Muutama päivä sinne tai tänne tässä elämässä ei enää tässä
iässä merkitse paljon, mutta kun olisi paljon tekemistä, ne tuntuvat. Tänään on jo helpottanut ja saan lopulta
julkaistua eilen aloittamani päivityksen. Aamulla varhain kyllä ajattelin, että
se saa jäädä ”pöytälaatikkoon”, mutta rentouduttuani vanhojen lehtien (lähinnä
Karjala) parissa ja leikatessani mielenkiintoisia leikkeitä niistä talteen
arkistoihini, palasin taas omalle polulleni. Saman olisivat hoitaneet postikortit
ja moni muukin asia.
Yritin eilen hetken
työskennellä pihalla, haravoin männyneulasia ja vein useita kottikärryllisiä
isoon ”kompostiin”. Huomasin, että en
ole aikoihin ollut niin uupunut ja poikki ja jouduin lopettamaan kesken. En ole
siis vieläkään täysin kunnossa. Tai
olisinko ollut vain niin laiska, etten halunnut
tehdä pihatöitä? Ilmakin oli aika
lämmin, suorastaan hiostava. Kaaduin
sohvalle ja nukuin varmaan pari tuntia yhteen menoon. Sitten lueskelin
Karjala-aiheisia kirjoja, jotka pitää pikapuoliin palauttaa omistajalle. On
ihan hyvä, että eilisen kaltaisina päivinä voi olla omissa oloissaan.
En tiedä, miten te muut pärjäätte elämänne kanssa. Olen aina
pitänyt itseäni hyvin ehtivänä ja energisenä ihmisenä, mutta silloin tällöin
tulee tällaisia hetkiä tai kokonaisia päiviä, kun jaksamisen kanssa on niin ja
näin. Tunnen joitakin itseäni vanhempia ihmisiä, joilla on mahdoton kiire
eteenpäin, että he eivät halua hetkeksikään pysähtyä. Joka päivälle on
järjestettävä menoja, kaikkiin kokouksiin, näyttelyihin ja kissanristiäisiin on
mentävä. Heidän on vaikea ymmärtää minun välillä hidasta
vauhtiani, vaikka olenkin nopea liikkeissäni.
Olen tulkinnut tuon kiireen olevan jonkinlaista pakoa
tosiasioista. Jos pysähtyy, on pakko alkaa käsitellä sellaisia asioita, jotka
ovat jääneet käsittelemättä. Tästä aiheesta kirjoittelin vanhassa blogissani
paljonkin. Kun olin jäämässä eläkkeelle,
minulla oli tyrkyllä paljonkin asioita, mutta yritin valita aiheet harkiten.
Tässä sukuseuramme hallitus on pitämässä kokousta Turun konserttitalon kahvilassa. |
Tässä Taina Saarinen tekemässä Karjala-lehden juttuun johtanutta haastattelua. |
Lehtileikkeitä läpi käydessäni, muistin myös,
kuinka silloin (vähän ennen eläkkeelle lähtemistä) jopa kieltäydyn aluksi lähtemästä mukaan Sirkiän suvun toimikuntaan, joka valmisteli ensimmäistä suurta tapaamista kesälle 2007, joka sittemmin johti
vuotta myöhemmin sukuseuran perustamiseen.
Nyt olemme alkaneet valmistella jo ensi vuodeksi neljättä sukutapaamista. Pidimmekin Turussa ennen Kuolemajärven pitäjäjuhlien alkua hallituksen kokouksen, jossa jos luonnostimme asiaa. Oli kiva lukea tämän viikon Karjala-lehden juttua näistä juhlista. Siinä Toini Ylitalo oli pääsyt poikansa Juhan kanssa kertomaan matkoistaan Karjalaisten kylään ja mainitsee myös Taavetti Inkisen, jonka patsaalle kylässä sukuseurammekin jäsenet käyvät joka kesä viemässä kukat. "Isot tytöt" Toini ja siskonsa Eila jakoivat minulle juhlien jälkeen paljon tietoa viettäessäni vuorokauden heidän kanssaan. Isot tytöt viittaa siihen, että he olivat jo isoja evakkoon lähdettäessä. Olipa tämän kesän Tammikon seuralaiseni, Tuula, päässyt mukaan. Näihin asioihin palaan aina välillä niitä käsitellessäni ja kiiruhtaessani tapani mukaan hitaasti eteenpäin.
Nyt olemme alkaneet valmistella jo ensi vuodeksi neljättä sukutapaamista. Pidimmekin Turussa ennen Kuolemajärven pitäjäjuhlien alkua hallituksen kokouksen, jossa jos luonnostimme asiaa. Oli kiva lukea tämän viikon Karjala-lehden juttua näistä juhlista. Siinä Toini Ylitalo oli pääsyt poikansa Juhan kanssa kertomaan matkoistaan Karjalaisten kylään ja mainitsee myös Taavetti Inkisen, jonka patsaalle kylässä sukuseurammekin jäsenet käyvät joka kesä viemässä kukat. "Isot tytöt" Toini ja siskonsa Eila jakoivat minulle juhlien jälkeen paljon tietoa viettäessäni vuorokauden heidän kanssaan. Isot tytöt viittaa siihen, että he olivat jo isoja evakkoon lähdettäessä. Olipa tämän kesän Tammikon seuralaiseni, Tuula, päässyt mukaan. Näihin asioihin palaan aina välillä niitä käsitellessäni ja kiiruhtaessani tapani mukaan hitaasti eteenpäin.
On hienoa, että päivät eivät ole yleensä niin
ohjelmoituja kuten viime keskiviikko. Serkkuni Arja Naantalista tuli Helsinkiin
ja perässä tuli linja-auto täynnä Turun Torkkelin killan jäseniä. Kilta toimii Turussa menetetyn
Viipurin kulttuuriperinnön vaalijana. Nyt he tulivat Helsinkiin tutustumaan Hietaniemen
hautausmaahan, lounaalle Ravintola Lehtovaaraan ja vierailulle
Tamminiemeen.
Arja ja tammenterho Mannerheimin massiivisella haudalla. |
Olin jo ennen tapaamisaikaa hautausmaalla odottamassa.
Kävelin sinne linja-autoasemalta ja ihailin muuttunutta ympäristöä. Kuljin osan matkasta nimittäin pitkin Baanaa, entiseen
ratakuiluun viime vuonna avattua 1,3 kilometrin pituista väylää Kiasmalta Ruoholahteen. Jos viime viikonloppuna ihailin Turkua ja
ajattelin, että sinne olisi kiva muuttaa, niin nyt sama tunne tuli
Helsingissä. Meillä on Suomessa hienoja
kaupunkeja ja niissä upeita kaupunginosia, jos vain otamme aikaa tutustuaksemme
niihin. Vaikka en ole enää sitten vuoden
2000 asunut Helsingissä, en kyllä halua mitenkään liittää siihen negatiivisia
arvoja kuten usein saan muilta kuulla.
Kaikilla paikoilla on oma erityinen viehätyksensä, kun on vain valmis
sen noteeraamaan.
Albert Edelfeltin suvun hauta oli iso, tumma ja kaksiosainen. Näin kuvasta voi tarkkaan katsottuna saada jotakin selvää. |
Koska minulla oli hetki aikaa, yritin etsiä hautausmaan
vanhasta osasta Albert Edelfeltin hautaa.
Löysin Tove Janssonin vanhempien haudan ja kuvasinkin sen. Sitten tuli
jo kiire lähteä tapaamispaikalle, jossa serkkuni Arja jo odottikin. Kun sitten hautausmaakierroksen päätteeksi
tulimme vanhalle hautausmaan osalle, oppaamme vei meidät ensin Tove Janssonin
haudalle. Yllätys minulle oli, että
hänet oli haudattu samaan hautaan vanhempiensa kanssa, hautaan, jonka toiselta
puolelta olin vähän aiemmin kulkenut. Albert Edelfeltin hautaa en olisi edes
löytänyt, sillä sen tekstit olivat niin epäselvät ja kuluneet. Joka tapauksessa Albertin ja Toven haudat
ovat toistensa vieressä. Mitähän Albert Edelfelt sanoisi muumeista, joita oli
Toven haudalla pienen lyhdyn sisässä?
Kierros hautausmaalla vei meidät sankarihautausmaan kautta Mannerheimin
haudalle suuren tammen alla. Sinne mennessämme poikkesin hetkeksi joukosta
ja löysin etsimättä työtoverini Pelle Laurenin haudan. Olin nimittäin kerran keväällä
2011 käynyt haudalla muutaman muun työtoverin kanssa kuten oheinen kuva
(24.5.2011) osoittaa. On hyvä välillä
muistaa edes ajatuksella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat poistuneet.
Tamminiemessä kävin viimeksi keväällä, joten paikka oli
hyvin tuttu. Nyt vierailun jälkeen jaoin
myöhemmin Facebookissa linkkiä Ylen elävään arkistoon dokumenttiin Presidentin
päivä. Se on esitetty 1977 ja
käynnin jälkeen sitä oli ilo katsella, koska siinä Tamminiemi alkoi elää
tuttuine huoneineen, esineineen.
Huh, minä olin melkein menossa hautaan asti tervehtimään toukokuussa 2011. Minneköhön olin asettanut kameran? |
Tulipa taas kirjoitettua luetteloa elämästä, vaikka sitä
haluan vähiten tehdä. Päivän päätimme Keravan kirjastossa Hannu Taanilan
tunnilla, jossa hän haastatteli Juhani Suomea tämän äskettäin ilmestyneen
Mannerheim-teoksen tiimoilta. Olipa mielenkiintoinen keskustelu. Löysin paljon yhtymäkohtia omien vanhempieni elämään ja jopa omaani.
Kun olin vienyt seuraavana aamuna varhain Arjan
lentokentälle, josta hän lensi Kreetalle viikoksi, olin jo silloin kerta
kaikkiaan uupunut. Syy lienee kerran
viikossa ottamassani lääkkeessä, jonka otan keskiviikkoaamuisin. Se pistää minut yleensä pariksi päiväksi
lepotilaan, jos rehkin keskiviikkoa seuraavina päivinä liikaa. Parin viikon takaisen vilustumisen takia,
olisi ollut viisainta jättää lääke ottamatta. Ajan kanssa oppii tuntemaan oman
reagointinsa.
Tilaisuuden jälkeen jaettiin kokemuksia Mannerheimista. Sekä Arja että Juhani Suomi olivat seuraamassa Mannerheimin hautajaissaattuetta Helsingissä 4.2.1951, josta mm. kuva kirjan sivulla 734. |
Kun vanhenemme, on entistä tärkeämpää alkaa kuunnella omaa
itseään. En enää halua neuvoa ketään näissä asioissa. Jokaisen on löydettävä oma tiensä. Olen
matkani varrella saanut toisten ihmisten käyttäytymisen kautta useita
muistutuksia. Ne ovat panneet minut
ajattelemaan elämän lyhyyttä ja valitsemaan. Elämme elämäämme oppiaksemme. On
vain kovin ihmeellistä, että ne vaikeimmat kokemukset tulevat vasta vanhuuden
kynnyksellä. Mutta kaipa kaikella on jokin tarkoitus.
Urho Kekkosen hauta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti