Viimeisimmän
viikon aikana olen taas ollut melkein pakotettu ajattelemaan kesää 2009, sillä
niin kauas juontaa tämä loppumaton kurjuuden kierre. Vaikka se ei hallitse koko
elämääni, niin se nousee välillä pinnalle. Kirjoittamalla pidän sitä
hallinnassa. En halua siitä edes puhua.
Seitsemän
vuotta sitten näihin aikoihin kesällä elin vielä hurjempaa vaihetta.
Kirjoitin kaikesta silloiseen blogiini peitellysti jättäen oikeastaan
kaiken kertomatta. Kaivoin nyt sen kesän
päiväkirjani esiin ja olen kauhistunut. Ei ole yhtään ihme, että ne asiat
nousevat sieltä jostakin pinnalle aika ajoin, kun minua muistutetaan niistä. En
voi niitä unohtaa, ennen kuin tämän tarinakirjan kannet on suljettu.
Sen
kesän alussa huomasin talossa vesivahingon.
Makuuhuoneen vaatehuoneessa oleva ulos menevä vesiposti oli hajonnut. Vakuutus korvasi remontin, joka alkoi heinäkuun
puolessa välissä. Purkutöitä oli tehty
jo aiemmin. Onneksi vesi ei ollut
levinnyt kovin laajalle. Jäin yksin
hoitamaan asioita, kun mies lähti lomalle Thaimaahan kuulemma pakoon, kun talossa ei
voi enää asua. Hänen poissa ollessaan aloitin
eroprosessin. Kun hän palasi kuukauden päästä, hän sai kirjeeni, jossa pyysin
häntä muuttamaan pois.
Remontti alkoi
vasta heinäkuussa. Talossa kolisteltiin ja
läheisellä tiellä kaivettiin. Meteli oli
hurja. Kävin läpi yhteistä elämäämme tekemällä hänelle videon, mutta en tahtonut löytää mistään pihalta rauhallista nurkkaa, jossa olisin voinut puhua videolle.
Siinä
kaiken ohella kävin siis läpi mennyttä, mietin, mikä meni pieleen, suunnittelin ,
siivosin. Elämä on usein niin kerroksellista, että emme edes tajua sitä juuri
silloin kun se on kohdalla. Myöhemmin olemme autuaasti unohtaneet.
Kirjoitin, kirjoitin ja liikuin paljon
retkillä ja lenkeillä. Oli perhejuhlia, vanhin lapsenlapseni pääsi ripille. Enoni Ruotsista oli luonani pidemmän ajan ja kuljetin häntä ympäriinsä. Olisin halunnut ostaa talon. Mikään ei mennyt
niin kuin piti. Paljon pahempaa oli tulossa. Kuinka ihminen osaakaan nähdä asiat positiivisesti
ja luottaa elämään!
Blogikirjoituksestani
ei siis saa ollenkaan selvää, mitä kävin läpi. Kuvat siltä ajalta kertovat useita tarinoita. Liitän niitä tähän.
Tässä
blogini 20.7.2009
”En
tunne yhtäkään ihmistä, joka kävisi asioitaan läpi näin voimallisesti kuin
minä. Suoraan sanoen inhoan jo itseäni ja pyydän anteeksi muutamalta
ystävältäni, että olen purkanut itseäni varmaan vähän liikaakin. Mutta voin sanoa,
että tämä loppuu kohta, olen kuitenkin käsitellyt asioita sisälläni jo
vuosikausia, mutta en ole aiemmin uskaltanut ajatella asioita aivan loppuun
saakka. Yritän jatkossa hillitä itseni. Ehkä olen vain ollut nyt niin väsynyt.
Olen
huomannut, että suurin osa meistä jättää elämässään tapahtuneet käsittelemättä.
Monelle eletty elämä on joko vaipunut unohduksiin tai sitten se on iso läjä
ongelmia aiheuttavia solmuja. Niitä solmuja yritetään sitten peittää kaikella
mahdollisella, monet juovat unohtaakseen, joku urheilee niin, että sitä voi jo
sanoa sairaaksi. Ylenpalttinen työn teko ja sen nostaminen kaiken muun
esteeksi, on monelle yleinen menneisyyden ääniä vaimentava tekijä. Kaikki riippuvuudet vievät myös huomion pois
ja hiljentävät sisäistä ääntä. Liialliseen
työntekoon ja varsinkin sen korostamiseen olen minäkin aika ajoin sortunut,
erityisesti 1980-luvulla. Ihminen kaiketi pelkää. Tällä hetkellä pelkään pahan
voimaa, jos se pitää se nimetä. Omia pelkojaan pitää uskaltaa katsoa silmiin,
enkö ole sanonutkin joskus niin. Pelko
on aivan turha tunne, se estää meitä elämästä. Mutta…
Olen
paljon kirjoittanut taiteesta. Olen huomannut, että vaikeina aikoina se voi
olla ihmiselle ikään kuin kävelykeppi ja tuki. Se voi johdattaa pois pelosta ja
se auttaa käsittelemään vaikeitakin asioita rakentavasti niitä pois
työntämättä. Se voi sitten huomaamattamme viedä meidät uusiin ulottuvuuksiin,
jossa saavutamme koskemattomuuden. Kaikki paha valuu pois yltämme ja olemme
totuuden sisällä, ympärillä. Taide on uskomaton lahja ihmiskunnalle. Niinpä.
Olen
nyt puhunut puhelimessa monenkin kanssa ja pitkään, mikä ei ole ollut tapani.
Keskusteluissa on tullut esille monta tärkeää asiaa. Jotenkin tulee mieleen,
että ystävämme johdattavat meitä, jos me vain kuuntelemme heitä. Viime viikolla
olen käsitellyt heidän kanssaan kirjoittamista, levon tärkeyttä, vastuuta
toisista ihmisistä, maailman pahuutta, ahneutta.
Eilen
nousi itselleni tärkeäksi sana vastuu. Mikä on ihmisen vastuu
lähimmäisestään? Onko vaikeissa
tilanteissa roikkuminen sitä, että yrittää ottaa liikaa vastuuta asiassa, jossa
ei pitäisi.? Entä ystävän vastuu, kuinka pitkälle voit vaatia ystävääsi
auttamaan, ottamaan kantaa puolestasi, edistämään asiaasi. Kun ajattelen,
käännän tietysti tilanteet toisin päin eli kysyn itseltäni, mitä itse tekisin.
Ihmiset rakastavat pysyvyyttä ja tasaista elämää vai onko näin? Eikö mukana
pidä aina olla ripaus seikkailua ja kaaosta?
Pyrinkö minäkin nyt vastoin aiempaa käytöstäni ja omia periaatteitani
turvalliseen vaihtoehtoon? Enkö ole
viimeisen vuoden mittaan moneen kertaan kirjoittanut ja sanonut, että tarvitsen
myös rauhaa ja hiljaisuutta keskittyäkseni kirjoittamiseen, tehdäkseni tutkimuksia.
Ja on ihana välillä työntää kätensä multaan. Käynkö turhaa taistelua?
On
paljon ihmisiä, jotka lukevat tästä jutustani vain ensimmäisen rivin. Saati,
että itse asianosainen olisi kiinnostunut siitä, miksi kaikki meni pieleen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti