Jos joskus aion Venäjälle yksikseni, kuten epämääräinen
unelmani ja suunnitelmani on, minun on pakko opetella edes venäjänkielen
aakkoset. Tosin sekään ei kaikessa auta, mutta helpottaa kylttien lukemista.
Realistisesti katsottuna kieltä tuskin enää maltan opetella, jollen sitten
joudu jäämään sinne ja opettelemaan sitä luonnonmenetelmällä. Unelmat ja
suunnitelmat eivät aina toteudu, mutta mikään ei estä meitä pitämästä niitä
yllä.
Venäjänkielinen sana Sadovodstva (Russian: Садоводства)
lävähti silmille, kun tutkimme viime lauantaina Kuolemajärven Karjalaisten
kylään kuuluvassa Mäkräänpesäksi aikoinaan kutsutulla alueella metsän keskellä
erästä ilmoitusta punaisen tiilitalon seinässä. Sanalla lienee montakin
merkitystä ja joku venäläisen sielun tunteva voi sen selittää. Minä rämmin
omien ajatusteni suossa. Se tarkoittaa puutarhanhoitoa yleisesti. En
tiedä, miksi viimeinen kirjain on välillä a tai sitten o kuten tässä Садово́дство.
Jotenkin ymmärrän sanan liittyvän myös elämään datsoilla. Karjalan Kannas on täynnä datsoja,
venäläisten kesämökkejä.
Entäs sitten, mitä tämä englanninkielisessä Wikipediassa
tarkoittaa
“Beloostrov historically consists of two parts:
Novy Beloostrov (Russian: Но́вый Белоо́стров, New White Island; Finnish: Uusi Valkeasaari)
along the railway and Stary Beloostrov (Russian: Ста́рый Белоо́стров, Old White Island; Finnish: Vanha Valkeasaari) several kilometers to
the north, mostly belonging to Vsevolozhsky District of Leningrad Oblast under
the name Sadovodstva (Russian: Садоводства). Until the Winter War Beloostrov was the last railway station before
the Russia–Finland border.”
Sanoisinko tässä, että kun alkaa tutkia jotakin asiaa,
silmille lävähtää monta muuta. Valkeasaari tulee kohta myös ajankohtaiseksi
asiaksi, kun sen tapahtumista tulee 9.6. kuluneeksi 70 vuotta. Ehkä palaan niihin myöhemmin. Valkeasaaressa tapahtumien keskipisteessä tuolloin ollut isäni kantoi niitä tapahtumia mukanaan koko
elämänsä ja niistä alkoi myös loppulaskenta karjalaisten evakkoudelle. Ja juuri siksi
olimme viime viikonloppuna Kuolemajärvellä.
En tule koskaan unohtamaan siellä kokemiani hetkiä. Kun
muistotilaisuus Kuolemajäven kirkon kivijalan ja muistomerkkien alueella alkoi
lintujen laulaessa kesän ollessa kauneimmillaan, kaikki tunteet nousivat
hetkeksi pintaan. Oli paras palata nykyhetkeen ja nauttia hienosta ohjelmasta,
ainutlaatuisesta tilaisuudesta, johon sai osallistua. Kuolemajärven kotisivuilta löydät tarkemmin tietoa tilaisuudesta ja myös
puheet ja serkkuni Arja Sirkiän lausuman runon. Tilaisuuden jälkeen
hajaannuimme kylille. Sain mahdollisuuden käydä useammassa paikassa kuin olin
odottanut.
Meitä kuolemajärvisten jälkeläisiä oli matkalla kolme bussillista. Tässä saavumme kirkolle johtavalle portille. Sinne pääsee vain luvan kanssa, koska sen alueella on lasten leirialue, Caravella, |
Kotiin tultuani ovat muut asiat pakosti nousseet pinnalle
enkä oikein osaa vielä kirjoittaa matkasta sen kummempaa. Sanonkin itselleni,
että kyllä ne aiheet taas aikanaan sieltä nousevat ja alkavat kuljettaa
sormiani näppäimistöllä. Vietin paljon aikaa iäkkään sukulaiseni, Toinin
seurassa. Olemme kolmansia serkkuja eli isoisämme ovat olleet serkuksia. Haluan
pitää vanhemmasta sukupolvesta kovaa kiinni, heidän muistonsa ovat tärkeitä. Oma kapasiteettini kirjata kaikki ylös on
surkea enkä enää edes ota tarpeeksi valokuvia. Yhtäkään äänitystä en tällä
kertaa tehnyt, videot jäivät vähäisiksi. Tällaisen matkan jälkeen olen aina
tyytymätön itseeni, koska en ehdi kaikkea, mitä olen mielessäni ajatellut.
Jostakin kumman syystä siellä minun tunneihmisen omaama tutkijan ja tarkkailijan sielu ja mieli yhdistyy elämyksiin niin vahvasti, että tällainen pettymys matkan jälkeen
toistuu joka kerta. Pikku hiljaa pettymys toki laimenee, emme voi revetä
kaikkeen. On vain hyväksyttävä omat vajavaisuudet.
Olemme saapuneet Karjalaisten kylään, suvun ikiaikaiseen kylään ja ennen hajaantumista eri paikoille, otimme yhteiskuvan. Kuva: Markku Ahtiainen. |
Selvitin sukututkimuksestani, että me kaikki Karjalaisten kylässä
tällä kertaa vierailevat olemme sukulaisia, yhteisenä nimittäjänä
1600/1700-luvuilla eläneet Simo Pentinpoika ja Valpuri Pentintytär Sirkiä. Se ei tosin ole mitenkään ihmeellistä. Sukuyhteyksiä olisi varmaan selvinnyt moniin muihinkin matkalla olleisiin. Se on asia, jota usein pohdin, sillä jatkuvuuden takia kaukainenkin sukulaisuussuhde on yksi tekijä, joka jatkossa voisi yhdistää meitä evakkojen jälkeläisiä. Kaikkia kun matkat sinne esi-isien maille eivät enää kiinnosta.
Juhlatilaisuudessa sukuseuramme puheenjohtaja Ritva Kukko ja varapuheenjohtaja Juha Ylitalo kävivät viemässä kukat kirkon alttarin muistomerkille. Sihteeri kuvasi. |
Tällä kertaa pääsin matkan aikana lyhyesti vierailemaan
monessa eri paikassa. Karjalaisten kylän lisäksi pääsin maastoon saman kylän
merenrannan osassa eli Lautarannassa ja siitä Terijoelle päin sijaitsevassa
Seivästön kylään kuuluvassa Tammikossa, josta isovanhempani perheineen lähtivät
kaksi kertaa evakkoon. Loppujen lopuksi
pääsin vielä pikkuautolla Koiviston kautta Viipuriin. Siellä toivoin pääseväni Asemakadulle, jossa
lähistöllä oletan aikanaan sijainneen Simo Lahden kaupan. Äitini oli sodan
syttyessä siellä töissä. Sieltä hän myös lähti viime hetkellä venäläisten
saapuessa. Tästä olen kertonut blogissani 15.10.2012, jonne pääset tämän linkin kautta.
Tämä rakennus lienee vanhaa perua ja on seissyt aivan Koiviston aseman välittömässä läheisyydessä. |
Edellä olevan rakennuksen oikealla puolella oli tällainen ikivanha rakennus, jossa ilmeisesti jopa asuttiin. Olisi kiva tietää näiden historiasta. |
Ajoimme nyt koko Asemakadun aina junaraiteille asti. Mitään
asemarakennusta siellä ei ollut, mutta aivan radan tuntumassa kuvasin erästä
rakennusta ja sen ympäristöä. Ne kuvat
liitän tähän kirjoitukseen. Netistä olen aikoinaan löytänyt yhden viittauksen
kyseiseen kauppaan. Se löytyy kuvan muodossa Luovutetun
karjalan kotisivuilta. Kuvan mukaan
kauppa olisi ollut aivan rannan tuntumassa, mikä tuntuu äidin kertomuksen
mukaan luontevalta. Hän nimittäin kertoi, että kun kaupassa pyykkärinä ja
siivoojana toiminut Hilda-niminen neiti-ihminen kävi avannossa huuhtelemassa
pesemiään vaatteita, niin Lahden rouva seurasi työtä kiikarilla. Joka matkalla jokin asia liikahtaa vähän
eteenpäin. Google
maps-sovelluksen kautta selviää, että olen oikeilla jäljillä. Olen karttaan merkinnyt sen aseman lähellä olevan
rakennuksen (tai auton, jolla olimme liikkeellä) paikan. GPS ei toiminut auton
sisältä joka paikassa tai ehkä siihen oli muitakin syitä.
Poikkesimme lyhyesti myös Koiviston kirkolla. Siellä oleva
museo meni juuri kiinni, joten se jäi tällä kertaa väliin.
Äiti ja poika Koiviston kirkolla. |
Toini pääsi ripille
Koiviston kirkossa 1943. Kuolemajärven kirkko tuhottiin joulukuussa 1939, joten
kun kotiseudulle 1942 palattiin, vaati kirkollisen toiminnan järjestäminen sen
jälkeen luovuutta paikkojen suhteen. Joka tapauksessa Toini ja hänen kanssaan
samaan aikaan ripille päässeet konfirmoitiin Koiviston kirkolla, jonka rapuilla
heistä otettiin valokuva. Toinin poika Juha halusi äitinsä seisovan nyt otettavassa
valokuvassa suunnilleen samalla paikalla kuin silloin yli 70 vuotta sitten. Missä
he rippikoulun kävivät ja miten Koivistolle kuljettiin, se jäi vielä jonnekin
syvemmälle muistoihin. Aina käy niin,
että kaikki muistot herättävät liudan lisäkysymyksiä. Kaikkiin emme aina edes
saa vastauksia.
Tammikon laiturilla. Sinnekin olsiin voinut jäädä. |
Mutta niinhän se on, että joka kerta rajan tuolla puolen
käydessäni, yhteyteni sinne vain vahvistuu. Toisaalta historiallisen tiedon
määrä on niin valtava, että tunnen itseni sen rinnalla pieneksi hiireksi.
Kaikki siellä syntyneet kantavat aarretta itsessään, josta yritän napata pieniä
palasia. Mutta miten me sodan jälkeen
syntyneet selviämme jatkossa heidän perintönsä kanssa ja jaksamme viedä sitä
eteenpäin tulevaisuuteen ja osaamme sen viisaasti yhdistää nykyhetkeen.
Käykääpä lukemassa Kuolemajärven
kotisivuilta Seppo Pirhosen juhlapuhe, jossa hän kiteyttää historiamme ja
nykypäivän ottaen mukaan suomalaisen sanonnan: ” Joka ei tunne historiaa, ei
ymmärrä nykypäivää.”
Tästä on hyvä jatkaa omin pikku askelin eteenpäin.
Toini ja minä Viipurissa Torkkelin puistossa kotiinlähtöpäivän aamupäivää viettämässä. Aiemmin aamulla kiertelin tarkistamassa vanhoja tuttuja paikkoja. Viipurissa tuntuu myös aina niin hyvältä. |
Kiitos. Kiitos. Kiitos.
VastaaPoista