perjantai 20. huhtikuuta 2018

Tasapaino ei ole aina balanssissa


Ohi kulkiessani vilkaisen makuuhuoneen liukuoveen kiinnittämääni Karjalan karttaa. Monta kertaa päivässä. Se on kartta ”Karjalan kannas 1938,1:200 000” ja kartta on kenen tahansa mahdollista hankkia Karttakauppa.fi:stä. Vanhassa asunnossani, jossa seinätilaa oli paljon enemmän kuin nykyisessä, se oli silloin tällöin aivan silmieni edessä kirjoittaessani. Sielläkään en ollut vuosikausiin rauhassa muutoksilta kuten lukijani hyvin tietää. Seinät tyhjennettiin aina välillä remonttien takia ja pöytien paikkaa vaihdettiin. 

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat keväältä 2005.
Kartta kertoo minulle hyvin paljon samalla opettaen koko ajan uutta, paikoista, näkymistä, merestä. Olen kokenut lapsesta saakka paikkoihin orientoitumisen tärkeäksi. Kulkiessani missä tahansa sisäinen kompassini on kertonut ilmansuunnat. Olen toki välillä eksynyt, mutta se ei ole johtunut päässäni olleesta kompassista vaan ihmisten rakentamista teistä ja esteistä, vaikka olen halunnut mennä suoraan kohti jotakin paikkaa. Tämä kartta inspiroi minua koko ajan uusiin asioihin. Asioiden inspiraatio on kantava voimani. Sisäänrakennettu. Sen tasapaino on tärkeää. Olen useimmiten itse sen pahin vihollinen.  Miten, siinä onkin pohtimista.



Tasapainon pahimpia vihollisia on itsensä kurittaminen monella eri tavalla, omat sisäiset vaatimukset. Vanhuuden porteilla tajuaa kaiken pikku hiljaa murenevan, vaikka kuinka yrittää pitää sisäistä tasapainoaan yllä pikku konsteilla. Luulen, että kaikki tietävät tämän asian, vaikka siitä ei kovin paljon puhuta, ei haluta puhua. Harva myöntää vanhenevansa vaan sinnittelee uskossa, että on edelleen nuori. On vain ikävää, että jäämme sillä tavalla vähemmistöön emmekä pysty siksi ajamaan omaa etuamme nykyisessä maailmassa. 

Sisareni koira Netta oli silloin tällöin hoidossa ja pääsi mukanani pitkille lenkeille. Netta kuoli iäkkäänä 2016.


Vanhojen ihmisten hiljainen enemmistö kulkee kohti kuolemaa nuoruuden harhassa eikä siinä ponnistelussa pysty ottamaan ikänsä valtavia etuja käyttöön. Niitä on nimittäin paljon, mutta kun haluamme pysytellä samalla viivalla nuorten ja keski-ikäisten kanssa, voimamme kuluvat siihen pinnistelyyn. Haluamme, että näytämme nuorilta eikä meitä saa sanoa vanhoiksi. Odotamme kuumeisesti ensin eläkkeelle pääsemistä päästäksemme vapaiksi ja aloittamaan uuden nuoruuden. Aina kaikki ei mene, kuten toivomme. Usein tulemme vain kokemaan pettymyksiä toisensa jälkeen. Eräänä päivänä me tai läheisemme sairastuvat, äkkikuolema saattaa olla nurkan takana. Elämä muuttuu yhtäkkiä.

Kaiken nuoruuden tavoittelun ja uskottelun sijaan, voisimme ottaa kiinni vanhaksi tulemisesta, tunnustaa asian ja etsiä siitä hienon tasapainon ja hyödyntää sitä kaikessa tekemisessämme. Meillä on joka tapauksessa valtava etumatka, koska olemme täynnä tietoa ja kokemusta.

Kun olimme työelämässä kokemustamme ja osaamistamme ei välttämättä enää eläkeikää lähestyessämme arvostettu vaan nuoret nostettiin ohitsemme. Usealla meistä lienee siitä kokemusta ja karvaita pettymyksiä. Siitä huolimatta osaamistamme ja kykyjämme kukaan ei pystynyt ottamaan meiltä pois. Myöhemmin se kaikki oli voimavaramme, jonka saatoimme kääntää muihin asioihin. Nyt täysin omalla vastuulla, omana johtajanamme.

Tiedän omista kokemuksistani, kuinka vaikeata oli alkaa uskoa itseensä täysin. Olin haaveillut jo työelämän aikana ja yrittänyt onnistumatta kerätä rohkeutta hypätä ulos. Tasapaino ei ollut kunnossa, jotta olisin onnistunut. Ihmisen elämässä on myös muita asioita, joissa tarvitaan tasapainoa. Yksi tärkeimmistä on perhe, lähimmät ihmiset. Varmaan kaikki tietävät, kuinka vaikeata on siinäkin luovia eteenpäin. 



Jätän tästä aiheesta tällä tasolla kirjoittamisen tähän todeten vain, kuinka vaikeata on löytää se jokin, on se sitten onni tai tasapaino. Aina on jokin sen esteenä. Sitä yritän minäkin tavoitella koko ajan. Siis sitä tasapainoa. Onni on minussa itsessäni ja suhtautumisessani.

On kiva parannella maailmaa ystävien kanssa. Useimmiten se jää puheiden tasolle. Vielä mukavampi on palata omaan turvalliseen ”kuplaansa”, jossa osaa luovia ja jossa on ihmisiä, joiden kanssa on ilo olla yhdessä ja voi jakaa samanlaisia kiinnostuksen aiheita.

Kaiken kaikkiaan asioiden muuttaminen isommassa mittakaavassa ei ole helppoa. Tänä päivänä se on vielä entistä vaikeampaa. Riittää, kun katsoo ympärilleen, niin tajuaa, että yhden ihmisen mahdollisuudet muutoksen rakentamiseen ovat vähäiset. Maailma on muuttunut aika erikoiseksi paikaksi. Ympärillä kuuluva huuto on moniäänistä ja usein jopa valheellista.


Jatkan oman kompassini kautta. Tutkin karttoja ja kuljen omaa polkuani eteenpäin. Tänne kerrostaloon kuulen tänään lokkien kirkunan. Paksujen kiviseinien läpi eivät edes lähellä kulkevan Tuusulan väylän autojen äänet kuulu. Nyt keväällä sydäntäni särkee se, etten näe koko aikaa ruohonjuuritasolta luonnon heräämistä. Vielä vuosi sitten saatoin kävellä pyjamassa aamutuimaan ulos ja tuntea, haistaa ja nähdä kevään tulon. Pahoinvointi, jota estää minua nyt menemästä edes vanhalle kotikujalle käymään, tulee kyllä loppumaan. Vuodenkierron mentyä ohitse, saavutan ehkä siinäkin tasapainon.  Ensi vuonna keväällä saapuvat sepelkyyhkyt ovat jo ymmärtäneet, että pihalla ei kasva enää isoja, turvallisia puita, minulle rakkaita mäntyjä.

Kun maaliskuussa 2000 olin ensimmäistä kertaa siellä käymässä, mikä käynti johti talon ostamiseen, ihastuin juuri noihin puihin. Poimin lumettomalta talon seinustalta pienen männynkävyn, joka kulki mukanani siitä lähtien. Se tuli kyllä käsiini viime kesänä, mutta ehkä laitoin sen jo pois. Nostalgia ei ole minun lajini. En voi kuljettaa mukanani muuta kuin aineettomia muistoja. Niitä me vanhat ihmiset olemme täynnä. Niistä ammennan loppuun saakka keräten silti koko ajan lisää. 

Tältä pysäkiltä lähdin useimmiten bussilla Helsinkiä kohti.

Muiden muistot ovat mukana. Kuljetan myös kaikkien tapaamieni ja tuntemieni ihmisten muistoja. Jos elän kovin vanhaksi, niitä ei tarvitse edes enää kertoa minulle, sillä tunnen ne kuten tunnen perheeni jäsenten muistot ja kokemukset melkein kuin omani. Se on sitä selvänäköisyyttä.



En vaan voi lopettaa kirjoittamista tähän, vain tapani mukaan haluan mukaan väläyksen menneestä. Mitä mietin keväällä 2005? Moleskine-muistikirja 1.11.2004 – 22.5.2005 tuli oudosti käsiini. Sillähän on aina jokin merkitys tai se muistuttaa asioista, joita on vielä käsiteltävä. Niitä kyllä riittää.


”30.3.2005 kello 7.20 kotona

Aamuisin aina miettii ja tajuaa. Päivän sekamelska ei ole vielä sotkenut asioita. Nimittäin sitä se on. Olen jo pitkään ajatellut, että vika on vain minussa. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtää, ettei se olekaan näin. Vika on organisaatiossa ja/tai vika on meidän työympäristössä. Me emme vain tajua sitä. Muutokset ovat tapahtuneet pikku hiljaa ja olemme tehneet ne itse. Asioita ja syitä syötetään monelta eri taholta. Vika ei ole iässä. Nuoremmatkin alkavat hajota. Pitäisikö sanoa M:lle (silloinen esinainen), että pakene niin kovaa kuin jaksat.

Ja mikä minä olen näitä selittämään, kun kaikki ihmiset ovat tavallaan sairastuneita: Tarvitaan joku ”guru” selittämään asiat, vaikka kerrankin voitaisiin etsiä ratkaisuja omasta väestä. Näkeehän siitäkin jotakin. Kun hetki jutellaan jossakin, kenelläkään ei ole aikaa kuunnella muita vaan koko ajan pälpätetään. Minä muuten jään aina jalkoihin. Sitäkin olen monesti miettinyt. Olenko liian pitkäpiimäinen vai vähän kiinnostava? Enkö ole tarpeeksi nopea? Enhän minäkään aina jaksa kuunnella. Minulla on tasan kolme vuotta aikaa olla siellä työelämässä. Miten pääsen aikaisemmin pois, haluanko aikaisemmin pois? Olenko ylipäänsä valmis eläkkeelle? Tai mitä teen sen jälkeen? Työkseni?”

Tässä maisemia, joita ei enää ole.


Oikeastaan tuo eteeni sattumanvaraisesti tullut pätkä kuvaa tiivistettynä analyysin siitä ja edeltävästä ajasta. Työelämän etenevä huonontuminen, eläkeiän lähestymisen dilemma. Jatkossa pohdin vielä kotipihan asioita, työpaikan vaihtamista, omaa yrittäjyyttä. Oli myös erimielisyyksiä avomieheni kanssa pihan hoidosta (hän olisi halunnut pihalle kasvihuoneet), talon seinustoille hänen keräämistään tavaroista ja pikkuostoksista (olin ostanut silikonisiveltimet pullien voiteluun Ikeasta).  Hän motkotti kaikesta vanhan miehen tavoin masentaen minut ajattelemaan eroa, talon myymistä. 


Helsingissä, uusi linja-autoasema Kampissa oli valmistumassa ja vanhan paikan tilalle oli tulossa jokin taidetori. Jos minulla oli stressaava aika sekä työssä että kotona, niin oli myös ystävilläni. Vietin pitkän tovin käyden läpi kevään 2005 valokuvia. Niistä ei näe suoraan niitä synkkiä säikeitä, jotka tulevat esiin kirjoituksissani. Valokuvat saattavat vääristää totuuden. Niistä ei näy aina paha olo, menneet kriisit, työkiireet, väsymys eikä päänsärky.  Olen huomannut, että otan valokuvia yleensä hyvällä mielellä. Toisaalta kuvista saattaa ihmisen kasvoista nähdä tulevaa, varsinkin, kun tietää, mitä tuli myöhemmin tapahtumaan, ehkä vasta vuosien päästä.  Valokuvat tarvitsevat tuekseen kirjoittamisen.  Nyt huomasin sen selkeästi. Kevät 2005 oli päiväkirjani mukaan selkeästi tasapainon etsimistä. Silloinkin.

Tajusin siinä keväänä, että minun on lähdettävä eteenpäin. Paluuta menneeseen ei ollut enää. Kaikki ei vain aina tapahdu niin nopeasti. Ihmisten pitää olla hienotunteisia toisiaan kohtaan.

Elämä myös täyttyy uusilla asioilla yllättävän nopeasti. Silti vanheneminen ei ole helppoa eikä kivaa. Pitää muistaa, että olemme kaikki samassa veneessä, vaikkemme sitä haluaisi.

Jospa nyt jaksaisi ahertaa niiden vielä tekemättömien töiden parissa. Ja välillä vilkaista karttoja, lukea kirjoja, jatkaa sukututkimuksia ja vain mennä eteenpäin.

Olen käsitellyt vuotta 2005 usein ennenkin. Huomasin sen vasta päästyäni tämän kirjoittamisessa loppuun. Tässä linkkejä aiempiin blogeihini "Merkityksellinen elämä""Outo välikirjoitus", "Reputettuja muistoja", "Heijastuksia kultaisessa silmässä".



2 kommenttia:

  1. Luopuminen on vaikeinta, mutta toisaalta tuntuu loppujen lopuksi tuovan lisää tasapainoa.

    VastaaPoista
  2. Päivä vain ja hetki kerrallansa..." Mutta se tasapaino, se on mutkikas juttu! Olet jo usealla kirjoituksellasi Merja saanut minut ajattelemaan sitä, miten onnekas olenkaan elämässäni ollut. Kunpa muistaisin olla siitä useamminkin kiitollinen. Kevätterveisin Marja-Terttu

    VastaaPoista