Aamuisin aurinko paistaa työpöydälleni aivan liian kirkkaana.
Se häiritsee, jos haluan alkaa kirjoittaa blogia. Voisin toki siirtyä
kirjoittamaan muualle, vaikkapa keittiön pöydän ääreen, jonne se ei paista enää
puoli yhdeksän aikoihin. Makuuhuone on asunnon toisella puolella, vasta
ilta-aurinko tulee sinne sisälle. Tänään siirrän suosiolla läppärini keittiön
pöydälle, joka pursuaa mappeja ja kirjoja. Kun kirjoittamisen pakko tulee
ylivoimaiseksi, sitä pitää kuunnella.
Ihmisessä, tässä tapauksessa minussa risteilevät
monenlaiset tekemisen tarpeet. Aamukahvia juodessani ja auringon paistaessa
keittiöön, aloin nähdä joka puolella pölyä, roskia, hiuksia. Eipä sitten muuta
kuin lakaisemaan ja pyyhkimään pintoja, kaappeja ja lattioita. Olinhan vasta pari päivää aiemmin imuroinut. Oikeastaan olen sitä mieltä, ettei tällaisista
asioista edes pidä kirjoittaa saati informoida muita. Mutta jos luon elämänmakuista
blogia, niin miksi ei. Ihmisen (= naisen) ajatukset eivät koko ajan pyöri
korkeimmissa ulottuvuuksissa.
Kirjoitin viimeksi DNA-testistä. Joku jakoi blogin
jonnekin sukututkimusryhmään Facebookissa ja sitä onkin luettu ahkerasti. Outoa
on, ettei kukaan kommentoi millään tavalla. Vallitsee syvän syvä hiljaisuus.
Eipä muutenkaan blogejani kommentoida kuin joidenkin toimesta ja ehkä erikseen
viestillä. Tätähän koko elämäni on ollut. Olen saanut tehdä kaikenlaista, jopa
joskus saanut jotakin aikaiseksi, mutta ympärilläni leijuu suuren suuri
hiljaisuus. Minussa lienee jokin ominaisuus, joka varoittaa ihmisiä sanomasta
mitään? Mikähän se on?
Unohdan asian seuraavassa hetkessä, eihän sillä ole
mitään merkitystä. Toimin joka tapauksessa omana kommentoijana ja itseni
arvostelijana. Se on varmaan pelkkä kirjoitusten sävy, joka osoittaa sen. Kuka
nyt haluaisi sitä entistä ”naiivia naista” mitenkään arvostaa positiivisesti
tai negatiivisesti!
Aurinko paistaa taas kirkkaalta taivaalta. Minulla
riittäisi töitä moneen suuntaan, siis niitä vapaaehtoisia. Niistäkin on paras
olla hiljaa, koska saan kuulla, että pitäisi luopua jostakin tai kaikista.
Mutta kuka nyt luopuisi elämän suolasta?
Tekemättömät jutut jaksavat muistuttaa itsestään, mutta kumma kyllä ne tulevat
aina loppujen lopuksi tehdyiksi.
Iso kasa kirjoja odottaa myös lukemistani. Kun olen
puurtanut jonkin aiheen parissa pitkään, en kyllä edes jaksa sitten lukea.
Eräänä
päivänä perustin Instagramiin pitkään pohtimani toisen tilin. Se olikin
yllättävän vaikeaa, mutta nyt se on siellä. merjalovesbooks!! En ole ehtinyt viedä sinne vielä mitään tai
paremminkin valinta on vaikeaa. Pari iki-ihanaa kirjastosta lainaamaani
kasveihin ja puutarhoihin liittyvää kirjaa odottaa paneutumistani. Voisin ehkä
aloittaa juuri nyt. Sen teinkin saman tien. Ensimmäinen kuva, tosin vähän huono
ja harkitsemattomasti otettu on nyt palvelussa. Siinä on kansikuva pöydälläni
lojuvasta Teija Alangon iki-ihanasta kirjasta ”Malva ja mulperi”(SKS.2018). Se
pitää kyllä hankkia itselle. Ehkä sitten
lokakuussa Helsingin kirjamessuilta, jonne olen jo keväällä ostanut kokoaikaiset
liput.
Hashtagit. Voi sentään, sekin piti nyt opetella. Nyt vaan sitten lukemaan kasviarkeologin
kirjoittama kirja. Sukututkija ei pääse karvoistaan koskaan. Aloin heti miettiä
ja yhdistellä.
Teija Alanko ei ole sukua Anja ja Pentti Alangolle, jotka ovat olleet kasvitieteen kanssa tekemisissä. Anja Alanko s. Levoniemi kuoli viime keväänä. Hän oli luomuasiantuntija. Hänen lapsensa ovat minulle kahdeksansia serkkuja, mikä ei siis edes näkyisi DNA:ssa. Anja Alangon mies Pentti Alanko on kasvitieteilijä, jonka kirjoja on minullakin kirjahyllyssä.
Teija Alanko ei ole sukua Anja ja Pentti Alangolle, jotka ovat olleet kasvitieteen kanssa tekemisissä. Anja Alanko s. Levoniemi kuoli viime keväänä. Hän oli luomuasiantuntija. Hänen lapsensa ovat minulle kahdeksansia serkkuja, mikä ei siis edes näkyisi DNA:ssa. Anja Alangon mies Pentti Alanko on kasvitieteilijä, jonka kirjoja on minullakin kirjahyllyssä.
Tänään en saa sen kummempaa kirjoitusta aikaiseksi. Siksi
jatkan tästä samasta puutarha-aiheesta. Kasviarkeologia kuulostaa ihanalta. Sen
kautta saadaan tietoa kasveista ajalta ennen kirjallisia lähteitä. Puutarhan
käsite on ollut aiemmin erilainen. Alun perin puutarha tarkoitti hedelmäpuiden
tarhaa (ruotsiksi träd-gård) ja kaalimaalla kasvatettiin aikoinaan myös muita
lehtivihanneskasveja. Sana kal
merkitsee kaalin lisäksi mitä tahansa vihannesta, jolla on vihreät syötävät
lehdet kuten malvoja ?, hierakoita ja savikkakasveja ja pihatähtimöä.
Ajatella, minunkin tämän ajan (tosin vanhan ihmisen)
puutarhassa kasvatin malvoja koristekasvina ja hierakoita, savikoita ja
pihatähtimöä riitti kukkien välissä rikkaruohona.
Suomen kielestä puuttuu kirjan mukaan yksi puutarhatyyppi,
jota englanniksi kuvataan sanalla ”pleasure garden” ja ruotsiksi ”lustgården”. Kirjassa sen sen vastineena käytetään sanaa ”huvipuutarha”,
jota kirjoittaja pitää liian laimeana ja yksipuolisena ilmaisuna. Minulla
heräsi heti ajatuksia, jotka kirjoittaja sitten vahvisti. Miten suomalaiseen
kulttuuriin voisi sopia huvitukset? Huvi ja nautinto, tyhjänpäiväinen oleskelu
on vierasta luterilaisuuden kyllästämälle maalle ja ihmisille. Siis
sellaisenaan. Voimme toki työn lomassa nauttia leväten puutarhastamme tai
viljelypläntistämme. Se on minulle kovin tuttua.
EU:ssa on kansallinen vieraslajistrategia, johon en halua
puuttua, koska rakastan lupiineja. Muut
hoitakoon poliisihommat. Mutta jos sinua kiinnostaa, niin käy lukemassa tämä.
Luettelossa on kasvien lisäksi tuhohyönteisiä, viruksia, hyönteisiä, sieniä ym.
Kirjassa ”Malva ja mulperi” on aivan ihastuttava kuvitus
puhumattakaan tekstistä.
Kasvien suomenkielisten nimien synty on mielenkiintoista.
Mikael Agricola 1500-luvulla, Elias Tillandz 1600-luvulla ja Elias Lönnrot
1800-luvulla kehittivät aikoinaan suomeen kirjakieleen sopivia kasvinimiä.
Monet nimet ovat säilyneet nykypäiviin asti, esim. Tillandzin 1600-luvun
lopulla nimeämät puiden nimet ovat vakiintuneet kieleen vähän muuntuneina:
coivu, cuusi, haapa, leppä,pihlawa, saarni, tammi, tuomi. Onhan siellä muitakin
tuttuja kuten katin käpälä, apilas, hiiren händä ja orawan marja. Löytyy myös
caali, humala, härkä papu, nauris, pellava, punajuuri, ruis, sinappi, tilli. Kirjoittaja suosittelee lisäksi kasvien
tieteellisistä nimistä julkaistua Suomen oloihin mukautettua kirjaa ”Latinaa
puutarhureille.”
Tässä kohdin pitää mainita, että hankin aikoinaan Kaisa
Karjalaisen laatiman kirjan ”Puutarhasanasto” (Englanti-Suomi-Englanti). Kirja
ilmestyi 2005 Tammen julkaisemana. Siihen aikaan kirjoittelin paljon kirjeitä
englanniksi ja tarvitsin nopeasti sanoja, koska puutarha ja kasvit olivat tärkeä aihe, josta piti aina kirjoittaa. Vieläkin se on aina käsien ulottuvilla, mitä en
voi sanoa useimmista kirjoistani, joita joudun usein tarvittessani etsimään
päiväkausia.
Jatkan kirjan lukemista aina ehtiessäni. Seuraava jo
aloittamani kirja liittyy puutarhaan ja kirjeisiin. Hannimari Heino, Kristiina
Wallin: Puutarhakirjeitä. Atena. 2018. Kirjan kannessa on piirros kasvista nimeltä "Särkynyt sydän". Aah, tuo mieleen monenlaisia muistoja.
Luonto on tähän aikaan vuodesta aivan ihastuttava. Täällä
maalla viljapellot kutsuvat minua lähelleen. Rakastan elokuun tuoksua ja tunnelmaa. Aina
työnteon ja lukemisen välillä on pakko poiketa laajojen, kypsien viljapeltojen
äärelle ihailemaan niiden värejä ja tuoksua. Voisin taas muuttaa telttaan
pellon äärelle. Maalla syntynyt on aina maalainen.
Huvipuutarha... Niinpä Merja, itsekin olen pohtinut tuota suomalaisuuteen mielestäni liittyvää nautinnot turhiksi ja epäsopiviksi leimaavaa kulttuuria. Minäkin olen ajatellut sen johtuvan kovasta uskonnostamme sekä myös kovista olosuhteista, jotka ovat pakottaneet aina vain yrittämään, tekemään ja kärsimään, jos mieli elää seuraavanakin vuonna. Ilokseni olen kyllä huomannut, että vähitellen ja jo lapsissani tuo ajattelu on alkanut keventyä. Mielen keveyttä sinullekin ja näkemisiin syyskuussa! Marja-Terttu
VastaaPoistaLuin tämän blogisi nyt uudelleen. Ihan samat ajatukset nousivat mieleeni kuin edelliselläkin kerralla. Ja taas voin ilokseni todeta, että näkemisiin syyskuussa! Marja-Terttu
VastaaPoista