Uhon aika

Iso kasa tekemättömiä tehtäviä odottaa pöydän kulmalla. Se on hyvin tavallista, kun olen ollut liikkeellä. Tehtävät, lupaukset ja sen sellaiset ovat kuin takiaisia. En valita, mutta ne on silti hoidettava tai sitten vain unohdettava, mitä en harrasta.  Kaikkia asioita ei silti koskaan pysty hoitamaan loppuun saakka, varsinkin, jos ne vaativat apua joltakin muulta taholta.

Olin viime viikonlopun Vantaan sukututkijoiden joka vuosi järjestämässä ”Kuulutko sukuuni”-tapahtumassa. Toisella edustamallani sukuseuralla eli Kuolemajärven Sirkiöillä oli siellä osasto. En aio tässä kirjoittaa tästä tilaisuudesta sen enempää kuin mainita, että se oli kokemisen arvoinen. 

Ainoa uusi kuva nykyiseltä kotitieltä

Tilaisuus vei tosin kaikki voimani ja nyt elän edelleen toipumisen aikaa. Uusiin asioihin lähteminen on aina palkitsevaa ja antaa voimaa jatkaa. Olen täällä blogeissani valittanut alavireestä ja huomaan kyllä näiden vuosien aikana rakentamieni perustusten olevan loppujen lopuksi se juttu, joka vetää minut ylös suosta. 

On vaikea selittää sanallisesti sitä tunnetta, joka herää vähitellen ja nostaa ylöspäin. Se on eräänlaista innostusta, jossa luovuus alkaa kipinöidä. Olen joskus aiemmin kutsunut sitä inspiraatioksi, jonka olen aina välillä pelännyt menneen menojaan. Se on silti täysin synnynnäinen ominaisuus, joka ihmisillä joko on tai ei ole. Useimmilla se on, vaikkakin tosi pienenä. Siksi sen olemassaolo on ensin ymmärrettävä, sitten sitä on alettava vaalia ja arvostaa. Siksi kai minäkin keräsin vuosien mittaan sitä aineistoa, jota hankaamalla, saan kipinät aina nousemaan uudelleen. 

Kaikki muut kuvat ovat menneiltä vuosilta aamulenkin varrelta. Tuusulanjoki.

Suuren suurta roihua en tässä iässä ehkä enää saa niistä syntymään. Kaikkihan on mahdollista, mutta askeleet ovat pieniä ja aika on rajallinen. 

Nykyajassa on myös paljon toimintaa, joka saattaa olla rajoittavaa. Melkein hurjistuin, kun luin viime viikon Anna-lehdestä (Anna n:o 40/5.10.2017) Sanna Wirtavuoren kirjoittaman artikkelin Anna Perhosta. Kaikki lehdet nostavat esille samanaikaisesti persoonia, jotka ovat ehkä kirjoittaneet kirjan tai ovat televisio-ohjelmissa.

Toimittaja Anna Perho on kirjoittanut nyt syksyllä ilmestyneen kirjan ”Antisäätäjä”, jota en aio lukea. Taisin jo aiemmin syksyllä nähdä hänet televisio-haastattelussa. Tietenkin hän kirjoittaa ihan asiaa, siitä ei ole kysymys eikä hänen persoonastaan. Mutta tuo Annan artikkeli nosti elävästi mieleeni tuon ikäisten ihmisten (40 – 50) valtavan uhon. Samanlainen olin minäkin aikoinaan. Nyt tunnen myötähäpeää.

Ei se mitään, mutta artikkelissa ladataan itsestään selvyyksiä elämästä. Suurella äänellä huudetaan valmentajana elämänohjeita.  Näitä hän opastaa kirjassaan, koska tarvitsee niitä itsekin. ”Olen paitsi valmentaja myös vertaiskokija ja ruuhkavuosiveteraani.” ”Missioni on taistella elämätöntä elämää vastaan.”

Hän viihtyy erityisen hyvin epämukavuusalueella, koska siellä kehittyy. Saattaa olla, että nämä ohjeet ärsyttävät minua erityisesti siksi, että ne ovat minulle jokapäiväisiä asioita ja koen ikäväksi sen, että niistä elämöidään.

Tuossa iässä ihmiset ovat voimansa tunnossa, eivät halua nähdä sinne loppumetreille, eläkkeelle jäämiseen, vanhentumiseen, kuolemaan. He ovat aina oikeassa eivätkä edes kuuntele vanhempia ihmisiä. Niinhän minäkin. Menin nenä pystyssä eteenpäin, en kuunnellut äitiäni enkä isääni. 

Muutto. Annalla oli myös muutto, jossa piti käydä vanhoja tavaroita läpi. ”Anna löysi pahvilaatikoita, jotka huokuivat nuorempien ikävuosien angstista energiaa.” Hän säilytti vielä ne vanhat ahdistuneet päiväkirjat, vaikka totesi, että olisi pitänyt heittää ne pois, koska niiden lapselliset ruikutukset tuntuivat pelkältä oman itsen ympärillä pyörimiseltä. 

