Viivyttelen vielä hetken, annan valokuvien lojua kameroideni
muistikorteilla siirtämättä niitä
täyttymässä oleville pikku kovalevyille. En myöskään käsittele vielä viikonlopun
tapahtumia, Kuolemajärven hienoja pitäjäjuhlia Turun konserttitalossa,
tapaamisia siellä, keskusteluja sisarusten
Toinin ja Eilan kanssa, heidän
muistojensa läpikäymistä, vierailua
Helmin luona. Ei, kaikkea ei tarvitse
kirjata, ei tänne ei muuallekaan.
Monta tarinan alkua on taas syntynyt. Jatkan niitä vähän kerrallaan.
Maisema Kuolemajärven Tammikonnimestä kohti länttä. (heinäkuu 2006). |
Olen huomannut
ja varmaan siitä usein maininnutkin, kuinka olemme tottuneet tiedon
hillitsemättömään tulvaan. Se tulva valuu joen tavoin ohitsemme ja unohtuu saman
tien. Monet lukevat vain uutisten otsikot ja jatkavat sitten seuraavaan. Elämä
täyttyy toiminnasta toiminnan jälkeen.
Kiire, kiire, kiire. Minunkin
pääni on nyt täynnä puhetta, musiikkia, kuorolaulua, puhetta, keskusteluja,
historiaa, muistoja. Siksi on pakko
välillä hengähtää , tavallaan rentoutua kirjoittamalla jotakin muuta,
käsittelemällä omaa itseään ollakseen valmis seuraaviin tapaamisiin. On toki
totta, että oma vallaton ja mahdoton tiedonjanoni ajaa minut näihin tiedon
keruihin. Oma inspiroitumiseni johtaa
sitten sivuteille. Kaiken hallinta vaatii yksinäisyyttä ja jatkuvaa opiskelua.
Siksi päätinkin tuoda tänne tänään vanhan blogini
kirjoituksen. Tiedän nyt, että uudet ihmiset lukevat blogiani. He eivät ole perillä
siitä pitkästä kirjoittamisesta ja vuosien mittaan käsittelemieni
aiheiden paljoudesta. Oli aikoja,
jolloin kirjoittelin blogia pari kertaa viikossa, nyt kirjoitusten jäädessä usein
pariin kertaan kuukaudessa. Monet ovat
lopettaneet lukemisen syystä, koska olen pitkäveteinen, kirjoitan vain
vanhoista jutuista, en tästä päivästä enkä tulevaisuudestani.
Mutta elän tätä päivää ja tulevaisuuteni on piilossa. Emme olisi tässä päivässä ilman mennyttä. Eräs minulle rakas henkilö kertoi keväällä 2010 oikein
odottavansa aamuisin, että olisin taas julkaissut uuden kirjoituksen. Hän oli minua
neljä vuotta nuorempi sisareni Päivikki. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen
tammikuussa 2011. Ajattelenkin usein kirjoittaessani
häntä. Alkuaikoina sirottelin joukkoon paljon tarinoita lapsuudesta ja
nuoruudesta kuvien kera. Olen sitä jatkanutkin ja jatkan edelleen. Se liittyy myös läheisesti tuohon pienen ihmisen mikrohistorian keräilyyn, joka on muodostunut
minulle entistä tärkeämmäksi. Mutta se
onkin vaikea hallittava. Sitä aineistoa Turun matkalla taas kertyi.
Päällysmies Raija katsoo, että Päikki ja Heljä hoitavat hommat. Kuva on isämme valkokuva-albumista. Nyt tuolla ennen hyvää voikukkaa kasvaneella paikalla on veljemme talo. |
Blogien kirjoittamisprosessi alkuvuodesta 2008 alkaen on
ollut minulle tapa selviytyä ja rakentaa loppuelämääni. Olen usein suositellut
muillekin kirjoittamista, vaikka vain kirjoittamalla päiväkirjaa tai edes sitä
sun tätä joka päivä. Olen tehnyt sitä
itse lapsuudesta saakka ja joskus 1990-luvulla kirjoittamiseni vain kiihtyi. Muistan
hyvin, kuinka suosittelin myös Päivikille kirjoittamista, kun tapasimme marraskuussa
2006 hänen miehensä Juha Meurosen taidenäyttelyn avajaisissa Galleria
Nunesissa Helsingissä. Aivan yllättäen löysinkin harvinaisen aarteen
taidenäyttelyn yhteydessä ottamistani äärimmäisen huonoista valokuvista, kun
yritin palauttaa tapaamisemme ajankohtaa mieleen.
Aina kuvia kaivaessani löydän paljon muitakin kuvia, joita
voin sitten joskus nostaa esille. Mutta jääkö minulta paluu kahden vuoksi
taakse tekemättä, jos vain jaarittelen niitä näitä? Tasan kaksi vuotta sitten 10.10.2011 kirjoitin näin:
”Virittelyä ja virikkeitä
On jälleen aika viritellä inspiraatiota, toisaalta päästää
se valloilleen (sitähän se koko ajan onkin), toisaalta takertua sen siipiin ja
löytää oikeat aiheet. Kun on vaikea valita jokin aihe, johon paneutua ja josta
kirjoittaa, se ei suinkaan minun kohdallani tarkoita sitä, että aiheista oli
puutetta. Se on täysin päinvastoin, aiheita vilisee joka nurkassa pilvin
pimein. Voisin aloittaa jokaisesta, syventyä valitsemaani pitkäjänteisesti ja
viedä jokaisen asian loppuun. Kun aikoinaan 1980-luvulla jouduin psykologin
käsiteltäväksi työpaikallani, niin minua tavallaan syytettiin
pitkäjänteisyydestä. Tai ehkä koin sen sillä tavalla, koska en saanut sitä
työtehtävää, johon minua testattiin. Loppujen lopuksi sillä kaikella ei näin
aikojen takaa katsottuna ollut mitään merkitystä. En olisi tuskin silloin
pystynyt hyppäämään oman varjoni yli muuttuakseni ”suureksi johtajaksi”.
Henkilökortti. SYP. Ehkä joskus 1980-luvun loppupuoli. |
Olen sittemmin ymmärtänyt, miten ihmiset pääsevät etenemään
työelämässä. Siinä ei todellakaan ahkeruus, pitkäjänteisyys ja kyky saattaa
asiat loppuun saakka merkitse mitään. Ennemminkin siitä pitää osata ”nuolla”
oikeita ihmisiä. Siihen minulla taas ei ollut koskaan kykyä saati halua ehkä
juuri noiden ominaisuuksieni vuoksi, joihin voisin vielä laskea
suoraviivaisuuden ja totuuden torvena olemisen.
Nyt työelämä on loitontunut entistä kauemmaksi. Tässä syyskuun alussa se palasi hetkeksi mieleeni, kun osallistuin työpaikkani eläkeläiskerhon tapaamiseen. Tajusin taas, kuinka erilaisia ihmisiä meitä pankkimaailmassa oli. On suoranainen ihme, että minäkin, rönsyilevä taiteilijaboheemiluonne viihdyin siellä niin kauan. Mutta ehkä se oli taas tuo pitkäjänteisyys? Onhan se nyt meidän aikanamme pahe, sillä kuka nyt pysyisi samassa työpaikassa yli viisi vuotta. Minun ikäpolveni viihtyi samassa paikassa koko työuran, jollei sitten fuusioiden kierteessä joutunut vaihtamaan.
Nyt työelämä on loitontunut entistä kauemmaksi. Tässä syyskuun alussa se palasi hetkeksi mieleeni, kun osallistuin työpaikkani eläkeläiskerhon tapaamiseen. Tajusin taas, kuinka erilaisia ihmisiä meitä pankkimaailmassa oli. On suoranainen ihme, että minäkin, rönsyilevä taiteilijaboheemiluonne viihdyin siellä niin kauan. Mutta ehkä se oli taas tuo pitkäjänteisyys? Onhan se nyt meidän aikanamme pahe, sillä kuka nyt pysyisi samassa työpaikassa yli viisi vuotta. Minun ikäpolveni viihtyi samassa paikassa koko työuran, jollei sitten fuusioiden kierteessä joutunut vaihtamaan.
Torstaina kiertelin entisen työtoverini Katriinan kanssa
Tuusulan museoita. Tutkimme Taidemuseo Kasarmin näyttelyt, jotka olin jo
aiemmin käynyt katsomassa. Sieltä sain eräänlaisen vinkin
proseminaariaiheeseeni. Olin pyöritellyt sitä jo möykkynä mielessäni ja
sellainen se on oikeastaan vieläkin, kunnes löydän jonkun kiinnekohdan. Niin,
jollei sitten mieleeni tule vielä parempaa aihetta. Syvärannan Lottamuseossa viivähdimme
pitempään. Aina siellä käydessäni minun on ajateltava äitiäni, ylipäänsä
molempia vanhempiani ja sitä kammottavaa sota-aikaa, jonka he joutuivat elämään
rintamalla. Menetetty nuoruus, joka
katosi sodan tuoksinaan.
On suoraan sanoen omituista, että oma menetetty nuoruus
rauhan aikana ei tunnu niin menetetyltä. Jokainen kokee asiat niin eri tavalla,
sen oikean tunnelman, mielialat voi tavoittaa vain ajan kokeneen henkilön
kautta. Eläytymiskyky ja toisen asemaan, ihon alle asettuminen on lahja ihmisellä,
mutta ei voi koskaan korvata elävää kertomusta. Usein käy kuitenkin niin, että
ihminen vähättelee omia kokemuksiaan ja tavallaan kestää ne paremmin, kuin
niihin eläytyvä henkilö. Kirjailijat varmaan miettivät tällaisia asioita. Kun
lähtee kertomaan jostakin ajasta, eri arkistoista löytyy ehkä paljonkin tietoa
yleisistä tapahtumista ja ilmiöistä, mutta vähemmän henkilökohtaista, yksilön
elämään ja ajatuksiin liittyvää. Tarvitsemme rekvisiittaa, museoita ja
autenttisia tavaroita pystyäksemme jollakin tavalla elävöittämään kutakin
aikaa.
Äitini Helvi Sirkiä kirjoitti uudenvuodenyönä 1944/1945
isälleni Selänpäästä Helsinkiin tietämättä tulevasta kohtalostaan tämän
puolisona ja meidän lasten äitinä muistellen edellistä vuodenvaihdetta
Vammelsuussa:
” Vaiherikas, kohtalokas ja niin katkera vuosi! Oli hyvä, ettemme
voineet nostaa tulevaisuuden verhoa. Miten olisimmekaan rohjenneet lähteä
alkamaan vuotta 1944 sellainen tietämisen taakka hartioillamme.”
Kun Katriinan kanssa vielä viivähdimme Ainolassa aloittaen
Sibeliusten haudalta oli päivä täydellinen. Sekä Kasarmilla että Ainolassa
olimme käydessämme ruhtinaallisesti sillä hetkellä ainoita vierailijoita.
Lopuksi ajoimme vielä Järvenpäähän Huiliin syömään.
Suoraan sanoen minua on alkanut hiukan häiritä tämä
tekemisteni luettelointi, mitä nyt kirjoituksissani on viime aikoina
esiintynyt. Huomaan aina, että saan niihinkin mahdutettua vain pienen osan.
Ihan hyvä niin, sillä "tekemissuorituksilla" mässäily tuntuu olevan meidän
suomalaisten ”helmasynti”. Me pädemme
suoritustemme/tekemistemme kautta ja levy jää päälle. Aionkin jatkossa
keskittyä vaikutelmiin suorittamisen sijaan. Hyvät aikomukset vain tahtovat
unohtua tekemisten seuratessa toisiaan.
Lottamuseossa on myös muonituslotan työvälineitä. |
Myöskään spontaanisuus, hetkeen tarttuminen, ideoiden vapaa
virtaaminen ja oman luonteenlaadun kunnioittaminen eivät saisi koskaan kadota
huolimatta edes kurinalaisesta kirjoittamisesta, jota joudun opiskelun
puitteissa tekemään.
Kolmas vuosi taidehistoriaa lähti tiistaina käyntiin. Oli
ihana kiivetä taas vanhan vuonna 1832 valmistuneen Helsingin
yliopistorakennuksen ylimpään kerrokseen ohi kaikkien vanhojen kipsipatsaiden.
Luokkahuoneessa tapasin tutun opiskeluryhmäni vanhoilla kovilla penkeillä pulpettimallisten pöytien ääressä. Istahdimme kuuntelemaan lehtori Jukka-Pekka Airasta. Olin kiertänyt yliopistolle Senaatintorin kautta sydän sykkyrällä ajatellen kaikkea
sitä historiaa, mitä siihenkin alueeseen sisältyy. Kun talot, kivet, puistot ja
aukiot osaisivat oikeasti puhua. Ehkä
meidän on laitettava ne puhumaan.”
Yritin etsiä joitakin samoja kuvia kuin aikoinaan tämän kuvittamiseksi.
Ja se sama pitkäjänteisyys tulee näkyville, sillä samojen asioiden kanssa mennään tässäkin päivässä. Opiskelu on nyt tosin nyt hetken katkolla, kun tavoite siinä tuli saavutettua.
Ote äitini kirjeestä. Käsialanäyte. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti