Ne unet

Ennen juhannusta näin erään unen, josta aloin kirjoittaa, mutta taas tuli monta muuta asiaa siihen väliin, etten saanut kirjoitusta valmiiksi. Aloitin kirjoittaa sitä toiseen kertaankin, mutta sitten se vain jäi lojumaan. Sitä se hidas kirjoittaminen on! Tässä välillä olen keskustellut useamman henkilön kanssa unien näkemisestä ja niiden merkityksestä. Pitäisi vaan tehdä ahkerasti niitä muistiinpanoja, jotta muistaisi, kenen kanssa ja mitä.

Joka tapauksessa keskustelimme aikoinaan pikkuserkkuni Helmin kanssa unista. Hän piti jopa unipäiväkirjaa. Sitä olisikin nyt mielenkiintoista lukea ja tarkastella niitä pidemmällä aikavälillä. Muistutan nyt itseäni siitä, että alan merkitä ylös kaikki unet, jotka koen merkityksellisiksi.  Muidenkin kokemukset olisi syytä kirjata. Riittääkö minun aikani? Muutun itse kohta romaaniksi siis kirjaksi, jota kutsutaan romaaniksi. Ihan hyvä vaan.

Kuolleet  tulevat unissa melkein kuin tapaamaan meitä. Tai sitten me tarkkailemme heitä kuten minä kesäkuussa muistiin merkitsemässäni unessa. Paljon jäi meiltä aikoinaan sanomatta ja nyt olisi paljon kerrottavaa. Tai sitten voimme ajatella, että elämä on kuoleman kanssa yhtä. Me elävät voimme keskustella poislähteneiden kanssa jatkuvasti tai aina silloin kun siltä tuntuu. Kun ikäännymme, olemme päivä päivältä lähempänä sitä samaa. Useimmat meistä yrittävät kieltää vääjäämättömän. Mutta sen hyväksyminen tekee elämästä rikkaamman.

Siteeraan nyt itseäni:

” Eräänä yönä jo yli viikko sitten en olisi millään malttanut nukkua nähtyäni unen. Pidän  tällä hetkellä yöunia mahdottoman tärkeinä, joten pakotin itseni jatkamaan nukkumista. Aamulla sitten olivat muut asiat päällimmäisenä mielessä ja unen maailma alkoi haihtua. Illalla ennen nukkumaanmenoa ajatukset palasivat.

Näin unessa, kuinka sisareni oli menossa yöllä vanhaan kotitaloomme nuoren miehen kanssa, jota en tunnistanut. Olin itse tulossa kauempana sinne jonkun toisen, luultavasti ystäväni kanssa. En halunnut, että sisareni huomaisi meitä. Livahdimme suuren tuomen taakse ja tarkkailimme sieltä käsin tilannetta. Äitini oli talossa. Mekin olimme menossa häntä  tapaamaan. Oli silti omituista mennä kylään keskellä yötä. Vaikka olikin kesä ja yö oli valoisa. En tiedä, miten uni päättyi.

 

On erikoista nähdä unia kuolleista ihmisistä. Unessa olivat sekä kuollut äitini että kuollut sisareni. Sellaisilla unilla saattaa olla jokin sanoma, jotakin kerrottavaa. Ne eivät välttämättä merkitse mitään pahaa eivätkä ennusta mitään.

Olen nähnyt unia muutenkin paljon, koska olen nukkunut paljon.  Usein ne ovat kuitenkin mukavia ja haihtuvat jonnekin pian herättyä.

Oma terveys on ollut viime aikoina varsin ajankohtainen. Välillä minusta tuntuu, että kesä jää taka-alalle, kun pähkäilen omaa selviytymistäni. Tulevaisuudessa on muutenkin paljon ikäviä asioita, jotka minun on hoidettava tai selätettävä, yritän silti elää hetki kerrallaan, päivä kerrallaan. Jos en nyt jaksa tehdä kaikkea, maailma ei kaadu siihen. En ole ainoa ihminen, jolla sattuu olemaan vaikeaa.  Minulla on kaikeksi onneksi mukavia juttuja niin paljon, joita voin harrastaa vaikka olotilani ei olekaan aina paras mahdollinen.

Niitä mukavia asioita on tämä kirjoittaminen. Useampikin juttu odottaa paneutumistani. Siinä välillä sitten syntyy yksi tai kaksi blogikirjoitusta. Välillä on mielenkiintoisia tapaamisia.  Kesällä olisi kuitenkin hyvä saada varastoja siivottua, puiden oksia leikattua, ikkunoita pestyä, aitaa leikattua. Niihin energiani riittää vain pieninä tippoina. 

Kun olen väsynyt, paneudun sukututkimukseen. Olen aloittanut  erään kirjoituksen, mutta siihen liittyvä tutkinta tuntuu vain jatkuvan.”

Nyt

Itse asiassa tuo uni oli vain sivujuonne yrittäessäni tavoitella kirjoittamisen ihanuutta. Se hauskuus vain joskus liukenee kauemmaksi. Sormet syyhyten asetun kirjoittamaan intoa täynnä, mutta hetkeä myöhemmin se valtava pyrkimys katoaa kuin tuhka tuuleen. Menen puuhailemaan kaikkea muuta. Raihnaisuuteni oli kesäkuussa vielä huipussaan. Oli jätettävä paljon tekemättä ja ponnisteltava eteenpäin päivä kerrallaan.  Ehkä meille annetaan vaivoja vain siksi, että ymmärtäisimme paremmin, tuntisimme empatiaa muita kohtaan. Toisaalta en usko sen pitävän paikkaansa, koska monet ihmiset vanhetessaan muuttuvat entistä ärtyisimmiksi, tuomitseviksi ja kapeanäköisiksi.

Kesä on tapahtumien ja tapaamisten aikaa. En kirjoita niistä yleensä sen enempää, en täällä enkä Facebookissa, mutta ne kaikki ovat omalla tavallaan merkityksellisiä. Joitakin saatan mainita. 

Tässä välillä  vietin sisareni ja monen muun kanssa päivää Rengossa,  seudulla, jonne satuin syntymään. Siellä vietetään joka kesä Renko-viikkoa  jo 30 vuoden ajan tähän aikaan. Itse asiassa viikko on tänään 29.7. loppumassa. Me olimme siellä viime viikon lauantaina, suurena markkinapäivänä.  Olimme Markkulan sukuseurassa sopineet kesätapaamisesta Rengossa.  Kuuntelimme kirkossa pastori Heikki Toivion kirkon esityksen kirkon 500-vuotisesta historiasta, teimme kierroksen hautausmaalla, tutustuimme kirkon vieresä olevaan Härkätien museoon, kävimme kirjastossa tutustumassa Rengon kirkonkylän eli Muurilan kylän pienoismalliin, joka kuvaa aluetta 1930-luvulla.  Siinähän se päivä meni. 

Olisi ollut varmaan muutakin katseltavaa, mutta kirjaston jälkeen paikat olivat sulkeutumassa. Lähdimme siitä katsomaan nuoruutemme tanssipaikkaa Sotkalinnaa, jossa oli ilmoitettu illaksi ja seuraavaksi päiväksi ohjelmaa.

Muisti on armeliaasti pyyhkinyt niiden aikojen muistoja. Ajatella, vietin ylioppilasjuhliani 50 vuotta sitten Sotkalinnassa. Taisi ylipieni ylioppilaslakki keikkua päässä tanssiessani poikakaverini kanssa  tai sitten mielikuvitus on lisännyt sen. Muu luokkani juhli arvokkaasti Aulangolla.  Sotkalinnan ympäristöä oli siistitty, kasvillisuutta poistettu ja rakennus oli koko komeudessaan näkyvillä.

Sotkalinna valmistui Renkoon Nummenkylään 1965 ja oli silloin Etelä-Suomen suurin ja kaunein tanssilava. Kaikki sen ajan suuret tähdet esiintyivät siellä. Me sisarukset käytiin siellä tanssimassa sen ajan uuden musiikin soidessa taustalla. Täältä löytyy vähän historiatietoa.

Samalla retkellä poikkesimme Niemisen veljesten muistomerkillä. Muistomerkki pystytettiin 1965. Miina ja Niilo Nieminen kasvattivat muistomerkin paikalla olleessa talossa  Hämeen Härkätien varrella Eskolankulmalla  10 lasta; viisi poikaa ja viisi tyttöä.  Neljä poikaa, jotka olivat syntyneet  välillä 1907 – 1916 kaatuivat, kaksi talvisodan loppuvaiheissa ja kaksi jatkosodassa.  Jo ennen sotia leskeksi jäänyt äiti sai vastaanottaa suruviestit. ”Kaikki, mikä tapahtuu, on otettava vastaan Jumalan kädestä”. Äidin kommentti on päässyt muistomerkkiin. 

Isämme oli aikoinaan touhuamassa muistomerkkiasiassa ja kun se paljastettiin, sisareni seisoi kansallispuvussa siinä vierellä. Kun paljastushetkestä oli kulunut 50 vuotta, Hämeen Sanomat julkaisi uutisen ja kuvan uudelleen. Isä olisi tiennyt perheestä paljon enemmän. Nyt on vaikea tavoittaa mitään, ei edes sukututkimuksen keinoin. Löysin perheen Hämeen läänin 1915 henkikirjasta. Sen mukaan perheen isä oli syntynyt 1871 ja äiti 1876. 

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedosto kertoo, että nuorin 1916 syntynyt sotamies Viljo Viljami kuoli Viipurin Tammisuolla 9.3.1940. Hänet haudattiin oman pitäjän multiin. Sotamies Arvi Anselmi, joka syntyi 1911 palveli samassa jalkaväkirykmentissä 15 ja jopa samassa komppaniassa 9.  Hän kaatui samassa paikassa 11.3.1940 ja on myös haudattu Renkoon.  Taistelut Tammisuolla olivat talvisodan viimeisiä, sillä rauha tuli 13.3.1940. Arvilta jäi jälkeen kolme lasta.

Korpraali Olavi Pietari s. 1912 ja veli sotamies Niilo taistelivat jatkosodassa JR44:n 2. komppaniassa.  He kohtasivat kuoleman kaukana vanhan rajan toisella puolella, Olavi Syvärillä 14.10.1941 ja Niilo Goran taisteluissa 15.12.1944. niilon ruumis jäi kentälle tai tuhoutui. Gora sijaitsee siellä jossakin Laatokan eteläpuolella Syvärin takana. Sitä joskus ihmettelen, miksi ihmeessä suomalaisten piti mennä niin kauas verta kaivamaan. 

Tapasimme muistomerkillä nyt viereisen talon omistajan, joka on pitänyt huolta muistomerkistä. Hän on asunut siinä viisi vuotta. Niemisen veljesten kotitorppa on sijainnut muistomerkin paikalla ja palanut jo 1940-luvulla.

Retken jälkeen vietin tuokion tutkien erään Rengon hautausmaan hautaan liittyviä ihmisiä. Samaa olen tehnyt aiemmin toisenkin haudan osalta. Niistä sitten aikanaan. 

Tutkin myös aiemmin viikolla Urjalan hautausmaalla olevien hautojen ihmisten sukuselvityksiä. Poikkesimme siellä evakkovaelluksen aikana. Haudat tulevat jonakin päivänä poistumaan, ihmiset unohtuvat.  

Nyt on myös takana retki Virolahdelle, jossa kolme sisarusta tapasi.  Tälläkin kesäretkellä käsittelimme muistoja menneiltä ajoilta. Tällä kertaa rajan toiselta puolelta. Mutta se on taas toinen juttu.  Kuten myös huominen. Kirjoittaminen on hyvää lepoa toiminnan välillä. Tästä päivästäkin tuli pilvinen.