Odotuksen välissä

On ehkä omituista, että lumisade on minusta aina ollut jotenkin inspiroivaa.  Se saattaa tulla jostakin lapsuuden riemuhetkestä. Silloinhan luonto, sää ja niiden muodonmuutokset ja vaihtelut olivat hiljaisella maaseudulla tärkeitä. Mitä muuta me siellä olisimme voineet seurata yhtä intensiivisesti?  Luonto, eläimet ja vuodenaikojen vaihtelut olivat seuralaisia ja ystäviä sekä iloissa että suruissa.  Minne muualle olisin mennyt itkemään koettuani jotakin epäoikeudenmukaisuutta? Suuren kiven juureen, metsään.  Sama on pätenyt koko elämän ajan. Luonto on rauhoittanut mielen.

Kirjoitin viime vuonna marraskuun 1 päivänä blogin talventuloista. Löydät sen edellä olevan sanan: blogin alla olevasta linkistä. Sitä on aika vähän luettu ja yhdistin sen siihen, että  nimi ”Talven tuloja menneinä vuosina” sisälsi monta ihmisille yleensä negatiivista sanaa kuten talvi ja mennyt. Lumisadetta varmaan harva pitää niin kivana kuin minä ja lapset. 

Vuodenaikojen mukana monissa asioissa samat asiat toistuvat samoihin aikaan. Niitä asioita on nykyään entistä enemmän eikä kaikkeen voi osallistua vaan on tehtävä valintoja. Mitään sen kummempaa valintaa ei liity siihen, että tyttärenpoikani Arttu oli eilen mumminsa luona taksvärkkitöissä, jotka ovat ihan samoja kuin viime vuonna.  Ojan tyhjennys lehdistä jäi tekemättä, koska ojaan lehtien päälle oli satanut lunta, mutta pihalla riitti muuta tekemistä kuten perennojen varsien leikkaamista ja puista tippuneiden oksien keräämistä ja kompostiin kärräämistä. Ne ovat niitä viimeisiä hommia ennen kuin voi antaa luvan talvelle tulla oikein kunnolla.

Entisajan ihmisistä lienee tuntunut samalta kuin minusta, antaa talven ja lumen tulla.  Kun syksyn työt oli tehty, vietettiin kekriä, sadonkorjuujuhlaa. Tätä juhlaa on Suomessa jo pitkään korvattu alun perin kelttiläistä perinnettä edustavalla  halloweenilla, joka meillä on lähinnä amerikkalaista hömppää.  Se on myös syrjäyttämässä meidän Pyhäinpäivämme. Maailma muuttuu eikä sille voi mitään. Siitähän ei tässäkään ole kysymys vaan siitä, miltä meistä on tuntunut ja tuntuu.

Kirjoitin edellisessä blogissani hämäläisten esi-isieni historiaa ja siitä, miten samasta Nikkilän talosta molempien isovanhempieni suvut olivat lähtöisin. Blogin kirjoittamisen jälkeen piirtelin vielä isomman kartan blogini aiheista periytymisen suhteen. Tyttäreni huomautti kyllä myöhemmin, että eihän voi tietää, miten oikeasti on eli isä ei aina ole varma. Niinhän se on. Mutta entisaikaan ympäristön paine ja kirkko olivat mahdottoman tarkkoja, että hairahdukset tulivat rekisteröityä ja rangaistuakin. 

Tästä lapsenlapsesta en ole vielä ehtinyt paljon kirjoittaa, kun isoveli Alex vie yleensä kaiken huomion.

DNA-tutkimuksesta on viime aikoina paljon puhuttu ja kirjoitettu.  En ole ollut siitä kovin kiinnostunut paitsi siinä mielessä, että voisimme selvittää jotakin vanhemmista ajoista. Minua on erityisesti kiinnostanut mahdollisuus sen kautta selvittää, ovatko vaikkapa samaa sukunimeä käyttävät Karjalan kannaksen eri pitäjissä asuneet Sirkiät samaa sukua. Perinteisen sukututkimuksen kautta en ole vielä löytänyt yhteisiä sukujuuria. Pitäisi yltää 1600-lukua vanhempiin aikoihin.

Vantaan Seudun Sukututkijat ry:n järjestämässä sukututkimustapahtumassa ”Kuulutko sukuuni” vietin tänä vuonna kaksi päivää (11 - 12.10. 2014). Viittasin muutamalla kuvalla tähän tapahtumaan aiemmassa blogissani 14.10.2014. Toisena päivän istahdimme hetkeksi kahville ja samaan pöytään sattui tulemaan Ahti Kurri. Nimilapusta tunnistin hänet DNA-tutkimuksen tiedotuksen isäksi ja vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa.  En lähde tässä kertaamaan kaikkea aiheeseen liittyvää, koska siitäkiinnostuneet voivat lukea tiedon muualta kuten Ahti Kurrin lähinnä DNA-aihetta käsittelevältä kotisivulta http://www.kurrinsuku.net/1. Teksti on erittäin selkeätä ja sieltä saa vastauksen moniin kysymyksiin.

Illalla oli sitten aikaa pelata tietokoneella.

Kopioin pienen tekstin palan Ahti Kurrin sivulta kohdasta ”DNA-tutkimus pähkinänkuoressa”, koska tämä aihe on useimmille täysin vieras ja moni ymmärtää sen synonyymiksi perinteisen sukututkimuksen kanssa. Niin ei ole.

” Suhde perinteiseen sukututkimukseen

1) DNA-sukututkimus ei millään muotoa voi korvata tai olla vaihtoehto perinteiselle sukututkimukselle. Sen pääfokus on selvästi kauempana menneisyydessä. Ellei sukusi esihistoria kiinnosta sinua lainkaan, ei testiä kannata tehdä. Sukupuutasi DNA-testi ei piirrä.

2) DNA-sukututkimus voi rikastaa perinteistä sukututkimusta. Se tuo esille samoista esivanhemmista polveutuvia sukulaissukuja. Se löytää etäisiä, ennen tuntemattomia sukulaisia. Sukulaisuuden alkuperää voi sitten yhdessä tämän "osuman" kanssa selvittää perinteisen sukututkimuksen keinoin, mikäli yhteinen esivanhempi on "kirkonkirjahistorian" kattamalla ajalla. 

3) DNA-sukututkimus voi vahvistaa perinteisen sukututkimuksen epävarmoja sukulaisuustietoja. Se voi myös kumota tietoja tai vankkoja uskomuksia, joiden varaan perinteistä sukututkimusta on  rakennettu.”

Näitä juuria Tuusulan kirkon rannassa on tullut usein kuvattua...

Sukututkimuksesta on tullut äärimmäisen suosittu juttu. Satun olemaan monessa mukana, mutta joskus tuntuu, että ehkä olisi parempi vain sulkeutua ikään kuin ”tutkijan kammioon” tekemään sitä oikeaa perustyötä eikä heilua ympäri verkkoa lukemassa kaikenlaista. Unohdan usein, että olen tehnyt sukututkimusta ja kaikkea siihen liittyvää vasta parisen vuotta enkä voi vielä vaatia itseltäni mitään sen suurempaa. Nimittäin huomaan asettavani itselleni aika suuria vaatimuksia, joita en todellakaan voi toteuttaa vielä.  Pintaliito, johon verkossa auttamatta törmää, on myös taitolaji, mutta tuskin sen hallitsevilla on välttämättä syvyyttä eli sitä, mihin yritän pyrkiä. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että minulla on aika paljon pohdittavaa myös oman itseni kanssa.

Koko ajanhan me sitä teemme. Mietimme ja pohdimme. Kysäisin jopa eilen tyttärenpojaltani Artulta vaihtaisiko hän osia kanssani. Hän täyttää joulukuussa 14 vuotta. Keskustellessamme huomasin hänen olevan tyytymätön joihinkin elämänsä asioihin. Tuli mieleeni, että niinhän se on, tuossa iässä on kiire tulla aikuiseksi, päästä omilleen. Ei malttaisi mitenkään olla juuri siinä vaan tulevaisuus vapauksineen houkuttelee. Minä taas olen loppusuoralla ja kaipaan sitä tyhjien päivien elämää, jota elin tuon ikäisenä maalla. Ne olivat niitä vuosia, jolloin oikeasti olin pitkästynyt päivien samankaltaisuuteen, jolloin vanhempieni valvonta ja sisarteni kiusaaminen ärsyttivät. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä täysinäisemmäksi elämä on tullut. Nyt olisi kiva palata tuohon aikaan, käydä koulua, opiskella ja harrastaa kaikenlaista. Voisin jopa palata menneeseen poikana ja kokeilla elämää siltäkin kantilta.  Näemme asiat niin eri tavalla eri ikäisinä. Kaikkein parasta olisi tietysti, jos saisin mukaani edes osan elämäni aikana oppimastani. Voisin kuunnella silloin jopa vanhempiani tarkemmin.

Kysymykseni ei tarkoittanut missään nimessä sitä, että olisin tyytymätön elämääni nyt. Päinvastoin, elämä on ihanaa. Jaksaminen on vain joskus tiukalla ja päivät kuluvat aivan liian nopeasti, kun ajattelen edellä olevan kaltaisia ajatuksia: Mitä kaikkea minun olisi vielä ehdittävä?

Syksyn värit ovat kiuhtovia, mutta lyhyet päivät ja pimeys rajoittavat...

 

Viime viikonloppuna kävin tapaamassa erästä sukukokouksessa tapaamaani herraa ja hänen tytärtään. Iltapäivä kului rattoisasti, äänitin keskustelumme. Välillä katselimme valokuvia. Otin valokuva-albumeita mukaani skannattavaksi. Jatkamme myöhemmin, koska haluan kirjata kuvien henkilöiden nimet talteen ja tarkentaa nyt esille tulleita asioita. Huomasin, että aiemmin saamani tiedot ja käynnit Kuolemajärvellä auttoivat minua kuunnellessani. Jotakin on sentään tarttunut omaan muistiini. Mutta edelleen minua kauhistuttaa se, että minun olisi pitänyt aloittaa tämä kaikki paljon aikaisemmin. Haluan nyt pitää kiinni kaikista niistä ihmisistä, jotka vielä ovat elossa. Vanhojen ihmisten muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ovat mahdottoman eläviä. Niiden mukana voin melkein päästä siihen toiseen aikaan ja paikkaan. Silloin joskus.