Joinakin päivinä saa yllättävän paljon aikaiseksi. Siinä auttaa
varmaan kaunis, kirkas ja muutenkin sopuisa sää. Mutta kun apua saa muilta, se
vauhdittaa omien töiden valmistumista. Puutarha työllistää syksyisin ja myös
keväisin. Kun työt saa tehtyä nopeasti ja vauhdilla, on sitten aikaa nauttia
talvesta tai kevään jälkeen kesästä. Paljon mieluummin katselen pihamaata, joka
on ikään kuin saatettu talviteloille kuin jätetty puolitiehen. Joinakin vuosina työt ovat jääneet kesken tai kokonaan tekemättä kuten syksyllä 2011 ja keväällä 2012, kun
voimat eivät ole riittäneet. Jäljet näkyvät
edelleen. Toisaalta puutarha on aina kesken. Minulla kaikki on nyt vain
ylläpitoa, koska aikoinaan loppuelämän kodiksi hankittu paikka ei voi olla enää
sellainen. Vaikka kuinka kuolaan
puutarhalehtien äärellä, olen hyvin pystynyt hillitsemään haluni ostaa lisää
krookuksen ja tulppaanien sipuleita maahan kätkettäväksi. Mutta sen aion tehdä, että hankin linnuille
uuden ruokintapöntön. Jokin aika sitten katselin niitä läheisessä Kodin
Terrassa ja yksi olisi ollut tarpeisiini sopiva, mutta en ole vielä keksinyt,
minne ja miten sen kiinnitän. Ehkä niitä ei olekaan enää, joten on tyydyttävä
johonkin pikkuiseen lintulautaan. Etupihan
mökkilintulauta on jo käytössä, mutta takapihan entinen oli heitettävä pois
pohjan hajottua. Linnut (talitintit) ja myös oravat alkavat heti pihalle
mennessäni ilmoitella, että on aika saada sinnekin ruokintapaikka.
Tämäkin kasa hävisi tänään. |
Eilen sisareni Heljä haravoi noin puoli pihaa ja tänään
entinen naapurini Kari tuli hakettamaan niitä mahtavia oksakasoja, joita on
kerääntynyt hurmehappomarja-aidan
karsimisesta ja muista puista katkomistani oksista. Aidan siistiminen jäi osittain minulta
kesken, siinäkin Heljä oli aiemmin suureksi avuksi. Eilen aamuisten pihatöiden
jälkeen olin niin poikki, että vasta iltaa kohti aloin toipua. Tänään sitten olen siivonnut melkein koko
talon, vienyt matot ulos, imuroinut, pyyhkinyt pölyt ja pessyt lattiat. Lisäksi on tullut pestyä pyykkiä. Nyt olen
taas valmis kirjallisiin puuhiin, mutta huomenna, kun Kari tulee hakettamaan
loput, pitää käyttää hyväkseen siitä syntyvää flowta ja keksiä jotakin muuta
tekemistä. Mutta sitähän riittää. Sitten oikein odotan sadepäiviä päästääkseni
inspiraationi valloilleen.
Tässä Kerttu-täti miehensä Erkin kanssa kesällä 1972 kyläilemässä Rengossa. |
Lauantaina haudattiin äitini sisko Kerttu, tätini ja nuorin ja
viimeisin neljästä tytöstä, joilla oli seitsemän veljeä. Veljistä nuorimmat
elävät edelleen Göteborgissa, jonne he
lähtivät töihin 1950-luvulla. Hannu-eno
oli tullut saattamaan sisartaan . Vaikka
kysymys oli surullisesta tapahtumasta, meistä hautajaisiin osallistuneista
serkuista oli mahdottoman mukavaa, hienoa ja arvokasta tavata hänet.
Syyskuussa 2008 Kerttu täytti 80 vuotta. Poikkesin käymään. |
Meillä oli hauskaa. |
Kesällä 2009 veli ja sisar tapasivat. |
En oikein osaa sopeutua hautajaisiin, jos niin voi sanoa.
Otin valokuviakin, näpsin niitä ja suurin osa ei ole mistään kotoisin. Olisi
pitänyt käyttää sittenkin salamaa.
Minusta tuntuu nykyään, että olen kaikissa asioissa vain eräänlainen
dokumentoija. Kaipa meistä ihmisistä jokaisesta alkaa tuntua joltakin muulta,
kun itse lähestymme sitä aikaa, kun kutsu käy. Pääasia on kuitenkin elää
täysillä tätä päivää ja niitä hetkiä, jotka eteen tulevat, jotta jaksaa kohdata
myös ne surulliset tapahtumat, joita auttamatta tulee eteen tullessamme
vanhemmiksi.
Synttärikahvien jälkeen ajelimme Muhniemeen, Kerttu, tyttärensä Hannele ja minä ja kävimme sukulaisten haudoilla.
Hautajaiset tuovat mieleen muita kokemuksia, tapaamisia, kohtaamisia. Vaikka olen jo vuosikausia joka kesä käynyt
Muhniemen hautausmaalla, en nyt voinut
olla ajattelematta omien isovanhempieni elämää. Heidät molemmat on haudattu
sinne. Heidän tyttärensä Kerttu vietiin
Muhniemessä pidetyn siunaustilaisuuden jälkeen Anjalan hautausmaalle, jossa
hänen arkkunsa laskettiin hautaan, runsaat kolme vuotta sitten kuolleen
miehensä viereen.
Tässä mummoa kannetaan hautaan marraskuussa 1959. Kuva on täynnä tuttuja kasvoja, enot kantavat äitinsä arkkua. |
Oman mummoni hautajaiset olivat elämäni ensimmäiset
hautajaiset. Nyt minun pitikin kysellä silloin marraskuussa 1959 paikalla
olleilta, missä avonainen arkku silloin oli. Myöhemmät unet ja muistot ovat
kertoneet minulle, että arkku oli ulkona kappelin pihalla. Kaikki menivät sinne
katsomaan mummoa, mutta minä pakenin kauhistuneena. Sitä samaa pakoa tein
unissani varmaan seuraavan vuosikymmenen. Uni tuli eri muodoissaan. Välillä
haudassa oli pystyssä jalka, välillä minua pakotettiin arkun ääreen. Olin
silloin runsaat 12 vuotta, suunnilleen oman lapsenlapseni Artun ikäinen. Arkku oli ollutkin sisällä kappelissa. Muistot
vääristyvät, koska niillä ei ollut mahdollisuutta edes jäädä muistoksi.
Tämä lohduttoman lesken kuva löytyi kuva-albumista Saksassa. |
Olisiko kokemus vaikuttanut pidempäänkin yli lapsuuden ja
nuoruuden vuosien? En ole tähän päivään
mennessä nähnyt yhtäkään kuollutta, en edes omia vanhempiani? Mummon hautajaisissa otetuista kuvista ei
kokemukseni näy. En pysty muistamaan niistä mitään muuta kuin kylmyyden, joka
sekin varmaan on tullut muiden kertomuksista. Kun keväällä 2006 selailin
Saksassa isoisäni vanhimman sisaren Karoliinan tyttärentyttären Kyllikin albumia,
siellä oli yllättäen kuva papastani seisomassa mummon kukkien peittämällä
haudalla. Kysyin häneltä, kuka kuvassa on. Hän ei tiennyt. Ajatella! Taisin kirjoittaa kuvan alle, kuka
siinä oli. Kyllikkikin on jo kuollut. Onkohan kukaan hänen saksalaisista
lapsistaan säilyttänyt sen albumin?
Tämän kuvan olen esittänyt täällä aiemminkin jollen sitten muitakin. Seison kuvassa keskellä käsi kasvoillani pikkusiskojeni välissä. |
Ehkä kokemukseni ovat tehneet minusta dokumentoijan. Olen
tavannut joitakin ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että elämä on tässä. Kun
kuolet, olet kuollut, sinua ei enää ole missään mielessä. Olen monella tapaa toista mieltä. Nytkin
olisin halunnut lähettää tätini mukana viestin toiselle puolelle, niille, jotka
jo ovat menneet edeltä. Elämä jatkuu toisessa
muodossa. Mutta se jatkuu myös niin, että muistamme myöhemmin niitä ihmisiä,
jotka ovat lähteneet. Muistamme,
millaisia he ovat olleet, mitä he ovat tehneet , millaisia ovat heidän eri ikäkautensa
olleet.
Pojat äitinsä haudalla. Kolme nuorempaa sisartani hääräävät kuvan etualalla. |
Minulla on paljon isäni jälkeensä jättämiä valokuvia hänen
aikalaisistaan, mutta siinä kaikki. Sen enempää tietoa ei ole saatavissa. Jos
googlaa jotakin 1900-luvun ihmistä, saattaa löytää vaikkapa isästäni ainoastaan
tällaisen tiedon.
Jos googlaan itseäni, löydän vaikka
mitä, suurin osa omaa aiheuttamaani tietoa. Olenkin aina ihmetellyt sitä
salaamisen ilmapiiriä, joka meillä Suomessa vallitsee. Kaikki on niin yksityistä ja yksityistä. Ikäänkuin tässä maailmankaikkeudessa jotakin
pienen ihmisen asiat yhtään kiinnostaisivat.
Mummo ja minä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti