Uupuneena temppelin suojassa

Pohjaton uupumus iski jo eilen. Nukuin edellisen aamuyön huonosti kaiken maailman outojen ajatusten vallassa. Nousin lopulta ylös ja luin edellisenä päivänä tulleen Helsingin Sanomien tammikuun kuukausiliitteen. Siinä olikin mielenkiintoisia kertomuksia kuten toimittaja Ilkka Malmbergin viimeinen, kesken jäänyt kirjoitus otsikolla ”Luvattu lehmä”.  Ilkka Malmberg kuoli 3.12.2016. Saman vuoden elokuussa hän oli kuullut sairastavansa parantumatonta haimasyöpää. Tämä kirjoitus jäi keskelle lausetta. 

Kuvitan blogiani vanhoilla aiemmin hylkäämilläni kuvilla.

Aihe kosketteli samaa asiaa, jota olen myös silloin tällöin jäänyt pohtimaan, jopa keskellä yötä, koska aihe on mahdottoman kiinnostava. Löydät ne tekstit seuraavista aiemmista kirjoituksistani ”Uneton Jerusalemissa” ja ”Ihanan kevään kuohuja”, joihin pääset otsikoita klikkaamalla.  En siksi aloita enää siitä aiheesta uudelleen. 

Ilkka Malmbergin juttu pisti minut taas muistamaan nämä asiat ja sen kiihkeyden, jolla olen näihin aiheisiin aiemmin suhtautunut. Artikkelissa kuvataan kaikki Jerusalemin kolme temppelivaihetta ja kahden ensimmäisen temppelin ainoata jäänyttä osaa, roomalaisten tuhottua temppelin vuonna 70 jKr niin, ettei siitä jäänyt kiveä kiven päälle aivan Jeesuksen ennustuksen mukaan. Kappale läntistä ulkomuuria jäi ja sitä kutsutaan nykyään Itkumuuriksi. Malmberg kirjoittaa itkumuurin olevan vielä nyt maailman kuumimpia pisteitä. ”Se on kuin täytekakku alimpana Salomonin temppelin rauniot, sen päällä Toisen temppelin rauniot ja niiden päällä mahtavat Al-Aqsan moskeija ja Kalliomoskeija, kaksi muslimien pyhää paikkaa.”

Lehmätarina vei Malmbergin aina Amerikan Nebraskaan asti etsimään täydellistä punaista lehmää. Vanhassa testamentissa ennustetaan, että kun jossakin syntyy tällainen täydellinen punainen lehmä, Jerusalemin kolmas temppeli rakennetaan ja Messias tulee.  Tähän tarinaan liittyy vielä myös henkilö Valter Juva, johon osuin äskettäin Hannes Sihvon yhteydessä.  Hän mainitsee kirjassa ”Vanhoilla urilla” olevassa Hämeenlinnan lyseon pojista kertovassa (1998) kirjoituksessa mm. Valter Juvan eli Walter Henrik Juveliuksen ja tämän veljen (Johan Wilhelmin), jotka molemmat olivat kareliaaneja. Myös Hannes Sihvo oli Hämeenlinnan lyseon kasvatteja.

”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” on Valter Juvan (1865 - 1922) sanoittama laulu, mutta väitöskirjansa tämä teki juutalaisten ajanlaskusta ja sai aikoinaan aikaiseksi retkikunnan Jerusalemiin etsimään Salomonin temppeliä. Malmbergin jutusta käy ilmi lisää. Juva oli aikoinaan mukana retkikunnassa, jossa tosin oli paljon muitakin. Jerusalemissa syntyi levottomuuksia, joita kansainvälinen lehdistö sitten pui artikkeleissaan.

Tuon mainittu meidän karjalaisten erityisesti rakastaman laulun alun perin Pyhäjoelta Pohjois - Pohjanmaalta syntyisin oleva Valter Juva kirjoitti vuosisadan alkuvuosina ja se kuvasi kaipuuta kotiin, omille juurille.  Laulusta on tullut sittemmin epävirallinen karjalaisten tunnuslaulu. Näin Ilkka Malmbergin mukaan. Tästä Juvasta voisi kaivaa lisää tietoja, koska hänen loppuelämänsä liittyy Viipuriin, jossa hän toimi mm. Viipurin kaupunginkirjaston hoitajana 1918 - 1922.

Poikkesimme eilen iltapäivällä Järvenpäässä pikkuasioilla ja siellä oikein tajusin vasta uupumukseni ja toisaikaisuuteni. Oli aivan pakko ajatella, miten kestän ja miten ystäväni kestää tämän ruljanssin loppuun.  Eikä tämä kaikki ole edes vielä loppu, kun kaikki on pakattu ja vien matkalaukkuni ja muutaman laatikon kirjoja, mappeja ja papereita, tietokoneen, printterin ja skannerin autoon ja lähden ajamaan jättäen kotini taakseni. 

On kauheata tietää, että lapsenlapseni synnyttää minä päivänä tahansa, ehkä juuri sinä päivänä, kun minun on lähdettävä. 

Mutta miltä tuntui kaikista niistä ihmisistä, jotka aikoinaan joutuivat lähtemään vain parin tunnin varoituksella ja jättämään kaiken taakseni? Miltä tuntuu ihmisistä, jotka palaavat kotiin matkalta todetakseen kotinsa palaneen? 

Eräs iäkäs ystäväni soitti eräänä päivänä uudelleen, kun olin kertonut tilanteestani aiemmin ja kyseli, kuinka paljon minulla on niitä muuttotavaroita. Hän taisi tarjota paikkaa kotonaan. Hänkin oli lapsena joutunut jättämään kotinsa. Sitten hän kertoi, kuinka paljon myöhemmin hänen talonsa oli palanut salaman iskusta ja piti rakentaa uudelleen. Uskomatonta, miten tällaiset tarinat lohduttavat ja pistävät oman jutun pienenemään. 

Joka päivä saan kuitenkin tehtyä jotakin. Eilen illansuussa kannoin ne isot kasvit keskimmäiseen makuuhuoneeseen, toinen ulottuu kattoon saakka. Tiistaina meillä on aloituspalaveri valvojan ja remontintekijän kanssa. Maanantaina käyn huollattamassa autoni. Sitten alkaa loppurutistus. Kunhan vain jaksaisin. Eilen tuntui niin vaikealta. Ehkä se oli vain väsymystä,

Tänään

En jaksanut eilen illalla julkaista tätä blogiani. Viime yönä valvoin taas tunnin puolitoista ja siivosin joitakin papereitani. Ajattelin, että kaipa tällaiset muutokset ovat vaikeimpia, kun on jo nähnyt riittävästi elämää, kun on ikää. Ajatelkaapa, miltä tuntuu todella vanhoista ihmisistä, kun heitä heitellään paikasta toiseen. Voi myös olla niin, että olen niin herkkä, että koen itsessäni kaikkien esiäitieni vastaaviin tilanteisiin liittyvän tuskan, se on kirjoitettu minun geeneihini. Sekin on vain lahja menneiltä sukupolvilta, josta minun pitää olla kiitollinen.

Toinen vaihtoehto on, että olen sekoamassa. Kun ajattelen nykyaikaa ja aikamme ihmisiä, se on se todennäköisempi vaihtoehto. Kun minulle sanotaan, että kaikki onnistuu ja sitten taas kaikki on hyvin ja niin edelleen, voin melkein huonosti, koska tiedän, että sitten alkaa uusi rutistus. 

Ihmisellä on selviytymiskeinoja, kullakin omansa. Minulla ne ovat mielikuvitus ja luovuus. Tämä tilannekin ruokkii juuri niitä ja avaa minulle samalla näkymiä muiden ihmisten kokemuksiin ja maailmoihin.  

Olen lapsesta saakka osannut paeta temppelin suojiin miettimään asioita. Se temppeli on useimmiten ollut kotimetsä tai kotipiha. Nyt metsät ja pihat ovat laajentuneet. Toiveeni  tulla heitetyksi minne tahansa maailmaan ovat toteutuneet, mutta minä taidan olla pienentynyt, kun nämä tapahtumat nyt juuri tuntuvat niin vaikeilta kestää.