Lukemisen ymmärtämistä

Olisin voinut otsikoida edellisen blogikirjoitukseni "Ei unohdeta kirjoja" toisinkin eli ”Ei unohdeta lukemista”. Katsotaan nyt, pääseekö se tämän jutun otsikoksi. Voisin luopua paperisista sanomalehdistä, koska luen niitä myös digitaalisena. Oli aina mukava hakea aamupuuron ja -kahvin seuraksi Hesari ja Keskari kotikujan päässä olevasta postilaatikosta. Nyt lehdet tulevat aamuyöllä suoraan eteisen lattialle. Kun nostan ne siitä luettavaksi, niin tunnen iloa siitä, että en ole luopunut niistä sittenkään. Viimeksi eilen ajattelin niin.

Olin tässä lukemassa aamulehtiä kaihileikkaustani seuraavana päivänä eli 11.4.2017. Molemmat silmät leikattiin samanaikaisesti ja oli aika ihmeellistä nähdä lukea ilman silmälaseja.

Monet asiat ovat muuttuneet radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olen pysynyt hyvin muutoksissa mukana, vaikka välistä mielessäni häilähtää surumielisyys. Se on viime aikoina vain lisääntynyt ja välillä se iskee minua kovaa. En halua työntää sitä pelkästään vanhenemisen piikkiin, vuosikymmenen vaihtumiseen tänä vuonna ja lisääntyneeseen hajamielisyyteeni. Hiljainen kauhu tuntuu seuraavan minua nyt koko ajan.

Samalla viikolla täytin 70 vuotta. Tässä olen syntymäpäivän jälkeisenä aamuna lukemassa niitä lehtiä siellä nyt vanhassa kodissa. Päiviä ei juhlittu sen kummemmin.

Eilinen Helsingin Sanomat käsitteli Sunnuntai-osiossaan (netissä vain tilaajille) nuorten lukutaitoa. Osa nuorista on nykyään sitä mieltä, että ilman luku- ja kirjoitustaitoja pärjää. Pitkät tekstit ovat monelle kauhistus, A4-sivun mittainen juttu on aivan liian pitkä. Lukeminen ei motivoi. Heikon lukutaidon varassa nämä nuoret eivät osaa edes tehdä työhakemuksia eikä muitakaan hakemuksia.  Lehdessä kerrotaan, miten äidit auttavat.

Artikkelia varten on nuorten lisäksi haastateltu opettajia, jotka kertovat, että koulussa näkee, että heikkojen lukijoiden määrä on koko ajan kasvanut. Nämä nuoret eivät ymmärrä enää erilaisia kielenkäyttötilanteita. Twiitit ja Instagram-postaukset ovat ok, mutta sanomalehtien tekstit eivät.  Kolumni käsitetään uutiseksi, ironiaa ja satiiria ei ymmärretä. On myös totta, että osa peruskoululaisista on taas oppimisessa ja osaamisessa niin huippuja teknisesti, että opettajatkaan eivät tahdo pysyä perässä. Silti heikkojen määrä kasvaa koko ajan.

Olen kyllä huomannut, että ymmärtämisen vaikeus koskee kyllä suurempaa joukkoa kuin vain koululaisia. Sanomalehdetkin keksivät nettiin jutuilleen aina raflaavampia eikä edes aivan totta olevia otsikoita, jotta saavat lukijoita.  Voi olettaa, että lukutaito myös vähitellen rappeutuu sen aiemmin osanneilla. Mitä enemmän siirrymme käyttämään älypuhelimia lukemiseen, YouTube-videoita oppimiseen jättäen kirjat, lehdet kokonaan sivun, sitä heikommaksi myös meidän kaikkien lukutaito menee. Luku- ja kirjoitustaidon heikkeneminen syrjäyttää ihmisiä entistä enemmän. 

Muistan, kuinka 1970-luvulla aloittaessani Yhdyspankissa, ensimmäinen esimieheni piti tärkeänä, että kaikki suuremmille johtajille menevät asiat mahtuivat yhdelle A4:lle, koska he eivät lue yhtään enempää. Olikin joskus vaikea ympätä kirjoituskoneella kirjoittaen teksti niin pieneen tilaan. Tämän karismaattisen esimieheni kanssa väittelimme monista asioista. Hyvällä mielellä tietenkin. Yritin saada aikaan muutoksia erääseen viranomaisille menevään kirjemalliin. Olimme silloin eri mieltä myös joistakin pilkun paikoista. 

