Lankalauantai 19.4. Ajattelin vielä hetken kirjoittaa ennen vaipumista
unten maille. Jouduin tutkimaan muutamaa
Moleskine-päiväkirjaani etsiessäni vanhaa tietoa, koska olen päiväkirjanpidon
lisäksi käyttänyt niitä aika ajoin myös muistikirjoina. Pengoin jopa vanhoja blogejani. Elämäni on aika usein nykyään penkomista,
milloin minkin asian. Eipä se elämä tule pitkäveteiseksi, sillä etsiminen
tuottaa aina jonkin tuloksen vaikkei välttämättä löydä sitä, mitä etsii. Nyt
oli kysymys sukututkimuksesta, sellaisesta pikatutkimuksesta, joita joskus teen
tavattuani jonkun ihmisen. Olen kysynyt muutaman avainkysymyksen ja sitten
kotona selvittänyt,löytyykö linkkiä omiin sukututkimuksiin. Me sukututkijat
olemme hiukan omalaatuisia otuksia eikä niistä tutkimuksista tule koskaan
loppua.
Lauantaina sisareni ja minä olimme siivoamassa puutarhaa. Kamera otti kuvan yksikseen. |
Etsiessään saattaa löytää aina jotakin muuta sen lisäksi, mitä etsii. Muutamia hetkiä myöhemmin
löysin hakemani tiedon, mutta en suinkaan sieltä, mistä sitä etsin vaan
kalenteristani. Elettiin vuotta
2012. Ennen siihen pääsemistä ehdin
lukea palasia edellisestä vuodesta. Omituista, olin jo unohtanut, kuinka
vaikeaa aikaa elin verrattuna tähän nykyiseen. Elokuussa 2011 pohdin, miksi on niin täydellisen
ristiriitaista, että aineeton maailma on konfliktissa materian maailman
kanssa. Oli varmaan aiheellista ajattelua silloin.
Totesin, että elokuu on mahtavan kaunis kuukausi, puutarha kukoisti, olin
kukkieni keskellä kuin paratiisissa. Musta möykky kummitteli vielä taka-alalla,
mutta elämän runsaus oli siinä edessä odottamassa minun astuvan sisään.
Siinä silloin kirjoiteltiin päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja ja opiskeltiin taidehistoriaa. |
Myöhemmin syksyllä aloin oksentaa sitä mustaa möykkyä ulos
salaperäisen sairauden iskiessä raajoihini. Olinhan ennakoinut aiemminkin
käsivarsieni oudosti kipeytyessä silloin tällöin: Onkohan tämä jotenkin
reumaattista ja liittyykö niveliin? Pohdin sitä jo paljon ennen kuin sitten
sain diagnoosin, jolloin olin jo lähes sen unohtanut. Mutta se ei ollut mikään
ihme siinä elämässä silloin täynnä tuskaa ja toisaalta myös tapahtumia. Välillä
tutkin maalauksia, taidehistorioitsijoita ja milloin mitäkin. Roland Barthes.
Tulee melkein ikävä sitä aikaa yliopistolla ja museoissa, mutta ei sitä tuskaa.
Albrecht Dürer.
Iloiset opiskelijat 6.3.2012 kahvin hakumatkalla. |
Päivin esitys Clement Greenbergistä alkamassa. Oikealla opettajamme Eeva Väänänen. (5.4.2011) |
Eipä nyt muuta kuin, että on aika hakea Akateemisesta uusi Moleskine. Innoitusta kirjoittaa päiväkirjaa ei koskaan
kunnolla synny muiden kirjojen kanssa. Se on todella omituista. Sain nyt
innoituksen pelkästään lukemalla noita päiväkirjojani vuosilta 2010 -2012. Miten selkeästi olen kuvannutkaan kaikkea.
Ehkä sittenkin kirjoitan romaanin. En tietenkään elämänkertaa omasta elämästä vaan jotakin
muuta, jossa oma itse on yhtenä aineiston osana, oma ajattelu kudottuna
sanojen, lauseiden ja kappaleiden verkkoon, häivytettynä muttei kuitenkaan
sinne hukkuneena. Joinakin öinä se on pulpahtanut mieleeni.
