torstai 13. helmikuuta 2014

Yksinäinen susi

Viimeisin kirjoitukseni toi paljon kommentteja Facebookissa. Kiihotin keskustelua myös eilen talossa ottamallani kuvalla, joka esitti sitä hävityksen kauhistusta, joka minut siellä kohtasi. Katselin näkymää tyynen rauhallisesti, vaikka saatoin etukäteen sanoa, että pelkään mennä sinne.

Pelontunteita en enää tunne, kun lopulta pääsin niistä viimeisistäkin eroon. Olen valmis kohtaamaan kaikki eteeni tulevat asiat. Kaikki eivät ole niitä mukavampia, mutta kuuluvat ihmiselämään. Olen sitä mieltä, että asioista pitää puhua avoimesti. Voimme oppia toistemme kokemuksista, jos vain olemme siihen valmiita. En tule jatkuvasti kirjoittamaan tästä elämääni tällä hetkellä suuresti mullistavasta remontista. Haluan vain korostaa, että selviämme kaikesta, asenteemme ratkaisee ja se, miten otamme kohtaamamme asiat vastaan.

Kaikista vaikeinta tässä elämässä lienee selviytyä ihmissuhteissa. On lähes mahdotonta tunnistaa, miten ne menevät, mitä pettymyksiä koemme ja miten ne vaikuttavat elämäämme. Olen jo aikoja sitten ohittanut niistä useimmat ja olen menneen osalta selvillä vesillä.  Joskus käyn kirjoituksissani kokemuksiani läpi melkein kuin ulkopuolisen silmin.  Kaikista mieluiten vedän silloin mukaan omien vanhempieni kokemukset ja mahdollisesti jopa kauempana historian hämärässä olevien kohtalot. Keskustelut toisen ihmisen kanssa tuovat piilosta esiin asioita ja muistoja, jotka olen lähes unohtanut. On onni, että tänä päivänä kohtaa sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat syventyä keskusteluihin. Se on myös hyvin harvinaista. Usein tuntuu, että ihmisillä on mahdoton kiire eteenpäin.  

Kaikki kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat vanhoja valokuvia lapsuuteni kotipaikalta.

Kaipaan jo malttamattomasti tutkimusteni pariin. Monta mielenkiintoista asiaa odottaa paneutumistani. On vaikea rauhoittua ja palata siihen oman pilven reunalle. Harhailen levottomana ympäriinsä enkä osaa tarttua kunnolla mihinkään. Aurinko alkoi paistaa ja kävelyretkikin olisi vaihteeksi hyväksi. Vaikka tämä Tuusulan varuskunnan maasto oli aiemminkin aivan lähistöllä, niin useimmiten valitsin kävelylenkkieni kohteeksi Tuusulanjoen suunnan. Voin hyvin kuvitella, että keväällä tuo ikkunastani näkyvä rinne on täynnä valkovuokkoja.


Tiedän, että useimmat tuntemani ihmiset arvostavat merkkitavaraa, joilla on myös rahallista arvoa. Poikkean joukosta täysin. Muutossa suojelin mappejani, papereitani ja lehtileikkeitäni, jotka saivat erityiskohtelun. Tosin jo ennen muuttoa ehdin käydä niitä läpi ja paljon lähti roskiin. Nyt sitten seulon loput niistä. Muutaman viikon päästä olen varmaan myös valmis viemään kirpputorille kaikki pikkuesineeni, joita keräsin taloni remontin ulkopuolelle jääneeseen askarteluhuoneeseen ja autotalliin. Tällainen puhdistus selkeyttää elämääni ja antaa jatkossa minulle aikaa keskittyä oleelliseen. Joka päivä yritän ottaa jonkun asian käsittelyyn, jollei sitten jokin muu asia vie minua mukanaan.



Tänään postimerkkieni joukosta tipahti lehtileike Helsingin Sanomien ”50 vuotta sitten”-palstalta (HS 9.2.2003), aiheesta  josta minun on pitänyt monta kertaa kirjoittaa, mutta jota olen aina lykännyt.  Syynä lienee ollut se, että olen ajatellut etsiväni lisää materiaalia. En ole ollut myöskään varma, onko kysymyksessä sama asia, jonka itse muistan lapsuudestani.

Lehtileikkeen otsikko on ”Hämeen hukka kaadettu” ja se kertoo suden ajojahdista talvella 1953.  Tuossa sudelle kohtalokkaassa ajossa oli mukana lähes 200 henkeä. Suden ampui renkolainen Erkki Heikkilä. En käy tarinaa sen enempää läpi, sen voi lukea liittämästäni lehtileikkeestä. Mieleeni palaa hataria muistoja tuon talven suuresta puheenaiheesta. En tiedä, oliko tämä susi se, joka vietiin myöhemmin Loukasten tilalle. Sen turkki irvistävine päineen roikkui talon seinällä, jossa me ja muut kävimme sitä katsomassa. On myös mahdollista, että sitä kierrätettiin eri taloissa. Omituista kyllä tapaus ei ole jättänyt minuun minkäänlaista susikauhua tai – vihaa.  Mieleeni kumpuaa lähinnä myötätunto yksinäistä vainottua sutta kohtaan.


Tavallaan koen olleeni myös lapsuuden vuoteni  ”yksinäinen susi”, muista poikkeava yksilö, jota myös aika ajoin kiusattiin eri syistä. En ole koskaan pitänyt itseäni kiusattuna, mutta voisin helposti poimia montakin muistoa kouluajoilta sekä kansakoulussa että oppikoulussa, joita voi kutsua kiusaamiseksi. Olen aina katsonut niiden ohi ja mennyt eteenpäin eivätkä muistot ole katkeroittaneet minua.  Kun nyt aloitin kirjoittaa tuosta susijahdista, en todellakaan aavistanut, että sen muisto herättäisi minussa paluun lapsuuden kokemuksiin, niihin ikävämpiin.  Osa kokemuksista löytyy myös lapsuuteni päiväkirjojen sivuilta. Minulla ei loppujen lopuksi ole ollut eikä nytkään ole mitään tarvetta jäädä niihin lillumaan. On vain hyvä muistaa, että eläinten kautta voimme siirtyä ihmisten ominaisuuksiin. Joku toinen voisi löytää yksinäisen suden sijasta itsensä sanonnasta ”susi ihmisen vaatteissa” tai ”susi kanatarhassa”.  Oikeasti sanonta lienee ”kettu kanatarhassa”. Sitä kettua katsoin kerran lapsuudenkotini keittiön ikkunasta suoraan silmiin, kun se porhalsi tietä pitkin kana suussaan pysähtyen ikkunan kohdalla katsomaan minua keltaisilla silmillään. Kuva on piirtynyt melkein valokuvana silmieni verkkokalvolle.



Annan tässä vain vinkin tarkastella itseään eläinten kautta, kun kerran nyt ajatukseni lähtivät vaeltamaan siihen suuntaan. Muistan myös hyvin, kuinka sisareni Päivikki kutsui murrosiässä itseään merikotkaksi ja paras ystävätär oli albatrossi vai oliko se päinvastoin. He saattoivat hakea noista suurista linnuista voimaa edetä nuoruuden kuohuissa.


Tämä aihe alkoi tuntua minusta hyvin kiinnostavalta. Satuin vain tulemaan sellaiselle alueelle, josta minulla on todella vähän kokemuksia. Kaikki aiheeseen liittyvät kirjatkin taisivat mennä varastoon!  Muistan, että aikoinaan lempielokuvani oli ”Tanssii susien kanssa”. Nykyäänhän minulla ei enää ole lempielokuvia. Että tällaista tänään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti