputtomasti aikaa. Olen jo pari päivää haaveillut aloittavani uuden blogikirjoituksen, mutta en ole ehtinyt edes aloittaa. Syitä mainitsen myöhemmin. Niiden takia ansaitsen tänään edes aloituksen ja sen, että jatkan huomenna. Tänään lauantaina en ole edes ehtinyt katsella ulos. Tosin siellä ei ole mitään katsomista. Lumi on sulanut vauhdilla ja maa on paikoin musta. On asioita, jotka voivat olla toisille helppoja, mutta toisille vaikeita ja aikaa vieviä. Siinä sitten aika hupenee, kun tekee, kertaa ja testaa ja samalla opiskelee. Sitä tein aikanaan töissä ja saatan vieläkin lähteä sormet syyhyten luomaan jotakin uutta niillä työkaluilla, mitä on tarjolla.

Tältä näytti kotitonttini kulmassa 20.1.2011

 

Onneksi olen aikanaan luonut nämä blogisivut, vaikka niitä olisi myös aika välillä muuttaa ulkonäöllisesti tai jotenkin muuten. Kaikki sen kaltaiset tehtävät ovat työläitä ja siis erityisen aikasyöppöjä. Siksi on hyvä välillä hengittää kirjoittamalla vapaasti. Monta ajatusta on ehtinyt kiertää pääni läpi, monta ideaa on mielessä, mutta päivät juoksevat ohitse kuin uni.

Joitakin asioita olen saanut valmiiksi, mutta vetkuttelen niiden eteenpäin lähettämistä. Iäkkyydestäni ja kaikesta osaamisestani huolimatta olen edelleen epävarma omista tekemisistäni, varsinkin, kun ne koskevat kirjoitustehtäviäni. Toisaalta, kun jotakin saa välietappiin ja osittain valmiiksi, niin omituinen tyhjyys valtaa mieleen. Josko sittenkin pitäisi vielä lisätä tai poistaa jotakin. Yksi viikko sinne tai tänne, ei haittaa. 

26.11.2011 aamulla näytti kotipihalla tältä. Siis tasan kymmenen vuotta sitten.

 

Sitten alkaa tulla uusia tehtäviä näköpiiriin. Uusien asioiden aloitukseen tällainen aika on loistava. Sitten kun kevät koittaa, niin mieleen pyrkivät muut asiat, vaikkei puutarhaa enää olekaan.  Siitäkin huolimatta se kadonnut puutarha on ollut viime aikoina mielessä. Maailma on täynnä hävinneitä asioita. Itse asiassa suurin osa asioista, joita käsittelen, käsittelee juuri niitä, rujoja, hävinneitä asioita, joista muistotkin ovat haalistuneet. Kukaan ei enää muista tarkkaan.

Aamuisin unen ja heräämisen rajamailla saan aina parhaimmat ideat. Valitettavan usein ne hajoavat päivän mittaan taivaan tuuliin. Tosin niitä risteilee päässäni koko ajan myöhemmin. Pääni on kuin tämä asunto, täynnä papereita, muistiinpanoja, vihkoja, kirjoja, valokuvia.

Nyt on jo pimeää, on aika lopettaa tältä päivältä, ehkä huomenna jatkan… 

Oli upean luminen tammikuu 2011. Tämän kuvan olen ottannut 25.1.2011 iltapäivällä.

 

En todellakaan jatkanut huomenna. Jälkikäteen mietin, mihin olen päiväni kuluttanut tai miksi tämä päivä on jo illassa. Usein olen pohtinut jotakin asiaa ja opetellut tekemällä. Viimeksi viime viikolla yritin tehdä uusia kotisivuja käyttäen uutta Google Sitesia.  Olen kerran aiemmin tehnyt kotisivut Kuolemajärven Sirkiät-sukuseuralle kymmenisen vuotta sitten. Tein ne täysin itsenäisesti ohjeita käyttäen. Silloin liityimme Karjalan liittoon, jossa saimme ilmaiset kotisivut. Muutama vuosi sitten vanhat sivut korvattiin uusilla ja yhdistykset joutuivat luomaan uudet sivut. Vanhat sivut poistuivat.  Järjestetyllä kurssilla en oppinut muuta kuin aloittamaan. Koska oli mahdollista, että eroamme seurana Karjalan liitosta, olimme sitten ilman sivuja. Erosimme vuoden vaihteessa. Eroaminen oli vaikeampaa kuin liittyminen. Se vaati viime vuonna kaksi yhdistyksen kokousta, joista toisen pidimme etänä. 

Työpöydän äärestä oli mukava katsella pihalle. 8.2.3011.

 

Olen ollut valmis luovuttamaan tällaiset tehtävät muille, nuoremmille. On tuttu asia, että sellaista muuta henkilöä ei koskaan ole olemassa. Kaiken lisäksi sukuseuratoiminta on pääasiassa harrastustoimintaa, jota hallitus tekee vapaaehtoistyönä.  Jäseniltä kyllä kerätään jäsenmaksut, mutta ne ovat lähinnä jäseniin kohdistuvia asioita varten.

Jotakin olen saanut jo aikaiseksi, mutta en ole varma, onko se kaikki hyvä sikäli, että tiedot tulisivat näkyviin googlen hakutuloksissa ilman domainin (verkkotunnuksen) hankkimista. Opiskelen lisää, sillä minulla on riittävästi aikaa seuraavaan kokoukseen. Täytyy kuitenkin mainita, että huolimatta kaikista ponnisteluistani, olen vasta alussa. Ihmettelen toisinaan, miten olen aikanaan pystynyt perustamaan omat bloggerin sivustot. Kävinkin tässä välillä testaamassa, osaanko vielä tehdä muutoksia ulkonäköön. Pääblogiini en nähnyt nyt tarpeelliseksi tehdä mitään muutoksia.

Helsingissä piti käydä usein opiskelun takia. 8.2.2011.

 

Niin se vaan on, että elämä hamaan loppuun saakka on opiskelua ja uusien asioiden omaksumista. Jo aikoinaan työelämän aikana jouduin usein opettelemaan asiat nk. kantapään kautta, koska vain harvat uuden asian tullessa hallitsivat sen ja liittymisen kokonaisuuteen. Mutta en jatka tästä aiheesta nyt vaan oikeasti yritän vaihtaa aihetta.

Rentoutumisessa usein sukellan sukututkimukseen. Kirjoittaminen on sellainen välimuoto kaikkien tekemieni asioiden välillä, se on pilvi, josta on linkit elämän muihin asioihin. Tänään haluan olla pilvessä ja kurkistella sieltä alas ja sivuille ja ehkä ylöskin. Toisin sanoen olen valmis tarttumaan mihin tahansa aiheeseen, mihin kirjoittavat sormeni minut vievät. On maanantai, jolloin minun on otettava rennosti, etten saa pääsärkyä (viittaus lääkkeisiini ja joskus säähän). Se koskee myös huomista. Ehkä ne ovat sellaisia nk. pyjamapäiviä, jolloin ennen kuljeskelin paljain jaloin, pyjaman lahkeet märkinä omassa puutarhassani. Nyt uloslähteminen ei houkuttele. Yöllä on satanut pieni kerros lunta jo osittain mustaksi sulaneelle maalle. Maisema seisoo…

    Espan puistossa iltapäivällä 8.2.2011.
 

En myöskään näinä päivinä ajattele tekemättömiä ja odottavia asioita ja projektien etenemistä. Jo pitkään minua on innostanut ajatus sukeltaa jonnekin oman elämäni arkistoihin. Se ei varmaan teille lukijoille ole kovin innostavaa, mutta itselleni kirjoitan ja halukkaat saavat lukea.

Aivan aluksi, katsoessani päivämäärää, muistin, että sisareni Päivikki kuoli 26.1.2011 eli huomenna siitä tulee kymmenen vuotta täyteen. Kirjoitin siitä verhotusti silloisessa blogissani ”Polulle kauas", mutta olen käsitellyt aihetta myös myöhemmin ainakin 27.1.2017 blogissani ”Aamujen lumous”, jonne pääset tästä. Päiväkirjani kertoo aika paljon sen ajan tekemisistä ja yhteyksistä muihin ihmisiin.

Tammikuu 2011 oli erityisen raskasta aikaa. Eläkkeellä oleva työkaverini Pelle oli kuollut 10.1. Omat asiani olivat erityisesti pinnalla, koska asianajajani kohteli minua erityisen törkeästi. En tajunnut sitä silloin täysin, mutta tältä etäisyydeltä tarkastellen, sellaista ei kenenkään pidä hyväksyä. Olin aloittamassa terapian perheasiain neuvottelukeskuksessa. Ensimmäinen tapaaminen lykkääntyi kuun loppuun, koska terapeutin äiti oli sairastunut ja kuolemaisillaan. Olin auttamassa muita, ystävättäriä, koiria ja lapsenlapsia. Taidehistorian opiskeluni olivat tärkeässä vaiheessa, tehtäviä oli jatkuvasti ja tärkeä esseekin pitäisi kirjoittaa, hampaiden kanssa oli ongelmia. Tytär oli ostamassa uutta taloa. Toinen sisar piti minua ajan tasalla Päivikin tilanteesta.

Keravan kirjastolla kuuntelemassa Anna Kortelaista 5.2.2011. Ensi tapaaminen hänen kanssaan.

Jouluaaton 2010 olin viettänyt torniolaisen Elisan kanssa Levillä ja palasin Torniosta 28.11.2010 kotiin. Omien sanojeni mukaan olin pakenemassa kaikkea sitä ikävää, jota olin kokenut sitä aiemmin ja mitä oli tulossa. Kaikesta huolimatta olin silloin tuki ja turva monelle.

Alkutalvi 2010 ja talvi 2011 oli jo toisen vuoden peräkkäin runsasluminen ja kylmä. Keski-Uusimaa kirjoitti 28.12.2010, että Yle Uutisten mukaan alkutalven pakkaset löivät Ruotsissa koko joukon ennätyksiä. Tukholmassa lämpötila oli ollut yhtäjaksoisesti pakkasella marraskuun 24. päivästä lähtien. Viimeksi yhtä kylmä jakso Tukholmassa koettiin 1788–1789. Mielenkiintoista, taas se Ranskan vallankumousvuosi 1789, joka kummittelee elämässäni jatkuvasti.

Silloinkin tuli ahkerasti käytyä Aleksis Kiven kuolinmökillä. 7.2.2011.

 

Kirjoitin 31.1.2011 silloiseen blogiini mm. seuraavasti (olen kopioinut tekstin tallentamistani vanhojen blogien luonnoksista, jotka löytyvät myös printteinä):

”Välillä ajatukseni leijailevat sisareeni. Ikään kuin tajuntaan iskisi hidastettuna, että häntä ei enää ole. En tahdo uskoa, että alle 60-vuotiaan ihmisen aika oli lähteä jo nyt.  Minulla olisi ollut vielä monta asiaa hänelle ja hänen kanssaan siitäkin huolimatta, vaikkemme niin aktiivisesti pitäneetkään yhteyttä. Kuinka monta ihmistä meidän ympärillämme on, joiden kanssa haluamme vielä tehdä jotakin? Miksi minäkin joskus kuvittelin, että seesteisessä vanhuudessa palaamme takaisin nuoruuteen ja yhteisiin kujeisiin ja leikkeihin. Voimme vielä kerran kulkea yhtä jalkaa kaupalle, metsään rakentamaan majoja tai pellon piennarta pitkin mansikoita poimien polulle kauas.  Olin valmis, olen ollut jo kauan valmis.  Mutta niillä ihmisillä, jotka ovat joskus kuuluneet elämääni, toisina aikakausina, ei koskaan tunnu olevan aikaa. Ei ehkä ole edes tarpeeksi kiinnostavaa pohtia jotakin tylsiä projekteja tai pelkästään parantaa maailmaa minun kanssani.  Kaikki kun on niin vähästä kiinni kuten tämä elämäkin. Huomenna olemme jo poissa. 

 

Ehkä kaikilla on niin paljon muuta mielessä, paljon parempaa ja kiintoisampaa. Entä kiire? Minne kiire? Ehkä ei ole mitään asiaa, mutta tarvitseeko aina olla mitään asiaa? Mietin usein, millä tavalla voin tehdä tästä maailmasta paremman paikan elää. Kaikki mitä voin tehdä, on melko pientä. Kuunnella, tehdä pieniä palveluksia, auttaa. Kun tulee vanhaksi, ei ole aina voimia suuriin ponnistuksiin. Mutta voi olla aina läsnä, siinä meillä kaikilla on opettelemista. Olemme menettämässä sen yhteyden toisiimme, joka meillä on ollut. Miksi juuri minun oltava se, joka ottaa yhteyttä? Kaikki eivät ole Facebookissa. Minäkin kyllästyn siihen välillä. Häpeämmekö me itseämme, kun vanhenemme? Emmekö halua toisten enää näkevän meitä, ryppyjämme, harmaantuvia hiuksiamme, liikakilojamme?  Häpeämmekö kotiamme, ongelmiamme?  Mistä sitten johtuu, että joidenkin ihmisten astuessa kotiini, siitä tulee kaunis linna, vaikken olekaan ehtinyt tehdä mitään. Pölyt häviävät nurkista, ikään kuin keijukainen lentelisi ympäriinsä ja siivoaisi taikasauvaansa heilauttaen paikat järjestykseen. Se merkitsee ystävien kohtaamista.

 

Sama ihme tapahtuu, tapaamme sitten missä tahansa vaikka vain tiellä tai kadulla. Kunhan olemme vain oma itsemme ilman mitään kulisseja ja tekosyitä ja ilman kiirettä. Ehdimme kyllä sinne, minne meillä on olevinaan kiire. Elämme tässä olomuodossa vain tämän kerran, olemme ainutlaatuisia. Me kaikki. ”

 

Tässä kuva Päivikin ristiäisistä 1951. Kummit Anna ja Viljo Moisio mukana kuvassa.

Olipa tuo vuoden 2011 alku värikästä aikaa. Tai valkoisen lumista, kuten tähän liittämäni kuvat osoittavat.  Olen kirjoittanut päiväkirjaani niin tarkkaan asioita, sellaisia, jotka olen myöhemmin unohtanut. Huvittavaa on, että jo silloin kirjoitin unissani jopa kymmenen blogia peräjälkeen. Harva niistä loppujen lopuksi pääsi julkaisuun saakka. Totuuteni ja muidenkin ihmisten ajatusmaailma paljastuu päiväkirjoistani. Ne ovat osa elämäntarinaani, sitä vaikeinta kautta, vaikean kauden jälkeen olin menossa kohti toisenlaista vaikeaa. Kaikista olen kuitenkin selvinnyt. Minulla oli silloin ja on ollut myöhemmin todella paljon mielenkiintoisia kohtaamisia, päiväkirjani voisivat todella olla romaanin idea, lähde. En taida oikein vielä ehtiä. Sillä on jokin tarkoitus, silläkin…

Enpä ole tainnut selata valokuvia monelta vuodelta. Ihmisten muisti on lyhyt. Siksi olenkin liittänyt tähän kuvia lumisesta talvesta 2011, jotta nekin tulisivat käyttöön. Nyt ei ole huvittanut lähteä kuvaamaan. Julkaisupäiväksi tulikin sitten 26.1.2021, jolloin aika sisareni kuolemasta täyttyy.

Kotipihalla 26.1.2011.