Hänen mielestään vanhojen muistojen säilyttämisessä on kysymys menneisyyden haikailusta ja romantisoinnista. Ihminen elää päänsä sisällä (HYI) jotakin aikakautta, joka meni jo. Tämä päivä jää kokematta. Siltikin ”Läsnäolofundamentalismi” on hänestä myös inhottavaa. 

 

Huh sentään. En kestä enää. En yleensä enää riehaannu näin paljon. Yritän vain hiljaa ohittaa minua ärsyttävät asiat.  Liika maailmanmenon, sen nykymenon seuraaminen saattaa tehdä allergiseksi. Silloin tällöin lähden lukemaan jonkun lehtijutun kommentteja ja toivon, etten olisikaan lähtenyt. Ne juuri osoittavat, kuinka paljon huonoja ymmärtäjiä ja maailmanmenon seuraajia netissä liikkuu. Toki siellä on asiallisia kommenttejakin, mutta enemmistö on jotakin muuta. Usein huomaan ymmärtäneeni asian aivan päinvastoin kuin enemmistö. Saatan palata asiaan ja perehtyä ja silti edelleen ymmärrän sen toisin. Johtuuko se vanhemman ihmisen pidemmästä perspektiivistä, vivahteiden tulkitsemisesta, tarkkaan lukemisesta (se, mitä on otsikon alla)? 

Jaan itsekin aina välillä Facebookissa hyviä artikkeleja, erityisesti Helsingin Sanomista. Jaan niitä siksi, että joko aihe on kiinnostava tai kirjoitus on hyvä. Ne eivät silti ole minun mielipiteitäni kuten joskus joku on ymmärtänyt. 

Eilisessä Hesarissa oli Sofi Oksasen loistava kirjeen muodossa Melania Trumpille osoitettu artikkeli otsikolla "Rakas Melania". Sofi Oksanen kyllä aina osaa tarttua asian ytimeen. Melania Trumpilla on oman taustansa takia loistava paikka ottaa kantaa maailman ongelmiin ja vaikuttaa muutoksien syntymiseen. Hän vaikenee ja nostaa samalla nk. itätyttöjen statusta, markkina-arvoa ja ihmiskauppaa eli tekee hallaa sen sijaan, että tästä maailmasta tulisi parempi paikka kaikille naisille. Tästä linkistä pääset lukemaan artikkelin, joka on tosin vain tilaajille.

Tämä kuva kesältä 2004 löytyi.

Oikeastaan pitäisi jaksaa puuttua lehtien ylilyönteihin ja virheisiin. Tänään Keski-Uusimaassa kirjoitettiin Tuusulanjoen tulvimisesta. Lahelan lasten koulutie kevytliikenteenväylää pitkin Mikkolan koululle on suljettu. Sitä samaa tietä käytti Arttu koko peruskoulunsa ajan poiketen aina luonani matkan varrella. Se on ollut minun ulkoilureittini varrella. Kommentoijat eivät muista vastaavaa tapahtuneen aiemmin. Elokuussa 2004 joki tulvi todella rajusti ja talot Lahelassa lähellä joen rantaa olivat tulvan ympäröimiä ja osassa vesi meni sisään saakka. Kävin kuvaamassa nyt suljetun Jussilanpolun varrella, Keravalla sillalla ja Kellokoskella. Sen jälkeenkin on joki tulvinut, muttei niin rajusti. Olen ajanut Lahelaan vedet roiskuen joen lähellä. Kun vain ehtisin kaivaisin kuvat esille! 

Elämä on nykyään todella lyhytjännitteistä ja toisaalta myös ankaraa. Kuten on jo usein tullut todettua, paras on elää vain sitä omaa elämäänsä. Kiihkottomasti. Ilman uhoa oikeasta elämästä, siitä, joka on koko ajan läsnä, vieressä, jokapäiväistä arkea.  Paras on jatkaa omalla tavallaan. Siinä tavassa on läsnä koko elämä, se mennyt ja eletty päiväkirjoineen ja kuvineen ja se tämä hetki mahdottoman runsaana. Entä tulevaisuus? Voinko vaikuttaa siihen? 

Joki tulvi vähän ainakin joka vuosi

Jatkan kuolleiden kirjaamista sukututkimukseeni. Yli 60-vuotiaat kuolivat jolleivat sairauksiin, niin vanhuuteen. Jotakin entisaikojen asenteista elää vielä tänä päivänä. Harvat edes minun ikäiseni myöntävät sen vaan toistavat aina uudelleen saman lauseen ”Ikä on vain numeroita.”  En halua kuulla sitä. Minulle ikä on paljon muutakin eikä sitä tarvitse peitellä vaan siitä voi olla oikeasti ylpeä. 

Ikä saattaa tuoda mukanaan viisauden ja kaukonäköisyyden. Silloin tajuaa vivahteet ja sen, mikä on tärkeätä. Jos tajuaa. Jos ei halua roikkua kuolemaan saakka siinä keski-iän ällöttävässä uhossa, johon on niin helppo jäädä. Eli kyllä sitä harrastavat myös vanhat ihmiset.

Synonyymi uholle on vaikkapa ylimielisyys.

Olisiko kohta edessä?