Kuinka rakastammekaan elämää, kun se on kaartumassa laskevan
auringon tavoin kohti taivaanrantaa. Pohdimme elämämme valintoja, suremme niitä
vääriä ja iloitsemme oikeista. Pelkäsimme sitoutua, kun tunteet olivat
vahvimmillaan tai sitten kohtasimme ”sen oikean” väärään aikaan. Kuitenkin valitsimme täysin väärin tai
epäonnistuimme joka tapauksessa. Eräänä
päivänä vain sitten huomasimme olevamme yksin ja opettelimme kaikkea sitä, millä
olisi pitänyt aikanaan aloittaa. Yksinäisyys oli joskus niin kipeätä, että
oikeasti sattui. Sitä pystyi paikkaamaan ja sen pystyi hetkeksi unohtamaan
monella asialla, mutta paras keino unohtaa oli sittenkin se intohimo, se
valtava luovuuden lähde sisällä, jonka oli saanut syntymälahjaksi, kun sattui
syntymään sunnuntaipäivänä. Ja oli lohdullista ajatella, että kuolleiden
valtakunnassa oli sittenkin enemmän mielenkiintoisia ihmisiä kuin täällä meidän
elävien maassa. Kun tuntui vaikealta, kun
oli jo kokonaan luopunut. Nuorena oli niin helppo aloittaa jonkun kanssa.
Vanhana se tuntui mahdottomalta. Sitä ei
enää tohtinut edes ajatella, kulki vain omaa tietään eteenpäin. Kunnes…
Elämä on kuin unta. Joskus ihminen on sellaisessa vaiheessa,
ettei tiedä tai tietää muttei tiedä. Elämäni, maailmani kieppuu ja minä pyörin
ympäri ympäri kevään tullessa ja kesän ollessa jo nurkan takana.
Sunnuntaina kävimme kuvaamassa Järvenpään rantapuistoa. |
Ensimmäinen pääsiäispäivä 20.4. Koska eilen uni kutsui, niin jatkan kirjoitustani
lähes vuorokausi myöhemmin. Pieni
kompastuminen asfalttisella mäenrinteellä (Kellokoski) pisti innostukseni kohdalleen. Vasen
nilkka jäi kaatuessani alle ja näytti siltä, että käsissäni olevat kamerat
hajosivat, kun kaaduin täydellä voimalla päistikkää alaspäin viettävälle kadulle.
Sattui niin paljon, että en hetkeen päässyt ylös. Jalkaan sattui, kädet menivät
vereslihalle. Siitä sitten vääntäydyin
ylös. Olin huolissani kahdesta kamerasta, jotka jysähtivät maahan kanssani. Onneksi niille ei käynyt kuinkaan. Eipä muuta
kuin antamaan kylmähoitoa nilkan ulkosyrjään kehittyvälle patille. Mutta eipä
käynyt niin pahasti kuin talvella 2011.
Kun eilisen jäljiltä päiväkirjat vielä lojuivat tuossa vieressä, piti oikein tarkistaa, mitä olin kirjoittanut aiemmasta nilkan nyrjähdyksestä. Muistan vain, että tuskin sain kenkiä jalkaani, niin paljon nilkkani ja jopa varpaani turposivat. En ollut kirjoittanut tapahtumasta yhtään mitään, mutta valokuvien kautta sain selville, että kaatumiseni pitkin jyrkkää lumirinnettä sattui 19.2.2011. Ainoa maininta siitä oli maaliskuun puolivälissä, jolloin totesin jalkani olevan jo lähes normaali. Muistan kuitenkin, että kun erään naapurin koira sitten tuli viikoksi hoitooni, oli vielä melko vaivalloista kulkea. Enpä tuohon aikaan päässyt mitenkään lepäämään, opiskelu vaati paljon liikkumista eri paikoissa Helsingissä ja kotona kävin kaikesta huolimatta ahkerasti lenkeillä. Kaipa tästäkin selvitään.
Tämän kuvan ottamisen jälkeen kaaduin helmikuussa 2011. |
Kun eilisen jäljiltä päiväkirjat vielä lojuivat tuossa vieressä, piti oikein tarkistaa, mitä olin kirjoittanut aiemmasta nilkan nyrjähdyksestä. Muistan vain, että tuskin sain kenkiä jalkaani, niin paljon nilkkani ja jopa varpaani turposivat. En ollut kirjoittanut tapahtumasta yhtään mitään, mutta valokuvien kautta sain selville, että kaatumiseni pitkin jyrkkää lumirinnettä sattui 19.2.2011. Ainoa maininta siitä oli maaliskuun puolivälissä, jolloin totesin jalkani olevan jo lähes normaali. Muistan kuitenkin, että kun erään naapurin koira sitten tuli viikoksi hoitooni, oli vielä melko vaivalloista kulkea. Enpä tuohon aikaan päässyt mitenkään lepäämään, opiskelu vaati paljon liikkumista eri paikoissa Helsingissä ja kotona kävin kaikesta huolimatta ahkerasti lenkeillä. Kaipa tästäkin selvitään.
Roni naapurista vei minua lenkille. |
Ainahan sitä sitten kysyy, miksi jotakin sattuu,
tuollaistakin. Ne pohdinnat jäävät tällä
kertaa itselleni. Mutta hurjaa aikaa on ollut tuo mennyt aika. Paljon asioita,pohdintaa, tenttejä,
esityksiä, kerhoja lehtileikkeitä, kuvia. Olen näköjään jättänyt lähes huomiotta ne
pienet oireet, joita podin jo 2009 alkaen, joista ehkä kirjoitin jotakin, mutta
sitten unohdin, kunnes… Jos emme itse
pysähdy, jokin tapaus pysäyttää meidät. Pakeneminen ei koskaan auta, sitäkin mietin usein, mutta ei se tehonnut.
Kaikki tuli voimakkaampana eteeni, kunnes…
Toinen pääsiäispäivä 21.4. Nyrjähtäneen nilkkani takia on syytä pysytellä vielä
tämä päivä sitä lepuuttaen, joten kirjallinen minä voi nauttia elämästä kirjoittamalla
ja lukemalla. Enpä eilen jaksanutkaan mitään. On se vaan kumma, että uni on
tärkeä lääke ihmiselle. Olen sen aiemminkin huomannut. Nukutti niin hirveästi
koko päivän. Ei mikään oikein onnistunut. Kun yritin lukea, mitä tahansa, vaivuin uneen.
Kun yritin katsella televisiota, nukahdin, jopa kesken Aki Kaurismäen hienon Le Havren, onneksi
vasta loppuvaiheilla. Nautin elokuvasta
suunnattomasti, sen rauhallisesta kulusta, karusta ympäristöstä, pienistä
yksityiskohdista ja erikoisesta lämmöstä, jota se huokui.
Mutta eipä sitten tämänkään jutun julkaiseminen onnistunut
eilisen päivän aikana. Muutin nyt tämän
eräänlaiseksi ”pääsiäispäiväkirjaksi”. Päivien kuluessa innostuneisuus muuttuu hiljaiseksi
epätoivoksi, kun ikävää tapahtuu, mieliala laskee ja lopulta toivo herää, ettei
se niin pahaa ollutkaan.
Järvenpään rantapuistossa sorsia kuvaamassa. |
Innostuin sitten eilen ja tänä aamuna tutkimaan noita
valtavia valokuva-arkistojani samoilta erityisesti vuodelta 2010 – 2012 eli
samoilta vuosilta kuin kurkistus päiväkirjoihin. Uskomatonta, miten asiat ja
eletyt tapahtumat unohtuvat, jollemme niitä kirjoita tai kuvaa. Ne pienen
pienet vivahteet eivät kulje muistamamme tiedon mukana ja jopa vääristyvät ajan
kanssa. Joku voi sanoa, että on ajan tuhlausta kirjoittaa päiväkirjaa ja ottaa
runsaasti valokuvia, mutta minulla se ei ole koskaan ollut mistään muustakaan
pois. Olen ehtinyt kaikenlaista ja joskus turhankin paljon. Mitä enemmän olen ehtinyt, sitä enemmän on
aina syntynyt tekstiä ja kuvia. Se
pistää ajattelemaan, olenko vain kerännyt kokemuksia peittääkseni jotakin
ikävää ja raskasta. Varmaan asia on niin, koska sittemmin on tapahtunut muutos.
Onneksi on mahdollista oppia, koska asioista on tullut kirjoitettua.
Päiväkirjan väliin on kertynyt myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista.
Ihmisen kapasiteetti on mahdottoman huikea. Pystymme saamaan aikaiseksi vaikka mitä, sekä hyvää että pahaa. Olemme mahtavia kerrostumia. Kun siirrymme historian hämärään, meistä kuoriutuu pois tietoa kerros kerrokselta ja vain jotkut faktat jäävät jäljelle. Tavallisesta ihmisestä on täysin mahdoton tavoittaa tämän kuoleman jälkeen mitään oleellista. Tuskin kukaan läheinenkään tuntee niin hyvin, että osaisi kertoa mitään oleellista. Ihmisten kuollessa olen usein ajatellut juuri tätä ja kokenut suurta surua siitä syystä, että tällöin kuolee myös se henki, mikä on pitänyt ihmisen olemassa. Vain pienen pieni häivähdys tästä jää tunteneiden muistiin ja unohtuu pikku hiljaa. Itse asiassa tässä on yksi syy siihen, miksi tutkin asioita ja kirjoitan. Satun vain käyttämään omaa elämääni materiaalina, osittain näkyvästi, osittain jättäen sen muuhun formaattiin.
Ihmisen kapasiteetti on mahdottoman huikea. Pystymme saamaan aikaiseksi vaikka mitä, sekä hyvää että pahaa. Olemme mahtavia kerrostumia. Kun siirrymme historian hämärään, meistä kuoriutuu pois tietoa kerros kerrokselta ja vain jotkut faktat jäävät jäljelle. Tavallisesta ihmisestä on täysin mahdoton tavoittaa tämän kuoleman jälkeen mitään oleellista. Tuskin kukaan läheinenkään tuntee niin hyvin, että osaisi kertoa mitään oleellista. Ihmisten kuollessa olen usein ajatellut juuri tätä ja kokenut suurta surua siitä syystä, että tällöin kuolee myös se henki, mikä on pitänyt ihmisen olemassa. Vain pienen pieni häivähdys tästä jää tunteneiden muistiin ja unohtuu pikku hiljaa. Itse asiassa tässä on yksi syy siihen, miksi tutkin asioita ja kirjoitan. Satun vain käyttämään omaa elämääni materiaalina, osittain näkyvästi, osittain jättäen sen muuhun formaattiin.
7..2.2011 Luomakujalla. Arttu pöydänpäässä ja Katriina tietokoneella. |
Huomasin tässä muuten myös, että voin tilata uuden Moleskine-kirjan
myös Verkkokaupasta. Akateemisen verkkokaupasta en sitä
löytänyt. Jotkut yritykset vaan ehtivät ensin
löytämään oikeita tapoja käydä kauppaa. Samalla voin tilata sen uuden akun Canon
S100-kameraani. Aiemmin miettimäni asia
hoitui siinä sivussa.
P.S.
tiistai 22.4.
On aivan ihanaa, että käy niinkuin käy, että jokin mukava,ihana ja yllättävä tapahtuma, katkaisee keskeneräisen blogin niinkuin eilen kävi. Elämä on elämistä varten.
Ja kirjoittamista.
P.S.
tiistai 22.4.
On aivan ihanaa, että käy niinkuin käy, että jokin mukava,ihana ja yllättävä tapahtuma, katkaisee keskeneräisen blogin niinkuin eilen kävi. Elämä on elämistä varten.
Ja kirjoittamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti