Jotta muistaisimme

Hienoa, tyhjä päivä edessä. Yritän palauttaa mieleeni, mitkä asiat tulivat yöllä mieleen, jotta voisin jatkaa niitä. En millään muista. Tyhjällä mielellä uuteen tyhjään päivään, mikä onkaan parempaa! Tiedän viime aikoina kipuilleeni merkityksettömän elämän ja jaksamattomuuden ajatuksilla. Yritän taistella sellaisia ajatuksia vastaan, mutta sitten jokin niistä pursuaa, valuu takaisin pienestä raosta. Siinä sitten taas olen. Ihminen ei pääse helpolla pakoon mitään. Pitää vain puskea eteenpäin, vaikkei aina jaksa eikä näe mitään mieltä. Ihmiset spontaanit ilot taitavat pienentyä vanhemmiten. Tai ne on koettu jo niin monta kertaa ja usein, että ne eivät tunnu enää niin suurilta ja merkittäviltä, että niitä olisi tarpeen juhlia suuresti.

Tämä kuva on ainoa viime viikolta. Sain tuosta puusta omenan viime viikolla. Se on niin kaunis, etten ole vielä voinut sitä syödä.

Aamupäivät ovat ihania, ne ovat kuin lapsuus. Jaksaa tehdä kaikenlaista loputtomiin, jollei jostakin kulmasta tule muistuttaja kertomaan, että oletkin jo vanha ja kulunut. Väsymys iskee ja työt eivät enää suju. Silti saan aina tekemättömät asiat tehtyä, vaikka tuntuu, etten millään ehdi, jaksa eikä huvita. Kokemus ja osaaminen ryntäävät välillä avuksi ja nostavat olkapäilleen. Kirje tulee kirjoitettua, sähköpostiin vastattua, kukat nostettua sisälle sään kylmenemistä vastaan, imuroitua ja pyykit pestyä.

Facebookista napattua: A Bed of Poppies. Maria Oakey Dwing (1845 - 1927)

 

Mietin, mitä ajattelin vuosi sitten, viisi vuotta sitten. Kyllähän se sama elämän lyhyyden muistuttaja on aina istunut olkapäällä. Siihen ei tarvita toista ihmistä. Se löytyy meistä itsestämme, se kulkee joka hetki mukanamme.  Meillä on keinoja hillitsemään tai jopa kokonaan piilottamaan sen kuiskutusta korvaamme, toisilla parempia kuin toisilla. Mutta ennen pitkää keinot eivät riitäkään vaan se alkaa jo huutaa kuin myrskytuuli.

Teet mitä tahansa, niin se ei lopeta vaan jatkaa. Ehkä se haluaa kertoa, että on muutoksen aika. Miksi se ei kertonut sitä, kun olimme nuoria ja vetreitä. Ehkä kaikille vanhemmilla ihmisillä tulee tällaisia hetkiä. Tuleehan niitä myös nuorille, kaikille. Me olemme kaikki ihmisiä. 

Viime viikolla mietin usein sitä, miltä ihmisestä tuntuu, jos häntä ei enää arvosteta ja hän menettää itsehallintansa vaikkapa sairautensa takia. Miltä tuntuu kun aletaan kohdella kuin pientä lasta, valvoa, vahtia, neuvoa, ohjeistaa, vaikka tietää, että toinen kyllä osaa?

syksy 2011

Vanhoista blogeistani huomaan, että olen kokenut asiat hyvin samalla tavalla aina samaan aikaan. Elämä kulkee sykleissä, tuntemukset toistuvat vuodenaikojen mukaan. Yleensä puhutaan pitemmistä, vuosia kestävistä sykleistä. Ehkä etsin sattumanvaraisesti tähän jonkun vanhan päiväkirjan tai blogin testatakseni ajatustani. Yksi lähde ei koskaan ole riittävä kuten ei edes yksi näkökulma. Huomaan usein saman erilaisista tutkimuksista, joissa viitataan johonkin aiempaan tutkimukseen eikä mennä juurille, alkuperäiseen asiakirjaan. Se on sitten toinen juttu.

”Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja.” Johan Wolfgang von Goethe

Kirjasin tuon lauseen päiväkirjaani 23.9.2010. Olin käyttänyt sitä muuallakin, muistikirjassa, jonka lähetin ystävälleni.  Kirjeenvaihto!  Olen laittanut kopion ystävälleni lähettämästä pitkästä kirjeestä päiväkirjan väliin. Kirje kuvaa lähes yksityiskohtaisesti tekemisiäni monen päivän ajalta. Blogissani olen tiivistänyt eikä niissä pääse aina kaivautumaan rivien väliin ja aistimaan tunnelmaa läheltä. 

syyskuu 2010

Kerron, miten ihailen taivaan sinistä kaistaletta pilvien lomassa ja pohdin ruohon leikkaamista. Mainitsen myös vahvat tuntemukseni omasta huonommuudesta muiden rinnalla, joista kirjoitin myös päiväkirjassa. Olin parina edellisenä vuotena alkanut rikkoa rajojani, olen uhonnut, ollut välillä ylenpalttisen innostunut. Olen alkanut muuttaa elämääni, mikä on vaikuttanut omaan tilanteeseeni. Se  kaikki on tehnyt minut epävarmaksi ja haparoivaksi. 

syyskuu 2010

Eräs henkilö, jonka mainitsen päiväkirjassani, sanoi minulle ”Älä pidä kynttilää vakan alla.”

Olin tehnyt niin aina. Vasta myöhemmin kuin tuolloin olen ymmärtänyt sen johtuneen jo lapsuudenkodistani, jossa kannustus ja kiitos oli vähäistä. Jos sitä oli, se saattoi olla niin hienovaraista, että lapsi ei sitä ymmärtänyt. Myöhemmin olen pystynyt senkin kaivamaan sieltä esiin. Ennemminkin lapsilta otettiin turhat luulot itsestään pois vertaamalla heitä muiden erinomaisiin lapsiin. Saman tavan olen kuullut olleen myös naapurissa. Itse asiassa se näkyy edelleen läheisissä ihmisissä heidän hiljaisessa paheksunnassaan, kun minä aloin vapautua kahleistani.

Olen selvittänyt aihetta mielessäni vuosien mittaan. Se näkyy voimakkaana koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Olen sille herkkä johtuen juuri lapsuudestani. Se on myös vaikea keskusteluaihe, koska monet saattavat pitää sitä eräänlaisena pesänlikaamisena. Onhan niin, että useimmat haluavat näyttää itsestään ulospäin hienon ja rikkeettömän kuvan. Jos joku alkaa paljastaa perheen sisäisiä virtauksia, se on pahasta. 

Opiskelin tuolloin taidehistoriaa, toinen vuosi oli alkanut. Pakkaset tulivat syyskuun lopulla. Tekstieni välissä on Hesarista leikkaamiani uutisia ja mielipidekirjoituksia.

Vuotta myöhemmin, syyskuussa 2011 kipuilin tulehtuneiden korvieni kanssa. ”Mitä te täällä teette, jos ette ota lääkettä!”, tiuskaisi terveyskeskuksen päivystyksen ajanvarausta hoitava henkilö minulle, kun jostakin syystä mainitsin, etten ottaisi suun kautta otettavaa antibioottia vaan jotakin paikallista, joka on auttanut ennenkin. Samana syksynähän alkoivat ne oireet koventua, jotka sitten johtivat nivelreuman puhkeamiseen.

Sukukokouksen jälkeen Raision hautausmaalla 2011. kuva: HL

Oli sukukokousta, oli puutarhatöitä mm. uuden kukkapenkin rakentamista, opiskelua. Sisareni sanoi sukukokouksen jälkeen, ettei hän saanut minusta yhtäkään kuvaa, koska menin aina niin vauhdilla. Nielin kaikki epäonnistumiseni ja töppäykseni niin kuin nyt edelleen teen. En jää niihin koskaan kiinni. Ruikuttaa saatan. Hetken.

Blogissani 25.9.2010 kirjoitin seuraavaa:

”Helppoa ja vaikeata

Istahdin aamulla kirjoittamaan pienen jutun tultuani ruohikon keskeltä housut ja kengät likomärkinä. Oli kiire kirjoittaa.  En halua menettää kykyäni innostua pienistä asioista. Kirjoittaminen, vaikutelmat, ajatukset ovat niin kovin tärkeitä. Pienet tärkeät asiat haihtuvat liian nopeasti.

Olisi paljon muutakin tekemistä, varsinkin opiskelun tiimoilta. Asiat ja tehtävät tuntuvat vaikeilta, mutta annan niiden hautua ja kehittyä päässäni ennen varsinaiseen työhön ryhtymistä. Opiskelussa on minulle vaikeita elementtejä. Iltaluennot ja tentit eivät ole minulle helppoja, koska vuosikymmenet juuri tuo aika töiden jälkeen on ollut palautumista rankasta työnteosta. Jouduin aina käyttämään töissä aivojani ja kotiin tultuani annoin niiden levätä. Siksi minun on edelleen vaikeata samoihin aikoihin tehdä ajatustyötä. Helppoa sen sijaan on pyöräillä spinningissä tai venytellä tunnin verran. Niissä voi tavallaan vaipua eräänlaiseen mietiskelytilaan ja tehdä ohjaajan ohjeiden mukaan helppoja liikkeitä. Monimutkainen jalka- ja käsityöskentely on jo vaikeaa, koska siinä on otettava aivot mukaan. Helppoa on myös istahtaa kahvi- tai teekupponen edessään television ääreen katselemaan lempisarjaani, saksalaista ”Lemmen viemää” ja sen jälkeen ”Emmerdalea”. Usein jopa torkahdan siinä myös hetkeksi. Unelmoin välillä tupsahtavani sarjaan, omana itsenäni, aloittavani työt Fürstenhofissa tai välillä muutan Emmerdalen kylään, jossa tapahtuu koko ajan ja ihmiset piipahtavat koko ajan pubissa. Muuten en paljon ehdikään televisiota katsoa. 

syyskuu 2010.  Naapurin kissa.

On siis vaikeata muuttaa oman kehonsa rytmiä. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Joustavuus ei ole merkitty vain nuoruuden käyttöön. Lähteminenkin on vaikeampaa. Mutta jos lähtee paljon, siihenkin alkaa tottua.

Vaikeata on kieltäytyä, kun tyttäreni soittaa ja pyytää minua hänen ja tyttärentyttärensä shoppailukäynnille Järvenpäähän. Kolme sukupolvea yhdessä. Aikoinaan meitä oli neljä. Viime viikonloppuna pyysin tytärtäni sienimetsälle. Vaikka kirjoitukseni ja muut työni katkeavat, niitä on helppo jatkaa myöhemminkin. 

Syyskuu 2010. Tuusulanjoki

On helppo olla, kun tapaa samoin ajattelevan ihmisen. Tapaamisen jälkeen on helppo hengittää. Eilen minulla oli vihdoin mahdollisuus viettää aikaa K:n kanssa, jonka aiemmin olen tavannut vain lyhyesti kadulla, kaupassa ja kirjastossa. Asuimme samalla alueella 1980-luvulla ja pienet poikamme olivat ystäviä. Emme silti silloin vielä tunteneet toisiamme sen paremmin. Nyt vasta kävi ilmi, että meillä on yllättävän paljon samanlaisia kiinnostuksen kohteita. Sydäntäni lämmitti, kun hän jopa ihaili pihaani ja puutarhaani kulkiessamme ensin sen läpi.  Useimmat eivät halua edes nähdä sitä. Olen nimittäin huomannut, että se on eräänlainen kipeä piste minussa. Odotan edes jotakin pientä kommenttia, koska vuosien mittaan olen käyttänyt siihen niin paljon aikaani. Yleensä ihmiset ovat hiljaa ja näen heidän päänsä päällä kauhistuksen, ihmetyksen, mutten koskaan minkäänlaista ihailua ja kannustusta. Puutarhassakin tarvitsen inspiraatiota, että jaksan edes ylläpitää sitä siedettävässä kunnossa. En ole koskaan ehtinyt toteuttaa suurempia haaveitani, koska pelkkä siivoaminen ja ylläpito ovat niin vaativia yksin suorittaa.  On vaikea jakaa itsensä monen paikkaan.

Syyskuu 2010. Albert Edelfelt.

Muillekin asioille syntyi mielessäni eilen sisältöä. Kesken kaiken ymmärsin, miksi minulla on ollut aika ajoin todella vaikeata ja ristiriitaista eläessäni tätä selviytymiskautta vaikeiden vuosien jälkeen. Sehän jatkuu edelleenkin näiden keskeneräisten juttujeni takia. Tajusin selkeästi, että on kaksi tietä kaikkien niiden lukemattomien polkujen lisäksi, joista minäkin olen kirjoittanut. Polut ovat polkuja ja kokeiluja ja niitä pitää tutkiakin, mutta tien valinta on perustavampi. Olen pienenä ihmisenä taivaltanut elämän tietä, jota reunustavat kauniit kirkkaat puut ja ihanan kaunis maailma, mikä on tehnyt sen toisen tien kulkijoiden ajatusmaailman seuraamisen ja ymmärtämisen niin perin juurin vaikeaksi.

Se toinen tie on nimittäin mammonan, rahan valta, joka yrittää koko elämämme ajan kietoa meitä pauloihinsa. Emme tule sitä enää edes ajatelleeksi, se on luikerrellut niin syvälle yhteiskunnan rakenteisiin ja ihmisten mieliin.  Mutta kun rakenteet sortuvat ja kulissit kaatuvat erilaisista syistä, asia saattaakin tulla ajankohtaiseksi puhutaan sitten yhteiskunnasta tai yksilöstä.  Kaikelle ihmisen elämässä laitetaan hinta. Miettikääpä asiaa syvällisemmin. Kumpi tie on sinun tiesi?

Sanat ovat vaikeita ja vaativia. On vaikeata tulkita niihin sisältyviä merkityksiä. On äärimmäisen vaikea selittää asiaa ihmiselle, joka laskee kaiken rahan kautta. Se saattaa olla mahdotonta. Ihmiskunta on asettanut rahan jumalakseen. Hyvät asiat, niiden voima ja ikiaikaisuus jää helposti sen alle. Helppoa tai vaikeata, mutta jotkut asiat tässä monimuotoisessa maailmassa ovat tosi vaikeita selittää toiselle. Jokaisen pitääkin käydä keskustelut itsensä kanssa. 

syyskuu 2010. Yliopiston sisäpihalla oli kaadettu puita.

Kävimme shoppailemassa, mutta seurassamme olikin tyttärentyttäreni sijasta Arttu, hänen veljensä. Annan haimme sitten syömään kanssamme. Nyt on hieman vaikeaa jatkaa sisällä keskeneräisiä juttuja, kun ulkona on syksyn kaunein päivä. Tässähän tätä taas tulikin naiivilta naiselta."