Tyhjästä voi innostua

Julkaisen uudelleen 18.3.2012 kirjoittamani blogin ”Viikko maaliskuussa”. Facebook muistutti siitä, mutta en voi jakaa tyhjää sivua, joten palaan omassa historiassani taas ties kuinka monennen kerran taaksepäin. Uskomatonta, että siitä on jo viisi vuotta. Samalla voin kertoa menneestä viikosta. Viime blogeissani ja ehkä enemmän Facebookissa olen tuonut esiin jonkinlaisen kyllästymisen. En kutsuisi sitä kevätväsymykseksi, koska en ole tippaakaan väsynyt vaan saamattomuudeksi. Taisin sanoa, että pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Saamattomuudestakin voi saada inspiraation!

Heti viikolla aloin toteuttaa aiettani, sillä menimme kuuntelemaan Tuusula-seuran 100-vuotis luentosarjaan kuuluvaa esitelmää. Aihe kun sattui olemaan minulle kovin läheinen ja olen siihen usein vuosien mittaan paneutunut sekä kuvaamalla, tutkimalla ja kirjoittamalla. Hyvin tunnettu Tuusulassa asuva meteorologi Seija Paasonen on viime vuosina perehtynyt taiteilijoiden taivaisiin kotimaan lisäksi Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa. Työstä vapaan ovat mahdollistaneet erilaiset apurahat. Hänelle on kertynyt mittava aineisto, josta syntynee jossakin vaiheessa tietokirja. Hän kertoi projektinsa historian ja käsitteli sitten taivaan kertomaa täkäläisten taiteilijoiden Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin taiteen kautta.

Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin maalausten taivaat olivat usein Tuusulanjärven yllä. Paasosen hyvin henkilökohtainen esitys oli mukavaa kuunneltavaa ja kutkutti helposti inspiroituvaa minua palaamaan pikapuoliin omiin maisemiini ja taivaisiini. Olihan taivaat ja sen lisäksi avaruudenilmiöt myös yksi aihe pikkuserkkuni Helmin taiteessa. Taivaita oli häneltä ja minulta  useita esillä Tuusulan  kunnantalolla elokuussa 2007 pitämässämme näyttelyssä. Siis on odotettavissa, että lähiaikoina kaivan esiin omia taivasjuttujani, joissa siis Tuusulanjärvi on useimmiten pääosassa. Minun maisemani. Tuli oikein ikävä niitä aikoja.

Silloinkin keväällä 2012 oli perheessä vauva. Siis kuten nyt.

 Nyt palaan kirjoitukseeni 18.3.2012

”En ole pitkään aikaan kirjoittanut postikorteista. Olen ollut edelleen mukana postcrossingissa, jossa viikon aikana lähetän nipun kortteja ja vastaavasti saan suunnilleen saman verran. Postikorttien kanssa on vähän sama juttu kuin valokuvauksen ja monen muun mukavan harrastuksen. Kun inspiraatio on nukkumassa, ei oikein huvita. Kun päivissä ei ole magiikkaa, satua ja ylimääräistä energiaa, on vaikea innostua. Pelkästään oman maallisen majan kantaminen vaatii niin paljon, että on tarkkaan mietittävä askeleensa.

Postikorttejakin tuli taas ajateltua. Tuossa postikortissa tammi Kuolemajärven Tammikossa.

Viime sunnuntaina ystäväni Irja Joensuusta poikkesi hetkeksi luokseni. Hän oli miehensä kanssa ajelulla entisellä kotiseudullaan ja muisti onneksi minut. Istuimme tunnin-puolitoista rupatellen tärkeimmät, kunnes keilaamaan mennyt mies tuli noutamaan.

Asuimme vierekkäisissä taloissa 1980-luvulla, kun molemmat olimme vielä nuoria äitejä. Tutustuimme sitten kuten siellä asuvat yleensä tutustuivat.  Työmatkalla. Sen jälkeen olemmekin pitäneet yhteyttä kautta vuosikymmenien. Pari vuotta sitten kävin tapaamassa heitä heidän mökillään Leppävirralla, kun matkasin Arttu-pojan kanssa halki Suomen matkallamme Tornioon.

Auringonlasku Tuusulanjärvellä elokuussa 2006.

Se hyvä puoli näistä omista vaivoistani on, että ymmärrän nyt muita paremmin. Kaiketi? Osaan kysyä oikeita asioita, ymmärrän erilaisia kipuja paremmin. On uskomatonta, miten lääkepainotteinen vanhempien ihmisten elämä on. Siitä ei kuitenkaan yleisesti paljon puhuta tai kirjoiteta. Me suomalaiset kärsimme hiljaa yksiksemme. Se on hyväksyttyä. Vaivoista puhuminen mielletään valittamiseksi. Kun sitten tapaamme ystäviä kaksistaan, käymme kyllä nämäkin asiat läpi muun maailmanparantamisen ohella. Tarkoitukseni ei ole jauhaa nyt näistä jutuista. Kunhan aloitin, kun sormet vähän lipsahtivat väärien kirjainten päälle.

Sen sijaan mietin sitä, miten jatkossa kestän talvet täällä Suomessa. Tätä edeltävät vuodet olin täysin terve ja mennä liihotin paikasta toiseen. Nyt sitten ”kärsimysten talvi”?  Vielä en tiedä, miten tämä kaikki päättyy. Tältä kokemukselta olisin mieluummin säästynyt, mutta eikö kaikista kokemuksista pidä kiittää? En ole enää kaikkivoiva, mutta tiedän, myös, etten voi odottaa apua ympäristöltäni. Asiat on vain järjestettävä eri tavalla. Aika näyttää, miten selvitän ne kaikki.

Vaikka vielä pyörittelenkin rakkaita harrastuksiani ja suunnittelen tulevia tutkimuksiani ja kirjoituksiani, en voi olla enää varma, meneekö tieni niin. Maailmani ihan oikeasti mullistui viime syys-lokakuussa. Ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Tämä viikko on ollut taas vaihteeksi aika paha, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei sitten millään haluaisi.

Keväällä 2012 kuvasin usein rappuja, kun välillä oli mahdoton kiivetä niitä ylös ja tulla alas.

Onneksi olen saanut seminaarityöni edes johonkin vaiheeseen, vaikka vieläkin siirtelen kappaleita paikasta toiseen ja haluaisin lisätä milloin mitäkin. Onpa jo aikakin, sillä minun on lähetettävä versioni opettajalle ensi viikolla. Maailmani ei kaadu siihen, että se jää tässä vaiheessa auttamatta keskeneräiseksi. En enää ehdi enkä edes jaksa käydä tutustumassa kaikkeen siihen materiaaliin, jonka alun perin asetin tavoitteeksi. Lopullisen version voimme luovuttaa opettajalle vasta kesällä. Katsotaan, miten motivaatio pitää sinne saakka.

Yliopistolla opiskelija pistetään kyllä aikamoisen mankelin läpi.  Naiivi vanhus katselee ja kuuntelee silmät pyöreinä, kun hienot kirjoitukset revitään palasiksi, kappaleita siirretään uusiin paikkoihin, otsikoita arvostellaan, sanavalintoihin puututaan ja lopuksi kaikki tekniset asiat tutkitaan suurennuslasilla, kirjoitusvirheet, pilkut, viitteet tai niiden puuttumiset. Kun opiskelutoverit ovat kehuneet ja kritisoineet, opettaja pamauttaa vielä kaiken mahdollisen, mikä työssä on vialla. Jostakin kumman syystä sitä kritiikkiä oppii juuri tällä tavalla kestämään. Minulle on käynyt selväksi, että taidehistorian opiskelu yliopistotasolla ei ole tästä pitemmälle minun alaani. Mutta yhtä kaikki tämä on ollut erinomaisen hieno vaihe saada nähdä, mitä olisi voinut olla, jos elämä olisi mennyt toisin, jos nuorena olisin valinnut toisen tien.

Auringonlasku Tuusulan kirkkorannassa

Saamattomuus siis sopisi viime viikkoa kuvaavaksi sanaksi syynä suureksi osaksi olotilaani. Olen nukkunut ylenpalttisesti sekä öisin että päivisin.  Viime yönä vaelsin unten maailmassa enemmän kuin aikoihin. Alitajunnan voima, mitä lienee taas saanutkaan aikaan! Tälle päivälle asetin tavoitteeksi kirjoittaa seminaarityöhöni lähdeluettelon. Niin enkä ole saanut niitä postikortteja kirjoitettua, vaikka kortit valitsin jo viikolla, osoitteet kirjoitin ja postimerkit liimasin. Eikä tullut niistä sitten edes kirjoitettua. Reippaalta Heljä-siskoltani tuli viikolla postikortti Teneriffalta, jossa hän käyskentelee viikon verran. Olisi ollut mukava lähteä mukaan, mutta olosuhteet eivät sallineet. Kun pystyn just ja just tekemään vain kaiken välttämättömän.”

Vuodet eroavat toisistaan. Tuohon aikaan maaliskuussa 2012 olin kyllä jo aika epätoivoinen epämääräisen sairauden vaivatessa. Kirjoitin päiväkirjaani 23.3.2012 :

" Miten saan ilon takaisin elämääni? Pakottamalla itseni. Kun nyt voisin oksentaa koko elämänsisältöni ulos."

Loppukevään päiväkirjamerkintäni ovat vähäisiä. Kirjoitinkin huhtikuun 10, että jos joskus myöhemmin sitä ihmettelen, niin kirjoittamattomuuteni johtui yksinomaan siitä, että elämäni oli jo puoli vuotta ollut yhtä selviytymistarinaa. Olotilani on ollut surkeä ja lyhyet paremmat hetket on pitänyt käyttää tärkeämpien, tekemättömien asioiden hoitamiseksi. 

Onneksi valokuvista näkee, että en keväällä 2012 kärvistellyt vain kotona vaan elämässä oli paljon toimintaa.  Siis ristiriitaisia sanomia eri lähteissä.

Pitäkää itsestänne huolta! Älkää aina uskoko kaikkea hölynpölyä, mitä teille tyrkytetään!