Keltainen pieni koivunlehti lensi yksin alas maahan. Se osui näkökenttääni ja pisti minut lyhyen lyhyeksi hetkeksi keskittymään siihen. Juuri silloin siihen koivusta irtaantuneeseen lehteen sisältyi paljon. Näin siinä koko elämäni, joka alkaa olla niin mahdottoman iso möhkäle, että minun on välillä vaikea sitä uskoa.
Useimmat kuvat tässä postauksessa ovat tammi-helmikuulta 2011. Tämä 28.1.2011
Ihmiselämää on mahdoton hallita. En voi ottaa sitä käsiteltäväksi kirjoittamalla kaikesta, valokuvaamalla kuin hullu, tarttumalla kiinni erilaisiin tilanteisiin. Niistä usein haluaisin luoda jotakin uutta, ehkä kuitenkin yhdistämällä sitä elettyyn elämään ja sen kokemuksiin. Sen kaiken äärellä olen ollut aina, ennen tuota keltaista lehteäkin.
Lyhyen hetken kokemus ei siis ole mitään uutta. Se vain sai minut taas kerran tarttumaan hetkeen kiinni. Samalla se herätti ajatuksia, joista olen saattanut kirjoittaa jo aiemmin. Enhän enää muista enkä hallitse edes kaikkea kirjoittamaani. En kärsi siitä, vaikka olen onneton, että en millään saa kaikkea tehtyä. Minua kuitenkin lohduttaa se, ettei kukaan muukaan voi elää ja lopuksi lähteä täältä varmana siitä, että kaikki on tehty. Miten sen nyt ottaa?
Me olemme kaikki niin erilaisia. Olen aina yrittänyt muistaa mainita, että kirjoitan vain omasta puolestani, omista mielipiteistäni. Tiedän ja tunnen omat rajoitukseni. Neuvon jatkuvasti itseäni, miten olla muiden seurassa. Olen aina inhonnut puheliasta itseäni, edelleen sorrun joskus siihen. Pitäisi vain valita oikea aika ja paikka puhumiseen. Samanlainen höpöttäjä olin jo lapsena ja nuorena, mutta en tietenkään kaikissa tilanteissa. Ihminen tarvitsee turvallisen ympäristön voidakseen avautua ja puhua.
Kuvia selatessani mieleen palaa paljon raskaita ja innostavia asioita.
Joku saattaa käyttää sanojamme aseena meitä vastaan. Sitä voi verrata myös energian ryöstämiseen toiselta ihmiseltä. On ihmisiä, jotka ovat siinä erityisen taitavia. Olen näissä blogeissani ollut erityisen avoin enkä aio sitä muuttaa. Olen ehkä ennen kirjoittanut sen olevan myös vahvuus. Eikä se ole koskaan pettänyt minua. Ehkä joskus lukijaksi on eksynyt sellainen henkilö, joka ei ymmärrä lukemaansa.
Kun 8-vuotias lapsenlapseni pari päivää sitten julisti, että hän ei pelkää mitään, aloin ajatella, vaikkemme alkaneet keskustella aiheesta. Olen huomannut, ettei hän edes oikein osaa siitä puhuakaan muuta kuin julistaa. Mutta kyllä hän pienenä pelkäsi mörköä silloista kotia ympäröivässä metsässä. Mörön tiesin, koska joskus etsimme sitä metsästä. Mutta en aiemmin tiennyt kuin vasta jokin aika sitten, että hänellä oli pienenä näkymätön ystävä, joka sittemmin hävisi tai kuoli.
Emme yleensä puhu edes läheistemme kanssa vaikeista asioista. Useimmat eivät edes halua. Keskustelu tyrehtyy usein alkuunsa, kun puhe menee tunteisiin. Useimmat kokevat sen turhanpäiväisenä. Niin kai on tarkoituskin. Eletään vain ja ollaan rinnalla.
Mutta joskus tulee tilanteita, että ihminen tarvitsee ammattiapua. On myös niin, ettemme voi olla läheistemme terapeutteja. Meitä kaikkia on järkyttänyt tietomurto, jossa terapiapotilaiden tiedot valuivat rikollisen käsiin. Tämä alkoi käyttää niitä hyväkseen kiristääkseen murrettua yritystä ja sen asiakkaita. En puutu tähän asiaan sen enempää. Monitahoinen keskustelu käy kuumana. Tekisi mieli kirjoittaa: ... kunnes se häipyy loputtomaan uutisvirtaan.
Monta kertaa ihmisen vaikeina hetkinä kertomat asiat ovat arkoja juuri niitä käsiteltäessä ja niistä puhuttaessa. Jos henkilö on saanut apua ongelmiinsa, niin ehkä tilanne helpottuu. Kun ensimmäisen kerran joutuu toteamaan, että tarvitsee apua, se on iso asia.
Suomalaiset eivät edes hevin myönnä tarvitsevansa apua. Nuorena 1970-luvulla menetin yhden ystävän sanottuani hänelle hänen juostuaan lääkäriltä toiselle saamatta apua ja valittaessa asiasta koko ajan minulle, että josko hän kokeilisi vielä psykiatria ja terapiaa. Fyysinen ongelma voi joskus viitata myös psyykeen ja asiaan, jota olisi käsiteltävä. Ystäväni ei koskaan enää puhunut minulle. Minun nopea heittoni hänen valituksiinsa, oli kohtalokas.
Voi olla, että olisin minäkin tarvinnut apua usein aiemmin, mutta selvisin aina niistä tilanteista kiihdyttämällä kirjoittamista. Yleensä ne liittyivät suhteiden päättymiseen. Olen aina kirjoittanut kirjeitä, joita en ole postittanut. Tunnen myötähäpeää niitä nyt lukiessani, ne kuuluvat hävitettäväksi. Jotakin näistä asioista on myöhemmin valunut myös blogeihini. Kansiot on joskus vain suljettava.
Kun asia on tavalla tai toisella ohi ja käsitelty, niin pystyn siitä jo kirjoittamaan ja kertomaan. Mörkö on lähtenyt pois. Koen, että minulla ei ole enää mitään salattavaa. Voin jopa kertoa, mitä kaikkea olen joutunut käsittelemään. Se ei varmasti edes kauheasti kiinnosta muita ihmisiä, koska olen tavallinen ihminen.
Kävin alkuvuodesta 2011 terapiakeskusteluissa seurakuntien järjestämässä ilmaisessa terapiassa, kun kuulin eräältä ystävältäni sellaista olevan maksutta tarjolla esim. erotilanteissa tai vastaavissa oleville ihmisille. Se aika, ennen sitä ja vielä pitkään sen jälkeen, oli sotkuista ja epätoivoista. Toisessa ulottuvuudessa elin samanaikaisesti hienoa, luovaa aikaa. Sain keskusteluista valtavasti apua. Silti lopetin istunnot kesken ajatellessani muiden tarvitsevan sellaista palvelua enemmän kuin minä. Ehkä olisin tarvinnut lisää istuntoja, sillä kärsin vielä senkin jälkeen pitkään tietynlaisista peloista liittyen siihen ihmiseen, jonka takia hakeuduin terapiaan. Itse asiassa on omituista, että ne pelot edelleen silloin tällöin aktivoituvat. Saman vuoden 2011 syksyllä puhjennut nivelreumani syntyi myös sen ahdistuksen raunioille. Sielu, henki ja ruumis ovat yhtä.
Tämä oli suunniteltu kuva, jotta muistaisimme mitä aikaa elimme. 26.10.2020.
Jatkan kirjoittamista seuraavana päivänä. Tänään on aivan yhtä surkea sää kuin eilen. Hoikat koivut pidättelevät vielä lehtiään. Välillä kuitenkin jälleen yksinäinen lehti lentää silmieni näköpiiriin. Sää on poikkeuksellisen lämmintä. Kävin maanantaina Riihimäellä sukuseuran hallituksen kokouksessa. Osa hallituksesta osallistui etänä. Kotimatkalla pimeässä ja mustassa ajaessani mietin, kuinka kauan vanha ihminen jaksaa ajella kauemmas syksyisinä pimeinä iltoina. Sataa tihutti kuten myös menomatkalla, mutta iltapäivällä puoli viiden aikaan oli vielä sen verran valoisaa, että tarvitsi pitää vain huolta, että pysyi oikealla kaistalla. Valtavasti rekkoja oli liikenteessä. Kapea Hämeentie Hämeenlinnan tien ja Tuusulan välillä on useimmiten yllättävän vilkas. Onneksi matka on kilometreissä lyhyt.
Viime viikolla
Lupauduin taas kirjoittamaan joulukuussa ilmestyvään lehteen. Lehden taitto, valmistus ja lähettäminen vaativat sen verran pitkän ajan, että tekstin pitää olla valmis jo marraskuun puolessa välissä. On se vaan kumma, kun aina kasaan itselleni lisää töitä. Edellinen teksti kyläkirjaan vaatii vielä läpikäynnin, jota olen päivästä ja viikosta toiseen lykännyt.
Mutta on kiva olla mukana seurassa, jossa ajatuksetkin tapaavat toisensa. Se olisi toivottavaa myös kaikissa muissa yhteyksissä ihmisten kanssa. Aiemmin ennen nettiä, sähköposteja ja älypuhelimia, ihmiset kommunikoivat aivan eri tavalla. Nyt yhteydet koronan takia ovat vähentyneet lisää. Se on sopinut minulle ja sopii edelleen, sillä on paljon tekemistä. Joskus tapaamisten energia vie minua hurjasti eteenpäin, ideat lentävät, toteutus laahaa perässä.
Runsaslumisen talven kuvat vanhan kotini ympäristöstä sopeuttavat talven tuloon?
Viime aikoina olen ajatellut myös paljon sitä, että onneksi olen vähitellen kadottamassa pyrkimykseni olla hyvää parempi, miettiä jälkikäteen, mitä tuli sanottua, jättää väliin kokouksia, joissa ei ole välttämätöntä olla. Ikään kuin joku olisi aiemmin asettanut minulle vaatimuksia ja moittinut minua, jos en tee sitä, mitä piti tehdä. Oikeasti se olin minä itse. Asetamme itsellemme suuria vaatimuksia ja joskus menetämme yöunemme niiden takia. Loppujen lopuksi alamme tajuta, että kukaan ei odota meiltä mitään. Toisaalta emme kyllä saisi mitään valmiiksi, jollei olisi ehkä jonkun toisen asettamia eräpäiviä.
Siksi helppo elämä ilman mitään tehtäviä eli tavallinen päivittäinen elämä voi tuntua kutsuvalta. Noudattaisin vain rutiineja. Mutta sellainen elämä lienee minulle ainakin vielä mahdotonta.
Vielä on myös synkkien ja sateisten päivien välissä hienoja aurinkoisia päiviä, jolloin voin lähteä luontoon kuvaamaan. Usein yhdistän ulkoilun muihin menoihin. Ja niitähän riittää. Jos ensi viikolla hoitaisin auton renkaiden vaihdon ja siivoukset. Sitten kun pakkaset ja lumi tulevat, lähtöihin on varattava enemmän aikaa. Kun pelkkä kauppaan lähteminen myös välillä pohdituttaa!
Tällä viikolla
Parasta minulle on usein tuijottaa niiden keltaisten lehtien putoamista. Ja välillä tehdä niitä töitä, joita en osaa vältellä! Kotiapulaista kyllä kaipaisin, jotta voisin keskittyä. Kotityöt ovat aina kaikkien naisten riesa, teen niitä aina palan kerrallaan. Pölynimuri saa vielä odottaa keskellä olohuoneen lattiaa.
Samoin tällä viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti