Harhailua ja hörhöilyä

Kun aamuisin herään, puhkun usein halusta päästä kirjoittamaan. Viime aikoina valitettavasti en vain ole ehtinyt yhtenäkään aamuna niin pitkälle. Muut arkiset askareet, nyt erityisesti tavaran vähentämiseen tähtäävät, johtavat toimintaani. Sitten onkin yhtäkkiä iltapäivä, tulee nälkä, pitää ehkä sonnustautua kylille käymään, koska maito on loppunut tai sitten tyttäreni tai lapsenlapseni poikkeavat vierailulle tai tulee yllättäen aivan jotakin muuta. Niinhän meidän kaikkien elämässä usein aika valuu käsistä.  Joskus ehdin aloittaa kirjoittamisen, mutta muiden toimien yllättäessä se sitten jää jalkoihin eikä enää illemmalla innostuta minua jatkamaan. Lopulta se unohtuu keskeneräisenä tiedostojen joukkoon.

Lontoo 1985. Olin sisareni Heljän kanssa vierailulla siellä silloin asuneeni nuorimman sisareni Raijan luona.

Omat asiani hämärässä ja ilmassa leijuvan epämääräisen tulevaisuuden suhteen eivät muilta osin ole edistyneet yhtään. Ainoa hyvä asia on, että kun olen itse päätöksen tehnyt, en enää huolehdi tulevaisuudesta enkä ajattele sitä. Valmistaudun vain hitaasti muuttoon jonnekin muualla, jos siihen nyt edes pystyy kunnolla valmistautumaan. Nuorempana muutot tulivat aina pyörremyrskyn tavoin ja olivat hallitsemattomia, mutta niistä on aina selvitty.  Nyt ajattelen, että mikään ei ole kauheampaa kuin terveyden menettäminen ja siitäkin selviää tavalla tai toisella kuten olen nähnyt ympärilläni.

Olen juuri pysäyttänyt auton nukahdettuani auton rattiin ja syöksyttyäni Nurmijärven Nukarissa pellolle 25.6.2009

Aurinko paistaa kirkkaasti valkoisiin hankiin. Aamun kirkkaan siniselle taivaalle on kertynyt valkoisia leijailevia pilviä. Taidanpa lähteä kävellen kauppaan saadakseni samalla hengitettyä keuhkoihini raikasta ja puhdasta maaliskuun ilmaa pölyisten kirjojen käsittelyn jälkeen.  Jäljelle jääneiden kirpputoriesineiden selvittämisen jätän toiseen kertaan.  Olenhan jo niistä luopunut, siksi jonnekin ne pitää sijoittaa/hävittää.  Jos ehdin, niin myöhemmin keväällä, varaan pöydän uudelleen. Kokemus oli tällä kertaa mukava, vaikka en siellä paikan päällä kovin mielelläni käynytkään. Tavaraa meni mahdottoman paljon kaupaksi, jos katson asiaa kappalemäärien kautta.  Ansaitsin yli 200 euroa, josta käteen pöytävuokran jälkeen jäi noin 150 euroa. Jos olin hinnoitellut jotakin vaikkapa 5 euroon, en välttämättä halunnut siitä kauppaa tehdäkään. Tulos syntyi pienistä puroista, pienistä hinnoista.

Jouduin työkaverini Katriinan kanssa jalkapuuhun 15.5.2007

Kaikki muu kiinnostava on siis viime aikoina jäänyt arkipäivän jalkoihin. Tällaiseen elämään Facebook on täysin omiaan. Siellä kertoo hetkessä sen hetkiset tuntemukset ja päivän tapahtumat tai kun ei kiinnosta tai ei jaksa, jättää kertomatta.  Oikeata kirjoittamista ja innostumista erilaisista asioista ei saisi koskaan unohtaa.  Minullekin teki todella hyvää keskustella vierailulla olleen ystäväni Irjan kanssa monista asioista. Meillä oli aikaa tavallista enemmän palata menneisiin aikoihin ja myös muihin kiinnostuksemme kohteisiin.  Ystävien kautta palaamme takaisin itseemme. Minäkin olen jo pitkään suorastaan vähätellyt itseäni ja kaikkea, mitä vuosien mittaan olen tehnyt, mutta nyt ymmärsin kaiken sen arvon. Toisaalta taidenäyttelyni, korttiharrastukseni, opiskeluni kaiken muun ohella on joskus muidenkin toimesta työnnetty roskikseen ja olen itse alkanut välttää aiheista puhumista, mutta jollei niillä ole muuta arvoa ollut, niin ne ovat ainakin antaneet minulle voimia jatkaa eteenpäin.  Kun vain aina muistaisimme antaa kaikkien kukkien kukkia ja kannustaisimme toisiamme.  Lyötyä ei pidä lyödä lisää.  Meidän kaikkien itsetunto ei aina ole vahvimmillaan. Ja vaikka olisikin, niin tarvitsemme toisiamme.

Satuin paikalle 30.5.2006, kun Porvoon tuomiokirkko oli palanut. Olimme retkellä Porvoossa asiakkaiden kanssa.

Kirjoittelin aiemmin todella runsaasti. Olenkin ajatellut elvyttää toistaiseksi vanhoja blogien hautausmaalle joutuneita kirjoituksia antamalla niille uuden elämän. Kirjoitukseni ovat tallella sekä tiedostoina että paperille printattuina. En ehkä julkaise niitä sellaisenaan vaan muokkaan niitä tarpeen mukaan täydennettynä.  Harva niitä on koskaan lukenut.  Siellä käyttämäni kuvatkin saavat uuden elämän, kun kaivan ne esiin. Siksi olenkin liittänyt tähän blogiini joitakin sattumanvaraisia kuvia vanhoista blogeistani selityksen kera.

Tuli tänään mieleen muustakin yhteydestä.  Kerran hevosia kuvatessani seuralaiseni sanoi, että vieraita hevosia ei saa kuvata eikä ainakaan  laittaa kuvia nettiin. Silloin laitoin vain tämän kuvan. 

Toisaalta olen viime aikoina usein ajatellut, että ehkä en jatka yhtään mitään aiemmin tekemääni. Onneksi voin laittaa nuo ajatukset tilapäisen väsymyksen piikkiin.  Kotiani selvittäessäni huomaan usein, kuinka hirveästi olen yrittänyt vuosien mittaan selvitä katsomalla ongelmista ulos.  Kaikki tekeleeni, harrastukseni, innostukseni ovat olleet erittäin tuottavia, koska ne ovat synnyttäneet niin paljon paperia. Kaikki on sellaista aineistoa, josta minun on vaikea luopua. Rakentelen kait vieläkin pilvilinnoja, että saisin niistä joskus jotakin aikaiseksi. Kaikki paspispahvit, kehystämäni valokuvasuurennokset, valokuvat yleensä, vanhat kirjeet, päiväkirjat, kirjat, kopiot, lehdet, postikortit, postimerkit?? Huone täynnänsä aarrearkkuja, digitoitavaa aineistoa.  Historiassa poikkeaminen, sukututkimus ja kaikki niihin liittyvä ovat mahdottoman kivoja ja minua innostavia aiheita.  Toisaalta ihminen muuttuu vanhemmaksi tullessaan enemmän itsekseen ja tuo kaikki juontaa jo lapsuudesta.  Minusta ei taida sitten millään saada koskaan pullantuoksuista, neulovaa mummoa saati iloista, matkustelevaa, tanssivaa senioria.

Nyt kyllä lähden ulos.

Viimeisin ulkomaan matkani oli vierailu Samoksella syksyllä 2008. Ei etten olisi halunnut, mutta ei ole todellakaan ollut varaa matkoihin.