Elämää 1800-luvulla

Syntymä ja kuolemia.  Sellaista elämä on, molemmat kuuluvat siihen. Yhtäkkiä sitä tajuaa olevansa se vanhin sukupolvi, kun edellinen on joko jo lähtenyt  tai lähtemässä.  Sukututkijalle syntymät ja kuolemat ovat jokapäiväisiä asioita.  Merkityksellisiä ovat myös runsaat lasten kuolemat. 1800-luvulla lapsia kuoli paljon erilaisiin tauteihin. Selailin äskettäin Kansalliskirjaston historiallista  sanomalehtiarkistoa ja leikkelin sieltä mielenkiintoisia juttuja leikekirjaan ottaakseni niitä joissakin yhteyksissä esille. En nyt oikein pääse irtautumaan sieltä, vaikka olisi paljon muutakin  tekemistä. Hyvän katkon ja linkin sukututkimuksiin, toiseen aiheeseen, johon yleensä juutun tuntikausiksi, vaikka pitäisi tehdä muutakin, löysin pienestä uutisesta.

Uutisia sanomalehdessä 1891

Lokakuun Savo-Karjala kirjoitti 2.10.1891, että ankara kulkutauti on tappanut useita lapsia Rengossa. Jopa kansakoulu on sen takia pitänyt sulkea pariksi viikoksi. Sairaudet ovat olleet tulirokkoa ja kurkkumätää. Samanaikaisesti on haudattu jopa kymmenkunta lasta. Tässä linkki, josta pääsee ko. uutisen sisältävään leikkeeseen, jonka otin ko. lehdestä.  Arkisto on äskettäin uusiutunut ja siellä on digitalkoiden myötä nyt helppo tapa koota mielenkiintoisia leikkeitä sanoma-, aikakauslehdistä, pienpainatteista ja muusta aineistosta leikekirjaan, jota kaikki muutkin voivat hyödyntää.  En käy palvelua tässä läpi vaan suosittelen kiinnostuneita tutkimaan sitä itse. 

(huom. kun olen laittanut tekstiin linkin, niin voit mennä sinne ja paluunäppäimellä palata helposti takaisin tekstiin)

Kirkonkirjat

Kun sitten menen Rengon seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luetteloon, huomaan, että uutisessa on hiukan liioteltu. Kesän aikana lokakuuhun asti on tosin kuollut  kymmenisen lasta ja nuorta, useimmat juuri kurkkumätään tai rokkoon. Heidät on haudattu eri aikoihin. Ehkä tuossa 1890-luvulla oli jo terveydenhuollossa astuttu eteenpäin eikä lapsikuolleisuus ollut enää niin yleistä kuin aiemmin. Siksi siitä tuli uutinen.

Tässä kohdassa mieleeni tuli eräs jo aikoja sitten, itse asiassa kesällä 2013,  aloittamani, täysin keskeneräiseksi jäänyt blogin pätkä, jonka tarinan voisin jollain tavalla "ympätä" tähän, koska se liittyy läheisesti aiheeseen.

Huh, olen joskus kuvannut, pitääpä hankkia...

Kuolemajärven Karjalaisiin

Kirjatessani henkilöitä eteeni tuli tapaus Kuolemajärven Karjalaisten kylästä Sirkiän talosta tai oikeammin sen eräästä talosta, koska vaikka he siihen aikaan asuivatkin R:no 1:ssä, lienee perhekunnilla ollut oma talonsa tai torppansa. Molempien vanhempien kuolinsyynä on vanhuus.  Lasten äiti Maria Mikontytär Soittu kuoli vähän alle 59 vuotiaana  1893 ja isä Simo Taavetinpoika Sirkiä vajaat 10 vuotta myöhemmin vajaat 75-vuotiaana 1902.  

Heille syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta vuosina 1853 - 1873. Minua kiinnostaisi tietää, miten nämä usean lapsen vanhemmat ovat kestäneet kaikkien lastensa kuoleman?  Lapset menehtyivät nimittäin tauteihin vuosina 1853 – 1882. Perheeseen ei jäänyt yhtäkään lasta, joka olisi jatkanut sukua.  Vanhemmat olivat avioituneet  1852 äidin ollessa 18 vuotias ja isän 25-vuotias.  Puoliso on löytynyt läheltä, naapurista. Papinkirjat eivät paljasta salaisuutta.  Onko paikassa jotakin niin ihanaa, että elämän kestää vaikeanakin? Olivatko ihmiset tuolloin tottuneempia lapsikuolemiin? Siinäpä aihe, josta kannattaa etsiä tutkimuskirjallisuutta.

Simon ja Marian lasten elämä pähkinänkuoressa:

Sakari kuoli parin päivän ikäisenä                          1853 tuntemattomasta syystä

Tuomas kuoli kolmen kuukauden vanhana          1855 yskään

Eeva kuoli alle 7 vuotiaana                                       1863 turvotustautiin

Beata kuoli  yhden kuukauden ikäisenä                1860 keuhkokuumeesen

Nikodemus kuoli  4 kuukauden  iässä                   1865 keuhkokuumeeseen

Eeva kuoli 3 kuukauden iässä                                 1871 keuhkokuumeeseen

Nikodemus kuoli  4 kuukauden iässä                    1874 keuhkokuumeeseen

Taavetti kuoli 2 kuukauden iässä                            1875 kuumeeseen

Tuomas kuoli melkein 7 vuoden iässä                   1882 polttotautiin

Maria Mikontytär Soitun molemmat  vanhemmat, Mikko Bertilinpoika Soittu ja Beata Aatamintytär Anttalainen (tai Tähkäpää)  kuolivat  molemmat kesällä 1856 parin viikon sisällä koleraan. Isä oli jo 60 täyttänyt ja toisen avioliiton vaimo, Marian äiti oli alle 45-vuotias. Beata esiintyy molemmilla sukunimillä, mutta  en nyt jää tutkimaan, mistä se johtuu. Vaimon suku ja talo, jossa on asuttu saattavat olla asiaan vaikuttaneita seikkoja. 

Tässä Keski-Uusimaa lehden juttu viime sunnuntaina 17.11.2014. Toimittaja sai idean juttuunsa juhannusyönä ottamastani selfiestä, jonka lähetin kesäkilpailuun.

Olen varmaan tuonut tämän kuvan tänne aiemmin. Facebookissa se oli pitkään profiilikuvana. Sanoin toimittajalle, että löydän kyllä jutun juurta moniin muihinkin lehtijuttuihin (siis vaikkapa sukututkimuksesta ja valokuvauksesta), mutta minusta ei henkilönä ole enää aiheellista kirjoittaa. Olihan toimittajan ura eräs nuoruuden haaveeni. Niistä sitten toisella kertaa 

Sukututkimus on siitä mukavaa, että kun antaa asioiden välillä levätä, niin joskus myöhemmin epäselvät asiat loksahtavat paikalleen. Kirkonkirjat eivät ole mitään tieteellistä tietoa, niitä pitää opetella myös tulkitsemaan. Virheitä ja epätarkkuuksia on kirjattu yllättävän paljon. Lisäksi perheyhteydet poikkesivat meidän aikamme yhteyksistä. Nuorempi sisar tai veli saattoi muuttaa veljensä tai sisarensa avioituessa tämän mukana toiseen taloon ja häntä pidettiinkin sitten sen talon lapsena.

Tätä on tullut harrastettua vuosikausia, hautausmailla kuljeskelua ja hautojen valokuvausta. Tässä kesällä 2005 Pornaisten hautausmaalla . Kuva: Anna L

Simo Sirkiä  ja Maria Soittu elelivät koko ikänsä samoissa paikoissa. Löydän heidät koko 1800-luvun ajan  Simon veljen Antti Taavetinpoika Sirkiän (1818 – 1897) ja tämän vaimon Regina Jaakontytär Anttalaisen ( 1824 – 1896) talon torpasta. Jossakin myöhemmässä vaiheessa Simon kohdalla lukee talojen yhdysmies.  

Antti-veljen lapsista myös usea menehtyy nuorena, mutta suku kuitenkin jatkuu. Toinen Simon vanhemmista veljistä Sakari Taavetinpoika Sirkiä (1821 – 1890) muuttaa Muurilaan avioiduttuaan Maria Joonaksentytär Muurisen (1833 – 1893). Tämäkin sukuhaara jatkuu tähän päivään saakka.

Sukukiemurat ovat monimutkaisia. Minusta ne ovat todellea mielenkiintoisia, koska ne samalla antavat mahdollisuuden pohtia oikeiden ihmisten elämää ja suhdetta siihen aikaan, jossa he ovat täällä maan päällä kulkeneet.  SukuJutut osoittavat Simo Taavetinpoika Sirkiän olevan isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän 3. serkku. Vähän samanlaista sukua kuin minä olen useille sukuseuramme jäsenistä.

Samanlaisia surullisia kohtaloita oli 1800-luvulla paljon.  Nämä Kuolemajärven suvut, joista tässäkin on kysymys ovat vuosisatoja menneet keskenään naimisiin.  Serkkujen väliset avioliitot eivät ole kuitenkaan kovin yleisiä, mutta  usein kaukaiset sukulaisuussuhteet ovat avioliittojen takana. Siksi tutkinkin myös usein kummien yhteyksiä perheeseen ja puolison taustat parin sukupolven taakse. 

Viime syksynä lähtiessämme Anjalan seurakuntatalolta tätini siunaustilaisuudesta, alkoi pyörteen mukana sataa lunta. Kuvan otin auton ikkunasta. Takana siis Anjalan kirkko. ( Luin juuri erittäin mielenkiintoisen historiateoksen, joka käsitteli paljon Suomen talonpoikaiskapinoita  myös tällä alueella 1500 - 1700-luvuilla Kimmo Katajala  "Suomalainen kapina". palaan aiheeseen myöhemmin). 

Äyrämöisiä vai savakoita

Karjalankannaksen länsiosissa asuvat vanhat suvut olivat  nk. äyrämöisiä, väestöä, joka oli kannaksen alkuperäistä väestöä.  Olen vetänyt johtopäätöksen, että Sirkiät ja Kukot kuuluivat tähän osaan. Muistelen äitini myös joskus puhuneen asiasta mainiten äyrämöiset ja savakot. Jälkimmäiset olivat alueelle myöhemmin tulleita , niiden karjalaisten jälkeläisiä, jotka aiemmin olivat siirtyneet Savoon ja sekoittuneet hämäläisten kanssa.  Kun Käkisalmen lääni siirtyi Stolbovan rauhassa Ruotsille, niin tätä väestöä palasi alueelle ja todennäköisesti myös läntiseltä kannakselta muutti väestöä Käkisalmen ympäristöön aiemmin siellä  asuneiden siirtyessä  Venäjälle, Inkerinmaalle ja Tverin alueelle. Uskonto oli tavallaan ratkaiseva tekijä. Mutta mitäänhän ei ole kirkossa kuulutettu. Ja näihin asioihin palaan varmaan vielä myöhemmin. Raili Tabermanin kirjoittamassa Kuolemajärven Seivästöä koskevasssa kyläkirjassa on murteella kirjoitettu teksti otsikolla "Äyrämäiset ja savakot" sivuilla 18 - 20. En saa selville, kuka sen on sanellut, todennäköisesti joku hänen sukuunsa kuuluva henkilö.

Aino 1920 - 2014  tässä kuvassa 10 vuotta sitten.

Paluu tähän päivään

Jätän tämän päivän syntymät ja kuolemat erilleen tuosta aikahyppäyksestäni yli sadan vuoden takaisiin ihmiskohtaloihin.  Palaan takaisin tähän päivään, marraskuun lopun lähestyessä. Minne se kaunis ja kuuma kesä hävisi? Nyt joinakin päivinä tuntuu, että voisin sisälläkin vetää käsineet käteen. Kun istuu pitkään paikallaan, alkaa palella. On siksi aika siirtyä kotihommiin. Eilen lähti myös kirjastosta monta mielenkiintoista kirjaa mukaani, vaikka kyllähän niitä täällä kotona muutenkin riittää.  Ja tytärtä varten lapsenlapsen ensi lauantaisiin ristiäisiin on kaivettava varastosta kahvikupit. Pöytäliinat löysin jo eilen. Onkin hyvä, että en ole vielä ihan kaikesta luopunut. Kirpputorille ei riitä enää tavaraa...Kirjoistahan en luovu, mutta niitähän ei kukaan enää ostakaan...

Ei nyt ihan näin kuin joskus...