Suuri tarina

Meitä tyttöjä oli lapsuudenperheessäni neljä.  Aina kahden vuoden välein syntyi tyttö, vaikka vanhempani yrittivät tehdä poikaa, maatilan perijää, koska siihen aikaan ajateltiin vielä niin vanhanaikaisesti, että poika sen pitää olla. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että jo minun piti olla poika. Löysin isäni jo kuoltua vanhoista pahvilaatikoista sellaisen pöydällä seisovan kalenteritelineessä pidettävän irtolehtikalenterin syntymävuodeltani. Siinä suunnilleen syntymäni kohdalla oli teksti ”poika syntyy”. Nyt se kaikki tuntuu huvittavalta, mutta asia ei varmaan ollut sitä äidilleni ja ehkä ei isällekään.  Poikahan tosiaan syntyi vasta 12 vuotta minun jälkeeni äidin ollessa 44-vuotias. Vuosi 1959 oli muutenkin aika hurja, kun veljeni syntyi, koiramme kuoli ja lopuksi vielä äitini äiti eli ainoa elossa ollut ja tuntemani mummo kuoli marraskuussa vain 67-vuotiaana eli minun ikäisenä. 

Taustalla Tammikonniemi. Kuva kesäkuulta 1991. Olin silloin ensimmäisellä Karjalan matkallani. Äitin eläessä ehdin käydä hänen kanssaan siellä kaksi kertaa. No, nyt käyn joka vuosi. Viikon päästä olen taas siellä. Viipurissa ja Kuolemajärvellä. Tässä blogissa kuvia erityisesti tuolta ensimmäiseltä reissulta ja lopussa linkkin kaikkiin silloin ottamiini kuviin.

Mummoni ja pappani, äitini vanhemmat, olivat lähtöisin Kuolemajärveltä Seivästön kylän Tammikon niemestä eli toisin sanoen sieltä, missä minä virtuaalisesti vietän nykyisin suuren osan ajastani kuvitellen, tutkien, tulkiten ja välillä kirjoittaen. He olivat kotoisin tarunhohtoisesta Karjalasta. Se on se suuri tarina. Se on sitä minulle ja monelle muulle, meille, joista osa ei ole koskaan edes siellä asunut. Siellä syntyneetkin ovat olleet lapsia evakkomatkoille lähtiessään. Lähtöjä oli useimmilla kaksi, joulukuussa 1939 ja kesäkuussa 1944. Useimmat sen ajan vastuunkantajista ovat jo kuolleet. 

Muistan isovanhempani vielä oikein hyvin, koska vietin lapsena parina kesänä, jopa alle kouluikäisenä ”kesälomaa” heidän luonaan Anjalan Junkkarilla, jotta en rasittuisi liikaa hoitaessani nuorempia siskojani. Sitä en oikein tahdo ymmärtää, koska en ole koskaan itse yhdistänyt itseeni sellaista ylitsepursuavaa hoivaviettiä, joka monilla naisilla on, suorastaan rasittavuuteen asti. 

Kaiken kaikkiaan Karjala ei noihin aikoihin eikä paljon myöhemminkään merkinnyt minulle sitä, mitä se nyt merkitsee. Äitini ei tyrkyttänyt Karjalaa ja karjalaisuutta meille lapsille. Ymmärrän itse sen nyt hyvin, koska tyrkyttämällä ja pakottamalla ei saa mitään aikaiseksi. Tulin paljon myöhemmin vapaaehtoisesti noiden asioiden äärelle lähes ummikkona ja silmät päässä pyörien. Hyvä, että tulin, sillä se on tuonut eteeni sellaisen rikkauden, jota en pysty edes koko elinaikanani ottamaan kokonaan haltuuni.

Olisiko tämä kuva Muurilan kylästä? Kesäkuu 1991.

Juolahtipa taas kerran mieleeni lukiessani Hannu Kilpeläisen ja Saija Peijaksen teosta  Muistojen Karjala (Minerva Kustannus Oy.2007), että Karjala taisi sittenkin olla meissä jo syntyessämme. Kaksi nuorinta sisartani leikkivät alituiseen Korolassa, omassa mielikuvitusmaailmassaan. Sinne he kuvittelivat henkilöt ja tapahtumat, oli Korolan Leena ja Seppo ja monia muitakin. Nuorin siskoni kertoi, että koko idea oli alun perin lähtöisin Päivikki-sisareni päästä. En voinut olla siihen sanomatta, että pyydetäänpä Päikkiä antamaan sieltä jostakin selitys.  

On enää kovin vaikea tavoittaa lapsuuden leikkien koko sisältöä. Päivikin vielä eläessä suunnittelin, että teemme yhdessä kirjan lapsuudestamme, hän elävöittää kirjoitukseni piirtämillään kuvilla. Itselläni oli kyllä taka-ajatuksena, että samalla saisin kerättyä myös niitä muistoja lisää. Puhuin siitä hänelle, mutta tiesin, että joutuisin häntä vielä monta kertaa taivuttelemaan. En voinut aavistaakaan, että hänen elämänsä jäisi lyhyemmäksi kuin meidän muiden. Onhan niin, että toinen tuo aina oman lisänsä muistoon ja toinen näkökulma selvittää omaa kuvaa.  Me itse kukin katsomme ja koemme asioita niin eri tavalla. Omat varhaisimmat päiväkirjani tuovat usein aika karun näkökulman, sattui sitä ja sattui tätä.  Kun kuitenkin mainitsen henkilöiden nimet se auttaa paljon.  Myöhemmin tunteet ja tunnelmat tulevat selkeämmin mukaan, mutta en aina kuvaa ajan ympäristöä, rakennuksia ja maisemia riittävällä tarkkuudella. Tihrustelen niitä sitten niistä valokuvista, joita sattuu olevan olemassa.  Äskettäin löysin aarrelaatikoistani kaikki vanhimmat negatiivini ja odotan löytäväni niiden kautta joitakin yllätyksiä, sellaisia, jotka vievät minut jonkin asian äärelle.

Äiti seisoo  hiekkatörmällä Muurilassa? Kesäkuu 1991.

Palatakseni Korolaan, olin aikoinaan ällistynyt lukiessani, että Korela oli paikka Karjalassa, paikka, joka ehkä antoi  nimen koko Karjalalle. Korela mainitaan ensimmäisen kerran venäläisessä kronikassa 1143 ja sen asukkaina ovat karjalaiset. Korela oli edeltäjä myöhemmälle Käkisalmen kaupungille.  Olen huomannut, että Karjalan varhaishistoriaa eli aikaa ennen kirjallisia lähteitä on tutkittu kaivauksissa erityisesti Karjalan itäpuolisissa pitäjissä. Tutkimuksia on tehty 1800-luvulta alkaen ja niitä on jatkettu myös sekä suomalaisin että venäläisin voimin alueiden jäätyä Venäjän puolelle. Viipurin läänin historia 1 Karjalan synty  (toim. Matti Saarnisto. Gummerus Kirjapaino.Jyväskylä.2003) paneutuu sekä Karjalan geologiaan että arkeologiaan perinpohjaisesti.

Seivästön kylänäkymää 1991

Seivästön kylänäkymää heinäkuussa 2006.

Tällä hetkellä minulle on tärkeintä perehtyä Kuolemajärven ja Karjalan kannaksen rannikkoseutujen historiaan. Olen ollut huomaavinani, että lähinnä Suomenlahtea oleva alue Viipurista etelään on melkein jäänyt vähimmälle huomiolle tutkijoiden silmissä.

Yleensä historiateoksissa lähdetään mahdottoman kaukaa, mikä minusta on aina ollut kiehtovaa, mutta tuskin se kiinnostaa monia syystä, että on vaikea käsittää niin pitkiä ajanjaksoja. Jotta vanhasta historiasta saisi yleisesti kiinnostavan, pitäisi osata tiivistää asia selkeiksi kokonaisuuksiksi, vaikka sitten aloitetaankin jostakin 8000 vuotta sitten. Voin hyvin kuvitella, kuinka sellaista esitystä vaikkapa Helsingin Kuolemajärvi-kerhossa

kuunneltaisiin henkeä pidättäen.

kesäkuu 1991

5.7.2008

Baltian jääjärvi ja Yoldiameri

Jääkauden jälkeen Laatokan alue vapautui mannerjäätikön alta noin 14 000 – 13 300 vuotta sitten.  Tällöin koko Karjalan kannas oli vielä jään alla muuten paitsi, että kaikki korkeimmat kohdat tulivat ensin paljaiksi jäästä.  Vapautuneen maan ja jään väliin muodostui patoina useita järviä, suurimmat Laatokan eteläosassa ja Inkerinmaalla. Näiden jääjärvien rannat ovat ylimpiä muinaisrantoja Karjalassa. Mainitsen tässä  Kannaksen eteläosassa  Uudenkirkon Mesterjärvellä olevan ylimmän rannan 75 metriä merenpinnasta (s. 55).   Tässä vaiheessa puhutaan vielä Itämeren edeltäjästä Baltian jääjärvestä, joka siis syntyi 14 500 – 11 300 vuotta sitten viimeisen jääkauden mannerjäätikön sulamisvesistä.  Sen jälkeen seurasi Yoldiameren aika, kun Baltian jääjärvi yhdistyi Atlanttiin Keski-Ruotsin poikki syntyneen salmen kautta jäätikön vetäytyessä alueelta pohjoiseen. 

Mainitsemassani Karjalan synty teoksen ensimmäisessä osassa profesori Matti Saarnisto käy nämä kaudet perusteellisesti läpi Karjalan näkökulmasta. Maallikon on todella vaikea kuvitella muutoksia, jotka kuitenkin ovat vieneet kymmeniätuhansia vuosia. Siksi yritän kaivaa sieltä joukosta tärkeimmät asiat vanhalla itselleni tutulla oppimismenetelmällä eli kirjoittamalla ne uudelleen osittain omin sanoin.

Lauri-eno keskustelee talon asukkaan kansa. Äidin eväät pöydällä. Kesäkuu 1991.

Sama mies sai minulta kirjasen Aika ennen meitä Kuolemajärvellä. Tässä hän opastaa meitä kohti rantaa. (kesäkuu 2010)

Anculus-järvi ja Litorinameri

Anculus-järveksi meri muuttui noin 10 000 vuotta sitten, kun yhteys Atlantille katkesi. Vasta Litorinameren aikana Kannaksella näemme muutokset Kuolemajärvellä ja koko matkan Kuokkalasta Terijoen kautta Vammelsuuhun ja siitä Kuolemajärven kautta Johannekseen. Meille Kuolemajärven Seivästön kylässä kävijöille on korkea törmä meren ja kylän välissä kovin tuttu. Törmä jatkuu tuon matkan 15 – 20 metriä korkeana. Törmän ja merenrannan välinen hiekkatasanne vaihtelee kilometristä muutamaan kilometriin. Hiekkavallit ovat siis erityisen komeita Kuolemajärven ja Uudenkirkon rannikolla. Törmä oli viimeksi Litorinameren rantana, mutta Saarniston tekstin mukaan se on samalla tärkeä rajaviiva Kannaksen Suomenlahden rannikon jääkaudenjälkeisessä kehityksessä, koska törmän yläpuoliset maat paljastuivat jo Baltian jääjärven laskussa noin 11 590 vuotta sitten (s.58). Törmän merenpuolinen alue paljastui vasta maankohoamisen myötä noin 6000 vuotta sitten ja merenpinta alkoi laskeutua kohti nykyistä rantaviivaa.

Törmä on ollut tärkeä merkkipaalu kaiken kaikkiaan, sillä sen yläpuolella olevat järvet paljastuivat jo Baltian jääjärven laskussa esimerkkeinä teoksessa mainitaan Vammeljärvi (22,0 m), Rieskjärvi (29,7 m), Halolanjärvi (29,4 m), Halilanjärvi (26,5 m) ja Kirkkojärvi (20,5 m). Ylisjärvi (48,9 m) ja Tarkkalanjärvi (48,7 m), jotka ovat likimain jääjärven tasossa ja paljastuivat ensimmäisenä. Saarniston mukaan asia vaatii lisätutkimuksia, koska järvet ovat nykyisin useita metrejä alempana, kun laskujoet ovat kuluneet pehmeisiin hiekkamaihin.

Onkin epävarmaa sanoa, kuuluuko Kaukjärvi (nykyinen korkeus 14,5 m) Litorinameren piiriin. Laaja Kuolemajärvi ja siihen salmiyhteydessä olevat Hatjalahdenjärvi (13,0 m) ovat todennäköisesti olleet Litorinameren piirissä Rokkalanjoen laakson kautta.  Nämä järvet kuroutuivat itsenäisiksi järviksi noin 5000 vuotta sitten. Dyynien Suomenlahdesta erottama Kuolemajärven Muurilassa oleva Kipinolanjärvi (9,6 m) on tutkimusten mukaan todettu olevan noin 6000 vuotta vanha.

Äidin kanssa bussissa 1991.

Asukkaat

Suuri tarina alkoi maan paljastuessa ja ensimmäisten asukkaiden saapuessa asuinsijoille. Kaikissa lähteissä sanotaan Länsi-Kannaksen olleen pitkään vailla kiinteää asutusta. Arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että alueella käytiin metsästys- ja kalastusretkillä.  Eri lähteiden mukaan alueelle, johon mm.  Kuolemajärvi kuuluu, katsotaan ensimmäisen karjalaisen asutuksen tulleen 900- 1000 luvun paikkeilla eli noin 500 vuotta ennen kuin historiallista, kirjallista materiaalia on ollut saatavilla.  

Länsi-Kannaksen asuttamisen osalta on paljon avonaisia kysymyksiä. Kuolemajärveltä Viipurin suuntaan olevan Koiviston alueen laajempi tutkimus on myös tekemättä. Täältä voit lukea Koiviston alueen tutkimuksista.  Missähän meidän esi-isämme luurasivat tuohon aikaan?  Saati, mistä he olivat lähtöisin?  Mutta 1500-luvun puolivälistä alkaen ovat nykyiset kylät asiakirjoissa nimettyjä ja melko runsaasti asutettuja, kun katsoo talojen määrää. Karjalassa on ollut tapana, että paikka on saanut nimensä tavallisesti ensimmäisen asukkaan nimestä.

Joka tapauksessa Pähkinäsaaren rauhankirjassa 1323 mainitaan Äyräpään kihlakunta, joka muodosti sen hallinnollisen alueen, johon Kuolemajärven seutu noihin aikoihin kuului. Kuolemajärven historia kertoo Väinö Voionmaan tutkimuksiin viitaten, että kihlakunnanjako on paljon vanhempaa perua ja sen juuret ovat pakanuuden aikaisessa maaperässä. Vanhan kihlakunnan puitteisiin rakentui sittemmin Kannaksen vanhin kirkkopitäjä Äyräpää, joka lienee ollut alun perin ortodoksiuskoinen seurakunta, mutta siitä ei ole sen tarkempaa tietoa, sillä jo 1300-luvulta lähtien läntinen uskonto on valunut alueelle. Täältä ovat lähtöisin äyrämöiset, alueen kanta-asukkaat, joita oli myös Kuolemajärvellä runsaasti.

Raili Tabermanin kirjoittama ”Seivästö, meri, mäki, majakka” kertoo paikkakunnan murteella sivulta 18 alkaen äyrämöisistä ja savakoista.  Entisaikain seivästöläiset olivat näitä äyrämöisiä, jotka olivat siis lähtöisin Ayräpään pesästä ja Ägräsin suvusta. Kun sitten Stolbovan rauhassa 1617 koko Kannaksen länsiosa joutui Ruotsille, kreikkalaiskatoliset lähtivät karkuun Venäjälle ja  heidän tilalleen muutti luterilaisia, etupäässä Savosta. Äyrämöiset kutsuivat tai paremminkin haukkuivat näitä savakoiksi. Aluksi ei haluttu olla keskenään missään tekemisissä eikä ainakaan aluksi  naitu ristiin. Vähitellen erot ryhmien välillä hävisivät, mutta näkyivät jatkossa vielä aina 1900-luvun alkuvuosikymmneille erilaisissa vaatteissa.  Kirjan kuvituksessa ovat esillä viimeisiä äyrämöispukuja kantaneita henkilöitä kuten Sipretti ja Beata Ranki s. Tykki, jotka ovat itse asiassa Raili Tabermanin äidin isovanhemmat.

Äiti tulossa kotipihalta rantaan kesäkuussa 1991.

Myöhemmin Kannaksella samoilla asuinsijoilla oli Äyräpään pitäjä, joka erosi itsenäiseksi kunnaksi 15.5.1925 Muolaan ja Vuokselan pitäjistä.

Tähän suureen tarinan jatkoon milloin missäkin muodossa palaan toivottavasti vielä  usein. Olen myös mahdottoman onnellinen ja kiitollinen kaikista ystävistä, joita olen vuosien mittaan saanut Karjalaan kohdistuvan kiinnostukseni ja innostukseni kautta. Suuri tarina koskee käytännössä mahdottoman laajaa aluetta itärajamme tuolla puolen, siinä voi, jos vain ehtii, laajentaa oppia yhdestä pitäjästä aina seuraavaan.  Kertomuksillamme, nykyään osin jo itse rakentamillamme olemme koko ajan henkisesti ottamassa aluetta haltuumme. Mutta siellä taustalla elävät kompassina ne kertomukset, joita aiemmat sukupolvet ovat keränneet ja siirtäneet meille. 

Jos olet kiinnostunut näkemään kaikki ensimmäisellä Karjalan matkalla 7. - 9.6.1991 eli 23 vuotta sitten ottamani valokuvat, poikkea niitä katsomaan tänne.

Tammikon tien alussa heinäkuussa 2006.