Menneisyysjahdissa

Sisareni tilaa minulle välillä jakson Hämeen Sanomia oman kestotilauksensa ilmaisena etuna. Olen lapsesta saakka rakastanut sanomalehtien lukemista kuten kaikkea muutakin lukemista. Isälle tuli useita sanomalehtiä ja kerran hän pisti minut kirjoittamaan kotiaineen kolmannesta valtiomahdista vai oliko se neljäs. Minun oli vaikea ymmärtää asian jujua silloin, mutta kyllähän se on sittemmin tullut selväksi. Luulen, että se aine on minulla vielä tallella, mutta taitaa nyt olla laatikoissa, jotka olen siirtänyt odottamaan käsittelyäni.  Nythän sitä aikaa alkaa olla…

Keväällä 1963

Hämeen Sanomissa kuten monissa muissakin lehdissä on pieni palsta, jossa katsotaan aikaan 50 vuotta sitten. On vaikea uskoa, että silloin 1963 olin jo lähestymässä aikuisuuden kynnystä, 16 vuotta.  Hämeen Sanomien jutut yhtyvät nyt oman päiväkirjani elämään. 1963 oli vielä aikaa, kun kirjoitin tarkkaan ja seikkaperäisesti, vähän samalla tapaa kuin sitten vanhuuden kynnyksellä. Siinä välissä oli erilainen aika, jonka tekstejä on nyt vaikea ymmärtää, käsialat vaihtuvat tavan takaa ja lisäksi on yritettävä tulkita, mitä kirjoittaja mahtaakaan tarkoittaa, kun asiat ovat verhoiltu luonnonkuvailuun.

Toisaalta en 16-vuotiaana kiinnittänyt ulkoisiin olosuhteisiin huomiota paitsi tietysti ulkonäköön. Yritänkin usein etsiä kaiken ihmissuhdekoukeroissa ja pikku (=suuri) ihastumisissa vellovien kirjoitusten välistä jotakin aikaan ja paikkoihin liittyvää informaatiota. Nimiä kyllä löydän runsaasti.  Ihmissuhteet olivat tärkeimpiä ja niiden pohdinta täyttää päiväkirjavihkojeni sivut.  On luettava rivien välistä ja yritettävä palata noihin aikoihin.

Miksi en sanallakaan mainitse vaikeuksista, mitä Vanajaveden yli rakennettavan uuden sillan rakentaminen aiheutti siltaa joka päivä käyttävälle koululaiselle. Koulumatkani kauas aseman taakse  Hätilään Hämeenlinnan yhteiskouluun ja takaisin linja-autosemalle kulki aina Vanajaveden sillan yli. Toinen silta oli rautatien ylittävä silta.

Hämeenlinnan yhteiskoulu 1950-luvun loppupuolella.

Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina 5.10.1963 otsikolla Vanajaveden katusilta vihittiin käyttöönsä. Jutun liitteenä oli ylhäältä päin kaupungin keskustan suunnasta otettu valokuva sillalle. On aivan mahdollista, että  kuvassa kävelen sillalla matkalla kouluun tai linja-autoasemalle? Vihkiäistilaisuus pidettiin Hämeenlinnan taidemuseossa. Samassa yhteydessä paljastettiin sillan kaiteeseen kiinnitetty kaupungin vaakuna. Olenko sitäkään koskaan huomannut  Eihän minulla ole tuolta ajalta 1960-luvun alkuvuosina edes muistikuvaa  näkymästä sillalta Hämeen linnaan. Se näkymä on viime vuosina kovasti kiinnostanut ja olen usein ajatellut, että olisi mukava katsella sitä myös toisessa ajassa, nuorin silmin.

Silta Vanajaveden yli Hämeenlinnassa 24.2.2013 (linkkeistä alla pääsee katsomaan kuvia sillan vanhemmista versioista.

Sillasta voisin kirjoittaa enemmänkin, koska samaisella kohdalla on ollut siis ennen tuota 1963 valmistunutta siltaa muitakin siltoja. Muistan sitä edeltävän valkoisen kaarisillan, joka oli valmistunut jo isovanhempieni aikana 1910.  

Tästä linkistä pääsee Museoviraston kuva-arkistoon, josta löytyy kuvia ja täältä löytyy vanhin silta, josta on olemassa valokuva, samoin täältä löytyy siltakuvia. Sanomalehtiarkistosta löytyy myös tietoa tuon vanhan sillan purkamisesta ja uuden rakentamisesta. Siellä olevan tiedon mukaan kaarisilta vihittiin käyttöönsä jo marraskuussa 1909 (Hämeen Voima n:o 128/16.11.1909), vaikka vanha purettiin vasta saman vuoden alkupuolella (Hämeen Voima n:o 22/25.2.1909).  Huhtikuussa lehti (Hämeen Voima n:o 44/24.4.1909) viittaa Rakennustaito-lehteen siteeramalla yksityiskohtia sillan rakentamisesta. Löydän ko. Rakennustaidon (1.5.1909) myös, mutta aikakausilehtiarkistosta. Rakennustaito käyttää jo fraktuuran sijasta meille tuttua fonttia päinvastoin kuin Hämeen Voima. Uuden rautaisen sillan rakentaminen on ehkä alkanutkin aiemmin. Rakennustaito kertoo kaikki rakentamiseen liittyvät yksityiskohdat. Kustannusarvio on noin 300.000 markkaa, johon valtio on luvannut 20.000 markan lainan. Sillan rakennuttavat Hämeen läänin maanomistajat maksamalla ns. siltakappoja. Mitähän lienevät? Tutkiminen on hidasta ja aikaa vievää ja vie uusiin asioihin. Tässäkin menin tästä päivästä yli sata vuotta taaksepäin. Rahanarvokerrointa käyttäen 300.000 markkaa on noin 1.200.000 euroa.

Samaan aikaan lokakuussa 1963 Hämeenlinnan lyseo vietti 90-vuotisjuhliaan. Uutisessa mainittiin mm. ”Nykyajan repivässä elämänmenossa ja moninaisessa rikkinäisyydessä tuntevat entiset lyseolaiset lämmintä yhteenkuuluvaisuutta.” Mitäs nykyinen elämänmeno sitten on?

Hämeenlinnan kirkon vierssä olevalle sankarimuistomerkille käytiin 28.5.1966 viemässä ruusu. Ylempässä kuvassa helmikuussa 2013 näkyy myös muistomerkki.

En ole kirjoittanut mitään 5.10.1963, mutta seuraavana päivänä sunnuntaina 6.10. kerron edellisen koulupäivän tapahtumista. Silloinhan kävimme koulua myös lauantaisin. Olin sisareni Päivikin kanssa odottamassa bussia linja-autoasemalla. Vyörytän siinä paikalle muita henkilöitä heidän oikeasti ilmestyessä näyttämölle ja suhdettani heihin. Aiempi ihastukseni tuli paikalle ja suhtauduin häneen täysin välipitämättömästi. Ystäväni naapurista ja hänen koulukaverinsa tulivat kanssamme bussiin. Juttelimme äänekkäästi kaikenlaista mm. seuraavan lauantain lyseon juhlista. Koko matka meni kirjoitukseni mukaan täysin pilalle, kun takanamme istui ”hullu juopunut ukko, joka pölisi koko ajan kaikenlaista hölynpölyä”. Haikailin edelleen yllättäen ihastukseni perään, joka myös oli bussissa. Mielialat taisivat heitellä tuossa iässä rajusti.

Päiväkirjassani jatkoin vielä luettuani silloin Hämeen Sanomien artikkelin aiheesta, johon nyt 6.10.2013 lehti viittaa kuvan kera: ”Jenkkipoika stipendiaattina Hämeenlinnassa”.  Randy Paulsen oli koulumme silloinen julkkis. Hän oli kotoisin USA:n Salt Lake Citystä ja asui Luolajassa koulumme oppilaan Arto Alaspään kotona. Kirjoitin hänestä useinkin, koska hän vieraili myös meidän luokassamme osallistuen opetukseen ja yrittäen kovasti opetella suomen kieltä.

Helmikuussa 2013 kävin opiskelutoverieni kanssa Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyissä ja tulimme keskustaan vielä tutkimaan kirkkoa ja syömään.  Tämä kuva on täällä osoittamassa sitä, kuinka tarkkaan nykyään tulee asiat tallennettua verrattuna niihin nuoruuden haihatusaikoihin. Siis taiteilija Albert Edelfelt asui Hämeenlinnassa 1855 - 1866 eli 1 vuotiaasta 12 vuotiaaksi. 

Myöhemmin syksyllä eräs aihe ylitti päiväkirjassani kaiken muun. Se oli presidentti John Kennedyn murha Dallasissa, jonka kuvailen lauantaina 23.11.1963.  Taas suruliputettiin kuten pari viikkoa aiemmin, jolloin Maarianhaminan lähistöllä suomalainen lentokone putosi ja 22 ihmistä sai surmansa. Nämä tapahtuvat järkyttivät suuresti. Vertasin niitä erääseen auton palamiseen kotini lähistöllä, jossa eräs mies paloi autoonsa. Kirjoitan palaneen auton seisovan siellä tien reunalla ja näkeväni sen joka päivä. Mutta en kokenut sitä yhtä järkyttävänä kuin nuo muut tapahtumat. Olisikohan ollut niin?

Liputkin tilaisuuksiin ovat päiväkirjan välissä tallessa.

Mutta muuten tuo lukion ensimmäinen syksy on täynnä tapahtumia, uusia opettajia kuten saksan opettaja, johon ihastuin heti ja josta kirjoitan paljon. Teinikastajaiset, lyseon konventti ja Poikain huvit, joissa kaikissa tanssitaan. Pääsin mielestäni tanssimaan paremmin, kun annan pitkähkön tukkani roikkuvan auki, mitä itse pidin surullisuuden merkkinä. Olen jatkuvasti ihastunut ja ihastuksen kohteet vaihtuvat aina välillä.  Mutta kirjoitan myös paljon lukemistani kirjoista ja elokuvista. Aika tyly olen vanhempiani kohtaan, mikä näin jälkikäteen tuntuu surulliselta. Mutta teinit taitavat aina olla vanhempiaan kohtaan aika ajattelemattomia.

Miten mahdottoman kaukaiselta nuo ajat tuntuvat nyt. Voisin hävittää kaikki nuo vanhat tunteita pursuavat päiväkirjani, mutta jokin pistää minut vielä säilyttämään ne ja joskus palaamaan niihin, erityisesti kun jokin asia vaikkapa lehtijuttujen muodossa herättää minut. Miksi? Ne ovat kuin vanhat valokuvat, ne ovat silta menneisyyteen. Jos tuhoan ne, puran samalla sen sillan, joka vie sen nuoren tytön elämään, se, joka minä olin kerran.

Pohdin silloin aikanaan myös usein tulevaisuuttani, yritin ulottaa ajatukseni elämääni joskus sitten kun olen aikuinen. Ajatukseni olivat täynnä suuria, lapsellisia toiveita. Meillä kaikilla on omanlaisemme elämä ja se omalaatuisuus kulkee mukanamme jo lapsesta ja nuoresta saakka. Emme voi koskaan karistaa sitä itsestämme, vaikka usein tuntuukin kuten minusta nyt, että en edes ole se ihminen, joka silloin olin. Tunnen sitä nuorta tyttöä kohtaan suurta hellyyttä. En voi tuhota hänen kirjoituksiaan, vaikka ne nyt tuntuvat olevan toisesta maailmasta. Ne ovat omanlaisensa viesti menneisyydestä. Niitähän tässä olen jahtaamassa, muiden ja nyt omiani. Kaiken muun ohessa.

Tässä olen kesällä 1964.