Luin Karjala-lehdestä Kanerva Frantin artikkelia ”
Kauskatsojien perilliset” (Karjala 28.4.2016 nro 17). Siinä oli kuvituksena Martha Wendelinin
maalaus ”Ikkunan ääressä”. Nainen, äiti
istuu ikkunalaudalla ja katselee ulos. Tekstissä on monta kohtaa, jotka tuovat
mieleen muistoja ja pistävät ajattelemaan.
Ajattelen lapsia, omiani ja tyttäreni lapsia ja sitä,
mitä he ovat kokeneet ja kokevat lapsuudessa. Pienelle lapselle kun kaikki
merkitsee jotakin. Kaikki tuntemukset, äänet, maut, kaikki muistuvat mieleen
vielä vuosikymmenten päästä. Olemme
jokainen ainutkertaisia pakkauksia. Emme ehkä usein ajattele sitä paitsi sitten
kun elämä alkaa kaartua iltaa kohti. Emme sittenkään puhu näistä asioista vaan
kuljetamme niitä mukanamme.
En tiedä, mitä äitini ajatteli istuessaan ikkunan
ääressä katsellen jonnekin kauas. Se kuva on jäänyt silmiini lapsuudesta.
Hänestä huokui sellainen poissa olevaisuus, että sitä ei halunnut katkaista.
Kohta hän kuitenkin nousi ja ryhtyi alati jatkuviin kotiaskareihinsa. Lapsikin
soi äidille hetken olla yksin. Mutta kuva keittiön ikkunan ääressä
istuvasta äidistä ei unohdu koskaan.
Meidän lapsuudessamme aikuisilla oli oma elämä ja
meillä lapsilla omamme. En usko, että ero on tänä päivänä enää niin selkeä. Omat
lapsenlapseni tuntuvat vaativan koko ajan läsnäoloa ja osallistumista. He ovat
holhotumpia ja tarkasti vahdittuja. Lapsuudessani vanhempamme eivät todellakaan
tienneet kaikkea, mitä me teimme. Maailma oli silloin vielä verkkaisempi ja
vaaroja ei ollut niin paljon kuin nyt.
Vasta nyt myöhemmin, paljon myöhemmin, ymmärrän, mitä
äiti saattoi ajatella. Hän oli joutunut
jättämään koko entisen elämänsä, kotinsa, perheensä ja sukunsa taakseen
pystymättä enää palaamaan takaisin. Maa kuului toiselle valtiolle. Vieraat
ihmiset asuttivat niitä seutuja, joilla hänen sukunsa oli asunut vuosisatoja. Hän
oli ollut mukana sodassa, lottana. Sota vei viisi vuotta hänen nuoruudestaan.
Monet ystävät kuolivat eikä sodan jälkeen mikään ollut entisellään. Hyvin
alkanut työura katkesi sotaan.
Meistä lapsista tuli varmaan hänelle tärkeitä. Siivet
olivat kuitenkin katkenneet. Ihmisen onni on vain hetkiä. Minusta tuntuu, että
me sodan käyneiden äitien ja isien lapset kannamme edelleen sitä taakkaa. Ehkä
meidän lapsemmekin kantavat vielä, ehkä vielä seuraavakin sukupolvi.
Se ikävä on periytyvää, minäkin jatkan sitä. En edes halua päästä siitä eroon, koska en
halua unohtaa juuriani, jotka ovat äitini puolelta olleet sen toisen valtion
mullassa vuosisatoja. Ne juuret ovat nyt
koko ajan ilmassa. Vaikka asuu vuosikymmenet samalla paikalla, ei ole juurtunut.
Ei oikein edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Juuret ovat yhteisöllisyydessä. Siihenhän
minäkin tukeudun. Siksi toimin sukuseuroissa ja jaan ja ylläpidän sitä
karjalaisuutta, jonka tunnen läheiseksi itselleni.
Sielläkin, toiminnassa, meillä kaikilla on erilaiset näkemykset.
Jokainen kokee menetykset eri tavalla, omista lähtökohdistaan. Taustalla meillä
kaikilla ovat vanhempamme, isovanhempamme, sukumme. Äiti istuu ikkunan äärellä
ja tuijottaa ulos, jonnekin kauas. Niin minäkin tein joskus aikoinaan, kun olin
työn ja kodin töiden raskauttama. Niin tekee varmaan tyttäreni nyt, kun hänellä
on hetki omaa aikaa.
Toinen kotiseutuni on helposti tavoitettavissa, voin
milloin tahansa mennä sinne. Paitsi, etten voi enkä mene. Katselen sitä
kauempaa ja tutkin kaukaisempaa ympäristöä, Hämettä. En ole enää niin
ketteräjalkainen kuin lapsena, kun kiersin hetkessä kaikki kotiympäristön
paikat. Kävin siellä myöhemmin usein ja kiertelin edelleen ne paikat. Muistan
kaikki nyt tälläkin hetkellä vaikka silmät kiinni. Siksi voin milloin tahansa unissani tai mielikuvituksessa palata sinne.
Paluu sinne lapsuuteni kotiin on ehkä vaikeaa siksi, koska olen
puoliksi osittain juureton, vaikka olen syntynyt juuret tiukasti Hämeen mullissa. En ole juurtunut tänne Tuusulaankaan, vaikka olen asunut täällä jo yhteensä lähes 30 vuotta. Onko tätä vaikea ymmärtää?
Elämä on yhtä paradoksia. Juurettomuus ei tarkoita ulkopuolisuutta. Silti voi olla sisällä ja toisaalta myös ulkona. Me kaikki saatamme oikeasti olla juurettomia ja ulkopuolisia ja silti sisällä tässä ja nyt. Emme voi ottaa mitään tästä maailmasta mukaamme, kun
lähdemme.
Tiedän, että voin vain jättää pieniä omia jälkiäni tänne. Olemalla minä, kahden heimon lapsi, ihminen,
nainen. Kirjoittamalla voin kantaa pienen osani muille jaettavaksi. Ehkä
esimerkkini saa muutkin tekemään saman. Niitä
muiden ennen minua eläneiden jälkiä olen yrittänyt kartoittaa. Ymmärrän nyt
tehneeni sitä lapsuudestani saakka, vähän eri painotuksella eri aikoina. Eikä silläkään ole loppujen lopuksi mitään väliä, jos ne jäljet hukkuvat. Niin käy usein.
Eikä se ikävä ole pelkkää koti-ikävää. Monenlaista
muutakin ikävää voi kutsua koti-ikäväksi. Ikävöin monia ihmisiä, jo poistuneita
ja vielä eläviä. Haluaisin tavata heitä useammin. Ikävöin minulle läheisiä
ihmisiä, vaikka tapaan heitä usein, päivittäin. Se ikävä on koko ajan minussa.
Olen saanut sen perintönä. Uskon, että moni muukin kantaa samanlaista ikävää
koko elämänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti