Kukkien seassa sekoilua

Kun talvi on loppusuoralla, päivät alkavat lämmetä jo pelkästä auringon räkittämisestä.  Lumi sulaa vauhdilla. Aurinko tunkeutuu joka paikkaan paljastaen samalla nuhruisen ympäristön.  Kotona pöly lentää, ikkunoiden likaisuus on silmiinpistävää. Silmäni kärsivät. Sellaisina päivinä huomaan selkeästi, kuinka näköni on huonontunut. Yleensä olen nauttinut kirkkaista aurinkoisista päivistä ja valosta, mutta en nyt. Pilviset päivät sopivat silmilleni paremmin. Onhan sehiukan omituista!

Aiemmin on ollut toisin. En ole kovin mielelläni koskaan pitänyt aurinkolaseja, koska ne ovat vääristäneet oikeita värejä. Tarkka näkeminen on elämisen ehto. Nyt silmäni ovat väsyneet, raskaat ja tuntuu, että silmälasini ovat koko ajan likaiset.  Odotan harmaakaihileikkausta. Sain tammikuussa ilmoituksen, että minut on asetettu leikkausjonoon, jonka pituus on noin kuusi kuukautta.

Vanhuus ei tule yksin vaan tuo mukanaan pikku vaivoja. Niihin on vaan sopeuduttava.

Keväällä puutarha-asiat nousevat pinnalle. Siemenet ja juurakot ilmestyvät kauppojen hyllyille. Sormet kaipaavat mullan pariin. Katson pihalla kasvavia suuria  mäntyjä ja niiden kuivuneita oksia. Miten yletyn niitä karsimaan? Entä omenapuut, niiden leikkausaika on käsillä. Alan seurata viime kesäisen hienon pelargonian kuivuneita varsia. Josko siellä pihisee vielä henki? Lisään multaa ja kastelen. Odotan. Jollei onnistu, haen puutarhasta Pornaisten tien varrelta uuden. Niin hienoja pelargoneja en ole muualta saanut.  Tutkin leikkausohjeita. ”Ruusu- ja keijuangervot leikataan vuosittain keväällä sormen mittaiseksi.”  Siinä olisikin heti tehtävää noiden aiemmin varovaisemmin karsimieni kasvien hoitamiseksi.

 

Tänä vuonna omenapuut eivät varmaan tuota satoa. Niin on ollut koko ajan. Ne kukkivat voimakkaasti joka toinen vuosi ja sato on runsas.  Tänä vuonna on edessä sadoton vuosi. Ihan hyvä, on vähemmän työtä.

On tietenkin sääli, että puutarhanhoitoni on jäänyt muiden asioiden jalkoihin eikä se taida sieltä enää pystyä nousemaan. Se jäi melkein unelman asteelle, unelman, joka ei koskaan toteutunut. Niin on käynyt monelle muullekin asialle. 

Mutta ei se mitään. Ainahan on olemassa ihana kirjallisuus ja muiden hienot puutarhat ja puistot. Puutarhakirjoja omistankin runsaasti, vaikka osan olen jo antanut pois. Kasvit ja kukat ovat aina inspiroineet ihmisiä taiteeseen ja kirjallisuuteen.  Kukkien kieli ja tuoksut, niistäkin on kirjoitettu paljon. Puut, voimakkaat suuret kasvit, metsä.  Voin vain valita tai sattuma tekee päätöksen puolestani siitä, mihin kiinnitän huomioni.

Eeva Ruof on kirjoittanut useita kasveihin ja kukkiin liittyneitä kirjoja, joista olen aikanaan hankkinut muutaman. Käsiini osui tänään eräästä banaanilaatikosta kirja nimeltä ”Tuoksujen puutarha”. Otava. 2003. Kirja on säilyttänyt hintansa, koska antikvariaateissa sitä myydään 30 euron hintaan. Omastani olen kirjassa olevan hintatarran mukaan maksanut 23 e.  Löysin tähän Helsingin Sanomien artikkelin (18.6.2003), jossa toimittaja lopuksi sanoo kirjan puhuttelevan muuten paitsi kanneltaan. Se kun muistuttaa hartauskirjaa.  No jaa, nykyäänhän mikään ei enää riitä. Minusta tuollaiset pienet ulkonäöltään vaatimattomat kirjat ovat ihastuttavia ja ajattomia.

 

Ruofin mukaan nykyihmisten, varsinkin kaupungeissa asuvien hajuaisti eli nenän limakalvot ovat usein kuluneet melkein olemattomaksi pakokaasujen ja keinotekoisten aineiden jatkuvasti tulviessa nenään.  Heidän hajuaistinsa ei  ole verrattavissa alkukantaisten ihmisten hajuaistiin. Tosin markkinoinnissa yritetään käyttää tuoksuja tuomaan ihmisille mielikuvia, jotka vaikuttavat positiivisesti ostopäätöksiin. On myös ihmisiä, jotka jonkun sairauden vuoksi eivät kestä minkäänlaisia tuoksuja. 

Kirjan sisältö on todella runsas. Tulee mieleen, että pitääpä ensi kesänä aivan erityisesti alkaa haistella kukkia ja tehdä niistä muistiinpanoja, joita voin verrata lukemaani. Voin pikapuoliin aloittaa krookuksista, sini- ja valkovuokoista, narsisseista ja tulppaaneista.

 

Entä tuoksuorvokit (Viola odorata), joita kasvaa joka puolella.  Harhailen asiasta toiseen tutkiessani samalla kahta muuta käteeni tullutta ulkomaista alkuperää olevaa kirjaa ”Flora – gardens in art and literature” ja ”Puutarhakasvien historiaa Floora”. Niiden kuvat ovat todella innostavia ja voivat johtaa minua taas ties minne. Pitäydyn silti tuoksurvokeissa, joista Eeva Ruof kirjoittaa mm. seuraavasti:

”Tuoksuorvokit (Viola odorata) ovat vanhojen puutarhojen aarteita. Ne muodostavat kukkiessaan suuria sinertäviä läikkiä ruohokentille ja levittävät autuaan hyvää tuoksuaan kymmenien metrien päähän. Niistä on olemassa myös valkokukkainen muoto, joka tuoksuu yhtä hyvältä. 

Tuoksuorvokkeja on vaikea saada viihtymään tavallisessa kukkaryhmässä. Ne tarvitsevat kosteahkoa maaperää ja aurinkoa, mutta ne eivät pidä paahteesta. Yrittäminen maksaa vaivan. Ne eivät turhan takia olleet 1800-luvun kulttikukkia. Kerrotaan, että Goethella oli aina niiden siemeniä taskussaan, ja hän sirotteli niitä sopiviin paikkoihin edesauttaakseen maailman muuttumista kauniimmaksi.”

 

Kertomus jatkuu keisarinna Joséphinen haudalle istutettuihin orvokkeihin. Napoleonhan oli eronnut Joséphinesta 1810 mennäkseen pian naimisiin itävaltalaisen arkkiherttuattaren, Itävallan keisarin Frans I:N tyttären  Marie Louisen kanssa saadakseen perijän.  Huikentelevainen Joséphine kuoli toukokuussa 1814 pian sen jälkeen, kun oli kävellyt Malmaisonin puistossa Venäjän tsaari Aleksanteri I:n kanssa. Nämä historiapläjäykset ovat minun kommenttejani.

Napoleon luopui vallasta keväällä 1814 ja joutui ensin Elballe, josta palasi uudelleen hallitsijaksi, kunnes joutui jo kesällä 1815 antautumaan uudelleen ja hänet karkotettiin  St Helenan saarelle. Lähtiessään maapakoon Napoleon Ruofin mukaan otti yhden orvokin Joséphinen haudalta muistoksi ja kantoi sitä medaljongissaan kuolemaansa saakka.  Tuoksuorvokista tuli sittemmin Napoleonin symboli.

Kaikki historian suosikkini vilahtavat esiin. Goethe, joka on erityisen kiehtova ja Napoleon, ylivertainen historian hahmo.  Napoleonista olen joskus kirjoittanut, ehkä siitä, kun kävimme Pariisin Invalidikirkossa hänen haudallaan ja punaista arkkuaan ihailemassa. Goethe on vielä odottamassa ja varsinkin hänen Italian matkojaan koskeva kirja. Siinä voisi olla myös palanen Frankfurtin lentokenttää ja rautatieasemaa.

Tämänpäiväinen kirjoitukseni johdatti minut melko uuden, viime vuonna julkaistun kirjan äärelle. Se löytyy myös Tuusulan kirjastosta.  Kirja on ”Unelma paremmasta maailmasta - Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900-1970”, Aalto-yliopiston julkaisema, useiden kirjoittajien ja toimittajien tekemä kirja, joka on ensimmäinen suomalaisen modernin maisema-arkkitehtuurin historiaa kattavasti tarkasteleva teos. 

Kun sitten lähden etsimään kuvia, joita liittäisin tähän, olen hupsista vain toisessa maailmassa, josta en tahdo päästä irti. Päivä on sitten taas kerran valunut iltaan.  Minulta on jäänyt paljon väliin muutakin kuin puutarhanhoito. Olen unohtanut kaikki kuvat sinne tietokoneen kätköihin. Viime vuoden alkupuoli pitkälle kesään kävi voimille. On ollut niitä koettelemuksia, jotka ovat ohittaneet elämän. Onneksi on ne valokuvat! 

Itse asiassa etsin valokuvia vanhempieni haudalla alkukesästä kasvavista orvokeista. Löysin paljon muita kuvia, joista osaa olen jo aiemmin käyttänyt blogini kuvituksena. Vaikka pelkät sanatkin riittäisivät!