Ajatelkaapa nyt tilannetta, kun päinvastoin ehkä jonakin päivänä pitää ehkä alkaa huonontaa viestintää, kun uudet mallit pitää ottaa käyttöön niin, että kaikki vanha laitetaan roskakoriin. 

Ystävä  vieraili synttärien vuoksi ilahduttamassa minua. Piti ottaa selfie, kun katselimme valokuvia.

Oikeastaan tässä kohtaa pääsen lauantai-päivään. Osallistuin nimittäin Karjalan Liiton toiminnansuunnittelu-seminaariin. Seminaari oli tarkoitettu kaikille Karjala-seurojen, pitäjäseurojen ja sukuseurojen hallitusten jäsenille. Suunnittelu pohjautui edellisen kevään liittokokouksen strategia-oppaaseen ”Ilo kuulua karjalaisiin – Karjalan Liitto ry:n strategia 2017 -2020”.  Jos lukijaa aihe kiinnostaa, niin voit täältä käydä hakemassa aiheesta tietoja ja ladata luettavaksi tuon oppaan.

Kun olimme 2008 perustamassa Kuolemajärven Sirkiät ry:n nimistä sukuseuraa, pidin hyvin tärkeänä, että liityimme samalla Karjalan liittoon. Silloin en tiennyt koko Karjalan liitosta yhtään mitään. Tässä välillä liitto on tullut hyvin tutuksi eri tilanteissa. Se tarjosi heti alussa kotisivupohjan ja jäsenrekisterin, mitkä helpottivat omaa työtäni hoitaessani sihteerin tehtäviä. Opiskelin itsenäisesti nuo palvelut. Olen hoitanut sieltä alusta alkaen tiedotuksen ja jäsenrekisterin ylläpitämisen.  Myöhemmin suostuin myös sukututkijaksi. Tekemistä on riittänyt enkä ole ehtinyt osallistua liiton tarjoamiin koulutuksiin sen enempää. Kävin tosin siellä Sukututkimuksen jatkokurssin ja olen poikennut vuosien mittaan erinäisissä tapahtumissa. Helsingin Kuolemajärvi-kerhokin, jonka toimikunnan jäsen olen, kokoontuu Karjalatalolla kerran kuukaudessa. Nyt saattaisi olla enemmän mahdollisuuksia osallistua, mutta..  Kun nettisivut muuttuvat tämän syksyn aikana, niin ehkä menen siihen tilaisuuteen. Saa nähdä, ehdinkö muilta toimiltani. Toisaalta jaksamisen kanssa on myös juuri nyt tekemistä.

30.9.2017 ryhmien vetäjät keräävät joukkojaan.

Päivän aikana teimme ryhmätyönä seuroille yhteisiä toiminnallisia tavoitteita. Paras tilaisuuden anti minulle oli kuulla, millaisia kysymyksiä ja haasteita isoilla seuroilla on. Monella henkilöillä on vuosikymmenten tausta työssään. Seuratkin ovat alkaneet toimia jo heti sodan jälkeen. Kuulemassa ollut joukko oli pääosin iäkästä väkeä. Seuroissa kaikilla hallituksen jäsenillä ei ole edes sähköposti-osoitetta. Jäsenistössä se on vielä yleisempää. Omassa sukuseurassani noin puolella ei ole sähköpostia. Tiedotuksen lähettäminen kirjeessä ei ole monimutkainen asia, mutta se vaatii sen lähettäjältä kirjoittamisen lisäksi kirjoittimen, paperia, kirjekuoria ja postimerkkejä.

Olin kyllä vieläkin vähän ulkopuolinen. Karjalan liiton Karjalan kunnaat lehdessä 13.9.2017 sivulla 8 kerrotaan myös Jäsenpalsta-otsikon alla uusien nettisivujen avautumisesta. Niitä vilautettiin meille lyhyesti myös eilisessä tilaisuudessa. ”Uudet viestintäkanavat tavoittavat myös seniorit” otsikon alla: ”Iso tarve olisi saada ryhmiin yli seitsemänkymppisiä kertomaan vanhoista ajoista.” Onpa hiukan ristiriitaista.  Olen itse huomannut, että eläkkeelle jääneet on ylipäänsä suurin ryhmä esim. Facebookissa. Pitääpä tehdä heti kysely ”Juuret Kuolemajärvellä”-ryhmässä. Tein sen heti.  Siis jo eilen. 

Tuloksista etukäteistietoa voin antaa jo nyt. Suurimmaksi ryhmäksi tällä hetkellä osoittautuu ryhmä  66 - 70-vuotiaat, jossa itsekin vielä hetken olen ennen siirtymistä kolmanneksi suurimpaan ryhmään 71 - 80 vuotta. Lähes yhtä suuri ryhmä kuin johtava ryhmä on tällä hetkellä 51 - 60-vuotiaat.  Neljäntenä ovat 40 - 50-vuotiaat ja nuoremmat. Laitoin erikseen ryhmän 61 - 65 vuotta ihan tarkoituksella ja se jää pienimmäksi ryhmäksi. Sen luvut voisi kyllä lisätä tuohon 66 - 70-vuotiaat, jolloin siitä ryhmästä tulee ylinvoimainen. Seuraan tilannetta.

Sirkiän sukuseuran puheenjohtaja Ritva Kukko ja sihteeri Merja oppia saamassa.

Olen alusta lähtien ollut aktiivinen kaikilla kanavilla, mutta epäilen, jaksanko kiinnostua Twitteristä. Jatkossa nimittäin myös sinne välittyy Karjalan Liiton jäsenyhdistysten viestit jne. Odotetaan nyt ensin uusien nettisivujen valmistumista ja miten se auttaa omaa tiedottamista. 

Aamupäivän sukuseuramme puheenjohtaja Ritva Kukko oli myös mukana tilaisuudessa. Siinä istuessani tajusin, että minulta oli jäänyt saamani arvokas Karjalan Liiton pronssinen ansiomerkki kiinnittämättä rintaan. Näin joillakin oli rintapielessään ruusukkeen ympäröimiä merkkejä.  Olihan tilaisuuden vetäjä Karjalan Liiton uusin puheenjohtaja Pertti Hakanen allekirjoittanut yhdessä liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenbergin kanssa  merkin mukana saamani paperin.  

Väliajalla selfie Turun VPK:n talon parvekkeelta. Ensi vuonna menen kyllä sinne kuvaamaan kesken tilaisuutta. Nyt vain istuimme jäykästi paikoillamme.

Pitääpä ottaa opikseni. En ole myöskään lupauksistani huolimatta kertonut sen enempää tilaisuudesta, jossa merkki annettiin. Blogissani ”Juhlien jälkeen” mainitsin asiasta ja olen sen jälkeen vältellyt asiaa. Syyt löytyvät omasta alakulostani.

Viime torstain Kuolemajärvi-kerhon tapaamisessa halusin sanoa aiheesta pari sanaa. Merkki ja kunniakirja olivat mukanani. Sain merkin nimenomaan Helsingin Kuolemajärvi-kerhon ihmisten hakemana ja siitä työstä, mitä olen siellä tehnyt.  Kuolemajärvi-säätiön hallituksen puheenjohtaja Mika Akkanen (sama mies Turusta, joka julistaa joulurauhan) kutsui minut lavalle saamaan mitalin ja piti pienen puheen, joka valitettavasti meni kyllä pääosin ohitse seisoessani siinä satojen ihmisten edessä. Kuulin vain sanat, että olen vienyt Kuolemajärven some-aikaan tai jotakin vastaavaa. Se muuten taisi myös voimakkaimmin paikalla olleen toimittaja Kanerva Fräntin korviin, koska hän kirjoitti 14.9.2017 Karjala-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa kunniamerkin jakoon liittyen lauseen ”Kuolemajärveläisten ”naamakirjan” ylläpitäjä Merja Kalenius palkittiin juhlassa aktiivisuudestaan Karjalan liiton pronssisella ansiomerkillä.”

Tulipa tuo kameran virittely myös kuvattua. Kun Merja vaan oppisi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan!

Siinä se oli. Inhoamani sana ”naamakirja” suisti minut allikkoon. Toimiminen Helsingin kerhossa lisäksi Facebookin ryhmä ”Juuret Kuolemajärvellä” on oikeasti ollut minulle rakas projekti. Suljetussa ryhmässä on tänään yhteensä 445 jäsentä. Olen siitä ja sen jäsenistä oikeasti ylpeä. Kuten myös Kuolemajärvi-kerhosta. Meillä on jo nyt käytössä monta kanavaa. En silti halua käytettävän sanaa naamakirja, se vain osoittaa, että sanan käyttäjä ei tunne sosiaalisen median palveluja (some).

Vaikka kanavia on monta ja erilaisia edellisten lisäksi myös Kuolemajärven kotisivut ja Facebookin yhteisösivusto, sukuseurojen sivut, Seivästösäätiön sivut jne, edelleen tapaan ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet yhtäkään näistä. Ei mitään uutta tässä maailmassa. Äitini kuoltua 2003, kiinnostuin Karjala-aiheesta entistä enemmän. Minua kiusasi jo silloin se, että tieto kulki useimmiten vain "nyrkkipostissa" tai pienenä ilmoituksena lehdessä, jota kaikki eivät lukeneet. Siitä ei nyt enempää.

Tämän kuvan otin salaa sieltä korokkeelta, kun mitalia oltiin antamassa. En kehdannut ottaa enempää, vaikka mieli teki.

Tätä edellä kertomaani juttuani liittyen lehtiartikkeliin,  ei tietenkään voi verrata usean muun kokemuksiin siitä, että toimittajan kirjoittama juttu on vääntynyt joko erilaiseksi tai sisältänyt paljon asiavirheitä. Aikoinaan Karjala-lehden toimittaja sanoi minulle, että he eivät anna lehtijuttuja etukäteen tarkistettavaksi. Se oli silloin viime vuosikymmenellä, jolloin minusta oli siinä lehdessä usein artikkeli yhdessä pikkuserkkuni kanssa pitäessämme yhteisiä taidenäyttelyjä. Aika usein kirjoitin asiatietojen osalta pohjan artikkeliin ensin itse ja toimittaja lisäsi mitä lisäsi.Tietenkin pitää olla yhteydessä lehteen ensin, jotta toimittaja edes saadaan paikalle.  

Jälkikäteen olin vähän ehkä närkästynyt siitä, että juttu olikin tehty sillä mielellä, että kas ikäihminenkin osallistui. En ollut siis muuten mitenkään kiinnostava.  Vaikka senhän olen tiennyt jo kautta aikain, tomuhiukkasia me kaikki olemme.

Yritin tässä välissä etsiä omaa blogiani, jossa kirjoitin jotakin haastattelusta ja artikkelista, jonka Keski-Uusimaa pari vuotta (28.10.2014) sitten kirjoitti minusta. Kuvan toimittajaharjoittelijasta löysin nopeasti. Muistin kuvan nähdessäni, että minä melkein haastattelin  häntä ja aloimme keskustelun hänen juuristaan. Sen keskustelun muuten käyn melkein joka ikisen tapaamani ihmisen kanssa. Mistä sinun juuresi ovat? Muistan, että se johti mielenkiintoiseen keskusteluun. Voi noita valokuvia! Ne ovat kyllä parhaita herättämään muistoja henkiin. Itse asiassa en kirjoittanutkaan aiheesta blogia vaan postauksen facebookin kuvalla artikkelista. 

Se taisi olla tämä kuva, josta tuo lehtijuttu lähti liikkeelle. Innostuin kesällä 2014 laittamaan kuvan kesäkuvakilpailuun, jossa myös Keski-Uusimaa oli järjestäjänä. Olen välttänyt osallistumista kilpailuihin ja pysyttelen jatkossakin ulkopuolella.

Mistään toiminnastani en ole koskaan kaivannut ansiomerkkejä. Olen tehnyt tätä kaikkea Kuolemajärveen liittyvää yksinomaan intohimosta asiaan. Eilisessä tilaisuudessa tuli taas usein esille se sama ikuisuuskysymys: pitää saada nuoria mukaan. Kyllä heitä saadaan, kun osataan kutittaa niitä intohimoon johtavia yhteyksiä.  Aina sieltä joku innostuu. Sitä olen itsekin nähnyt.  Olen vähän suruissani nyt, etten lähtenyt aiemmin mukaan. Yksi syy oli sekin, että nuorempana ehkä odottaa, että myös pyydetään, annetaan sopivia tehtäviä. Siksi haluankin sanoa kaikille näissä asioissa mukana oleville, että meidän asiamme on tehdä aloitteita kaikkiin suuntiin. 

Ja kehitetään mekin sitä luku- ja ymmärtämistaitoa ja keskustellaan asiasta nuorempien kanssa. Niin minäkin tein viisaan tyttärentyttäreni kanssa. Aihe vaikuttaa olevan todella ajankohtainen.

Eikä muuten avoimuus ole pahasta, vaikka joku sinulle toisin väittääkin. Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun saakka!  Huolimatta hitaudesta ja pituudesta.