Viimeisin kirjoitukseni toi paljon kommentteja Facebookissa.
Kiihotin keskustelua myös eilen talossa ottamallani kuvalla, joka esitti sitä
hävityksen kauhistusta, joka minut siellä kohtasi. Katselin näkymää tyynen
rauhallisesti, vaikka saatoin etukäteen sanoa, että pelkään mennä sinne.
Pelontunteita en enää tunne, kun lopulta pääsin niistä viimeisistäkin eroon. Olen valmis kohtaamaan kaikki eteeni tulevat asiat. Kaikki eivät ole niitä mukavampia, mutta kuuluvat ihmiselämään. Olen sitä mieltä, että asioista pitää puhua avoimesti. Voimme oppia toistemme kokemuksista, jos vain olemme siihen valmiita. En tule jatkuvasti kirjoittamaan tästä elämääni tällä hetkellä suuresti mullistavasta remontista. Haluan vain korostaa, että selviämme kaikesta, asenteemme ratkaisee ja se, miten otamme kohtaamamme asiat vastaan.
Kaikista vaikeinta tässä elämässä lienee selviytyä ihmissuhteissa. On lähes mahdotonta tunnistaa, miten ne menevät, mitä pettymyksiä koemme ja miten ne vaikuttavat elämäämme. Olen jo aikoja sitten ohittanut niistä useimmat ja olen menneen osalta selvillä vesillä. Joskus käyn kirjoituksissani kokemuksiani läpi melkein kuin ulkopuolisen silmin. Kaikista mieluiten vedän silloin mukaan omien vanhempieni kokemukset ja mahdollisesti jopa kauempana historian hämärässä olevien kohtalot. Keskustelut toisen ihmisen kanssa tuovat piilosta esiin asioita ja muistoja, jotka olen lähes unohtanut. On onni, että tänä päivänä kohtaa sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat syventyä keskusteluihin. Se on myös hyvin harvinaista. Usein tuntuu, että ihmisillä on mahdoton kiire eteenpäin.
Pelontunteita en enää tunne, kun lopulta pääsin niistä viimeisistäkin eroon. Olen valmis kohtaamaan kaikki eteeni tulevat asiat. Kaikki eivät ole niitä mukavampia, mutta kuuluvat ihmiselämään. Olen sitä mieltä, että asioista pitää puhua avoimesti. Voimme oppia toistemme kokemuksista, jos vain olemme siihen valmiita. En tule jatkuvasti kirjoittamaan tästä elämääni tällä hetkellä suuresti mullistavasta remontista. Haluan vain korostaa, että selviämme kaikesta, asenteemme ratkaisee ja se, miten otamme kohtaamamme asiat vastaan.
Kaikista vaikeinta tässä elämässä lienee selviytyä ihmissuhteissa. On lähes mahdotonta tunnistaa, miten ne menevät, mitä pettymyksiä koemme ja miten ne vaikuttavat elämäämme. Olen jo aikoja sitten ohittanut niistä useimmat ja olen menneen osalta selvillä vesillä. Joskus käyn kirjoituksissani kokemuksiani läpi melkein kuin ulkopuolisen silmin. Kaikista mieluiten vedän silloin mukaan omien vanhempieni kokemukset ja mahdollisesti jopa kauempana historian hämärässä olevien kohtalot. Keskustelut toisen ihmisen kanssa tuovat piilosta esiin asioita ja muistoja, jotka olen lähes unohtanut. On onni, että tänä päivänä kohtaa sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat syventyä keskusteluihin. Se on myös hyvin harvinaista. Usein tuntuu, että ihmisillä on mahdoton kiire eteenpäin.
Kaikki kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat vanhoja valokuvia lapsuuteni kotipaikalta. |
Kaipaan jo malttamattomasti tutkimusteni pariin. Monta
mielenkiintoista asiaa odottaa paneutumistani. On vaikea rauhoittua ja palata
siihen oman pilven reunalle. Harhailen levottomana ympäriinsä enkä osaa tarttua
kunnolla mihinkään. Aurinko alkoi paistaa ja kävelyretkikin olisi vaihteeksi
hyväksi. Vaikka tämä Tuusulan varuskunnan maasto oli aiemminkin aivan
lähistöllä, niin useimmiten valitsin kävelylenkkieni kohteeksi Tuusulanjoen
suunnan. Voin hyvin kuvitella, että keväällä tuo ikkunastani näkyvä rinne on
täynnä valkovuokkoja.
Tiedän, että useimmat tuntemani ihmiset arvostavat
merkkitavaraa, joilla on myös rahallista arvoa. Poikkean joukosta täysin.
Muutossa suojelin mappejani, papereitani ja lehtileikkeitäni, jotka saivat
erityiskohtelun. Tosin jo ennen muuttoa ehdin käydä niitä läpi ja paljon lähti
roskiin. Nyt sitten seulon loput niistä. Muutaman viikon päästä olen varmaan
myös valmis viemään kirpputorille kaikki pikkuesineeni, joita keräsin taloni
remontin ulkopuolelle jääneeseen askarteluhuoneeseen ja autotalliin. Tällainen
puhdistus selkeyttää elämääni ja antaa jatkossa minulle aikaa keskittyä
oleelliseen. Joka päivä yritän ottaa jonkun asian käsittelyyn, jollei sitten
jokin muu asia vie minua mukanaan.
Tänään postimerkkieni joukosta tipahti lehtileike Helsingin
Sanomien ”50 vuotta sitten”-palstalta (HS 9.2.2003), aiheesta josta minun on pitänyt monta kertaa
kirjoittaa, mutta jota olen aina lykännyt.
Syynä lienee ollut se, että olen ajatellut etsiväni lisää
materiaalia. En ole ollut myöskään varma, onko kysymyksessä sama asia, jonka
itse muistan lapsuudestani.
Lehtileikkeen otsikko on ”Hämeen hukka kaadettu” ja se
kertoo suden ajojahdista talvella 1953. Tuossa
sudelle kohtalokkaassa ajossa oli mukana lähes 200 henkeä. Suden ampui
renkolainen Erkki Heikkilä. En käy tarinaa sen enempää läpi, sen voi lukea
liittämästäni lehtileikkeestä. Mieleeni palaa hataria muistoja tuon talven suuresta
puheenaiheesta. En tiedä, oliko tämä susi se, joka vietiin myöhemmin Loukasten tilalle.
Sen turkki irvistävine päineen roikkui talon seinällä, jossa me ja muut kävimme
sitä katsomassa. On myös mahdollista, että sitä kierrätettiin eri taloissa. Omituista
kyllä tapaus ei ole jättänyt minuun minkäänlaista susikauhua tai – vihaa. Mieleeni kumpuaa lähinnä myötätunto
yksinäistä vainottua sutta kohtaan.
Tavallaan koen olleeni myös lapsuuden vuoteni ”yksinäinen susi”, muista poikkeava yksilö,
jota myös aika ajoin kiusattiin eri syistä. En ole koskaan pitänyt itseäni
kiusattuna, mutta voisin helposti poimia montakin muistoa kouluajoilta sekä
kansakoulussa että oppikoulussa, joita voi kutsua kiusaamiseksi. Olen aina
katsonut niiden ohi ja mennyt eteenpäin eivätkä muistot ole katkeroittaneet
minua. Kun nyt aloitin kirjoittaa tuosta
susijahdista, en todellakaan aavistanut, että sen muisto herättäisi minussa
paluun lapsuuden kokemuksiin, niihin ikävämpiin. Osa kokemuksista löytyy myös lapsuuteni
päiväkirjojen sivuilta. Minulla ei loppujen lopuksi ole ollut eikä nytkään ole mitään
tarvetta jäädä niihin lillumaan. On vain hyvä muistaa, että eläinten kautta
voimme siirtyä ihmisten ominaisuuksiin. Joku toinen voisi löytää yksinäisen
suden sijasta itsensä sanonnasta ”susi ihmisen vaatteissa” tai ”susi kanatarhassa”.
Oikeasti sanonta lienee ”kettu
kanatarhassa”. Sitä kettua katsoin kerran lapsuudenkotini keittiön ikkunasta
suoraan silmiin, kun se porhalsi tietä pitkin kana suussaan pysähtyen ikkunan
kohdalla katsomaan minua keltaisilla silmillään. Kuva on piirtynyt melkein valokuvana silmieni verkkokalvolle.
Annan tässä vain vinkin tarkastella itseään
eläinten kautta, kun kerran nyt ajatukseni lähtivät vaeltamaan siihen suuntaan. Muistan myös hyvin, kuinka sisareni
Päivikki kutsui murrosiässä itseään merikotkaksi ja paras ystävätär oli
albatrossi vai oliko se päinvastoin. He saattoivat hakea noista suurista linnuista
voimaa edetä nuoruuden kuohuissa.
Tämä aihe alkoi tuntua minusta hyvin kiinnostavalta. Satuin
vain tulemaan sellaiselle alueelle, josta minulla on todella vähän kokemuksia. Kaikki
aiheeseen liittyvät kirjatkin taisivat mennä varastoon! Muistan, että aikoinaan lempielokuvani oli ”Tanssii
susien kanssa”. Nykyäänhän minulla ei enää ole lempielokuvia. Että tällaista
tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti