Hiljaisen viikon hiljainen päivä

Olemme liukumassa pääsiäisaikaan.  Tai kun saan tämän julkaistua, olemme jo siellä.  Aloitin aiemmin viikolla kirjoittaa blogia hiljaisesta viikosta, mutta sitten tuli jotakin muuta toimintaa eteeni ja kirjoittaminen jäi. Huomasin kyllä, että olen aiemmin kirjoittanut otsikolla ”Hiljainen päivä”.   Moni asia kiertelee mielessäni ja on taas kerran sellainen hetki, etten tiedä, mitä tästä kehkeytyy. Annan jälleen kerran valkoisen "tietokonepaperin" ja näppäimistön inspiroida ja tuoda sieluni silmiin jotakin mieleni sokkeloista.

Eilen kotipihalla

Aurinko paistaa silmiini kuten usein väistämättä kirjoittaessani työpöytäni ääressä. Talo tai oikeammin nyt asunto on hiljentynyt ja olen jäänyt yksikseni.   Silmiini osui jostakin lehdestä, olisiko se ollut tänään tulleesta Karjala-lehdestä, kuinka joku nainen kertoi erakoituneensa tarkoituksellisesti.  Hätkähdin siitä. Muistan kuinka edesmennyt sisareni mainitsi aina puhelimessa keskustellessamme olevansa erakko. Itse asiassa minäkin olen aikoinaan haaveillut muuttuvani erakoksi. Se ei ole toteutunut sillä tavalla kuin ajattelin. Olisiko kysymyksessä aste-ero vai vääristymä näkökulmassa?  Toinenkin sisareni sanoi jotakin tilan kapenemisesta viimeksi puhuessamme. Ehkä kysymyksessä on vain yksinäisten ihmisten kokema kevään herättämä alakulo. Se saattaa vanhetessa vain pahentua, tulla niin pahaksi, että onkin paras kuolla. 

Molemmat vanhempani kuolivat keväällä, vähän ennen kuin kevät äityi räikeän vihreäksi ja valoisaksi.  Minulle on jäänyt mieleen isäni alakulo edellisenä keväänä, kun hän täytti 80 vuotta ja lähti pakoon kotoa ja tuli lopulta Helsingin Puotilaan, jossa silloin asuin.  Vietimme hänen syntymäpäiväänsä käymällä syömässä Puotilan kartanossa. Kaksi sisaristani miehineen ja lapsineen tuli mukaan. Äitini taisi vähän loukkaantua, sillä eihän hänelle kerrottu asiasta.  Isäkin oli oikeastaan pakomatkalle lähtiessään ollut tietämätön, että hän ei voinut viettää valitsemassaan kylpylähotellissa kuin yhden yön.  Jotkut asiat vain syntyvät ex-tempore.

Aiemmin keväällä kiertelin vanhoilla asuinpaikoilla täällä Tuusulassa. Joulukuussa 1979 muutimme kuvan keskellä olevaan keltaiseen taloon lähellä Tuusulan kirkkoa.

Isäni syntymäpäivä on 19.4. Tänä vuonna hän täyttäisi 96 vuotta, jos olisi saanut elää.  Hänen syntymäpäivänsä ja myös minun sattuivat usein pääsiäisaikaan. Nyt vietin omaa päivääni jo palmusunnuntaina, mutta isäni päivä olisi tänä vuona lankalauantaina.  Meillä ei ole koskaan ollut tapana viettää suuria juhlia. Äitikin pakeni usein jonnekin matkalle. Kun hän täytti 85 vuotta, lähdin hänen mukaansa Viron Pärnuun viikoksi.  Koska ajattelin ajan käyvän pitkäksi siellä, otin tavoitteeksi haastatella häntä. Pistin hänet kertomaan lapsuudestaan, suvustaan ja sota-ajasta. Kynä sauhusi. Lepäsimme paljon, otimme hoitoja ja kävelimme ympäriinsä. Suosittelen kaikille vastaavanlaista. Sain paljon aineistoa kirjoitettua ylös ruutuvihkoon.  Kirjoitin tarinan sitten puhtaaksi ja yritin tarkistaa asioita äidiltä, mutta eipä hän enää ollutkaan innostunut.  

Joka tapauksessa tarina on vain kasvanut saadessani moniin asioihin lisää tietoa joko muilta sukulaisilta tai itse Karjalan matkoilla itse kokemalla ja tarkkailemalla.   Voisin kirjoittaa tarinan jo kirjaksi, mutta jokin antaa minun vielä odottaa.  Tapani mukaan kuten tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, hyörin milloin missäkin ympäriinsä.  Omasta mielestäni saan kyllä aika paljon aikaiseksi. Onkin lohduttavaa lukea, kun joku kertoo tehneensä kymmenen tai enemmän vuotta työtä saadakseen kirjan aikaiseksi.

Veljekset viime sunnuntaina täällä luonani.

Viime aikoina oman elämän tarkastelu uudesta näkökulmasta on yllättäen noussut minulle hyvin tärkeäksi. Elämämme tapahtumat eivät ole sattumanvaraisia vaan oma ajattelutapamme käsitellä elämää tuo ne esille. Toki olen tiennyt sen jo kauan, mutta vasta kun luovutin kokonaan, alkoi tapahtua. Emme voi koskaan hallita elämää vaan elämä hallitsee meitä. On vain luotettava näkymättömään ja uskottava intuition johdatukseen. Tie ei ole helppo. Se vaatii vuosien työn, luopumista, paljon intuitiivista ajattelua, mutta kuitenkin tietoista ponnistelua vapautuaksemme kaikesta turhasta painolastista.  Omasta egosta irtipäästäminen ja kaiken vastaantulevan hyväksyminen rakkaudella tuo eteemme todellisen maailman, ei sitä valhemaailmaa, johon meidät on opetettu ja johon meitä yritetään pakottaa.  Kun olen aikanaan lähtenyt polulle kauas, se on ollut juuri sitä omaa pyhiinvaellustani.  Eikä minusta ole tullut erakkoa, vaikka olenkin paljon itsekseni.

Sumu nousemassa ja täysikuu. Tällä viikolla.

On hyvä aina muistaa, että emme koskaan ole valmiita.  Eteemme tulee asioita, jotka nostavat pinnalle asioita, jotka olemme jättäneet syrjään. On jännittävää ymmärtää, että nekin ovat kulkeneet siinä rinnalla saman energian sisällä koko ajan, samalla polulla. Nyt on sopiva aika uusille asioille, jotka henkinen minäni on valinnut.  Vaikka olenkin ollut hämmentynyt, niin olen mahdottoman kiitollinen kaikesta.

Eilen kotipihan tarkastusta.

Sain eilen kuulla, että remonttiaika venähtää entisestään. Kuivatus jatkuu 2.5. saakka. Pääsen aikaisintaan muuttamaan takaisin joskus heinäkuussa. No, saattaa kaikki tuostakin vielä pitkittyä, mutta entä sitten?  Tämä tapahtuma alusta alkaen on pistänyt sitä edeltävien tapahtumien lisäksi asiat oikeaan järjestykseen. Ennen vesivuotovahinkoa ehdin tavallaan jo luovuttaa monessa mielessä ja asiat löysivätkin siitä huolimatta oikean painonsa.  Joskus aikoinaan olisin ollut kauhuissani ja epätoivoinen. Nyt vain katselen vierestä, tarkkailen ja hoidan, mitä on hoidettava.

Saadakseni tämän jutun loppuun kirjoitettua, laitan perään sittenkin sen aloittamani hiljaisen viikon tekstin:

Kaikki viikkoni ovat nykyään hiljaisia. Eikö olekin omituista, vaikka elänkin aivan normaalisti muiden keskellä, olen koko ajan hiljaisuudessa? Kun aloitin tätä kirjoittaa, en muistanut edes, että elämme parhaillaan nk. hiljaista viikkoa. Vaikka olenkin Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen, tietämykseni kirkollisista asioista on hataraa. Kristillinen hiljainen viikko tuo toki mieleeni pääsiäisen tapahtumat kiirastorstaista alkaen. Jos aloitan kirjoittaa enemmän, juutun varmaan juuri kiirastorstaihin.

Pyhästä ehtoollisesta (Last supper)  on maalattu lukemattomia tauluja. Pieni Phaidonin kuvakirja (first published 2000. phaidon press limited), jonka nappasin sekaisesta kirjahyllystäni, toimii tekstin osalta äärimmäisen niukasti ja kaikki jotenkin häiritsevästi pienillä kirjaimilla. Se lähtee Matteuksen evankeliumin kohdasta 26: 20-9.  Kirja antaa läpileikkauksen aiheesta tehdyistä maalauksista vanhimman ollessa mosaiikki 6. vuosisadalta Ravennan San Apollinare Nuovon basilikakirkossa. Uusin kirjassa mainittu on Andy Warholin yksityisessä kokoelmassa oleva silkkipainatuksella ja akryylilla tehty kaksiosainen teos (1986). Kaikkein tunnetuin on tietysti Leonardo da Vincin vastaava teos vuodelta 1495, joka löytyy Milanosta Santa Maria delle Grazien kirkon ruokasalissa.

No jaa, näitä kaikkia asioita voi lukea kirjoista ja googlata, turha minun on niitä toistella. Stefano di Antonio Vannin fresco kissoineen löytyy San Andrea a Cercinan kirkosta Firenzessä.

Italian Ravennassa kesällä 1986. Henri ja hampurilainen.

Enhän taas tiennyt, minne joudun. Italiaan, jonne sydän usein halajaa.  Olen yhden ainoan kerran ollut Ravennassa, pimeänä iltana myöhään illalla.  Olisiko ollut aivan heinäkuun alku 1986, kun ajoimme Venetsiasta takaisin majapaikkaamme Riminille. Italiassa oli mahdottoman vaikea saada mistään kunnon hampurilaisia, joita Henri-poikani oli aina kärttämässä. Hampurilaisten sijaan ei paljon mikään muu ruoka käynyt.  Joissakin ravintoloissa hampurilainen oli vieras käsite tai pelkkä jauhelihapihvi. Pysähdyimme Ravennan historiallisessa keskustassa, josta löytyi jonkun hampurilaisketjun ruokapaikka (ehkä Clock).  Käynnistä siellä on olemassa muistaakseni yksi valokuva tai sitten se on jostakin muusta paikasta samalla matkalla. Ehkö olen tästä joskus aiemminkin kertonut. 

Mutta nyt hyvää pääsiäisaikaa kaikille!

Venetsian Markuksen torilla kesällä 1986.