Eräänlaista terapiaa

Olen parhaillaan hoitamassa itseäni nk. kirpputoriterapialla, itse keksimälläni hoitomuodolla.  Sen sijaan, että en pitänyt koko ajatuksesta lähteä myymään tavaroitani kirpputorille, ajattelin tehdäkin itselleni hyvää. Kun ryhdyin hinnoittelemaan sinne viemiäni tavaroita (hinta yleensä välille 0,50 – 2 e) ja sain vietyä ensimmäisen erän pöydälle, huomasin katselevani koko kotiani uusin silmin.  Voin myydä kaiken paitsi isoa osaa kirjoistani.  Pidän myös tarkkaa huolta siitä, että en heitä papereita ja keräämiäni aineistoja pois. Joka päivä esineitä siirtyy jonoon. Kun ne ovat menneet kirpputorille saakka, olen itse asiassa luopunut niistä lopullisesti, vaikkei myynti onnistukaan.

Maisema ikkunasta, jonka takana oli sänkyni vuosikaudet alkaen kesästä 1959 verholla eristettynä muusta olohuoneesta. Muistan elävästi, kuinka syksyinen maisema kirkkaankeltaisine poppelinlehtineen kiehtoi mielikuvistustani. Ikkunan puitteisiin kätkin aikanaan kirjeen muistaakseni itselleni löydettäväksi joskus vuosikymmenien takaa. En muista, kaivoinko sen jossakin vaiheessa sieltä pois.

Käydessäni tavaroitani läpi uusin silmin, tulin taas ajatelleeksi vanhempieni ja menneiden sukupolvien jäämistöjä. Lapsuuteni kotipihan vanhan aittarakennuksen parissa aittahuoneessa lojui sekaisin tavaroita, kirjoja, kenkiä, vaatteita, kattiloita, tavaraa, jota minun oli lapsena, nuorena ja myöhemmin edes vaikea katsoa, saati koskettaa. Nyt menisin kyllä mielelläni ne tutkimaan ja kirjaamaan saadakseni edes jonkinlaisen vinkin siitä, kenelle tai keille ne ovat aikanaan kuuluneet.

Saman rakennuksen lutissa ja muissa huoneissa on äitini ja isäni jäämistöä. Lisäksi koko vanha talo on täynnä jälkiä ja esineitä, jotka he jättivät sinne muutettuaan kaupunkiin. Näitä kaikkia tavaroita emme onnistuneet äidin kuoleman jälkeen selvittämään. Äidin kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi kymmenen vuotta.

Olisiko kesä 1959 ennen Patin kuolemaa, kesä täynnä ukkosmyrskyjä, veljeni syntymävuosi, karjalaisen mummoni kuolinvuosi?  Me sisarukset keskustelemassa.

Asiat jäivät kesken osittain siksi, että meidän sisarusten näkemyserot osittain erosivat eikä niillä ollut eikä ole koskaan edes mahdollisuutta kohdata. Minun on ollut aina hieman vaikea ymmärtää tavara- ja omistuskeskeistä ajattelua.  Jonkun toisen voi olla taas vaikea ymmärtää minunlaiseni ihmisen ajattelutapaa. Joku kolmas ajattelee toisella tavalla. Kaikkeen tavaraan sisältyy myös kysymys rahasta, vallasta ja rakkaudesta. Yhtälö on mahdottoman vaikea hallita.  Kaikista vaikeinta se on usein juuri perheissä. Siitä on myös vaikea keskustella, koska kaikki ajattelevat eri tavalla eivätkä voi edes myöntää, että toinen voi sittenkin ajatella eri tavalla.  Minulla ei silloin ollut enempää aikaa tuhlata hedelmättömiin keskusteluihin. Jos tavara voittaa ihmisten väliset suhteet, poistun aina suosiolla paikalta.

Samaan aikaan  kuin edellä ottamani kuva ikkunasta kohti isoa kanatarhaa. Noihin aikoihin ehkä juuri hoitelin kanoja äidin sairastaessa.

Minussa on ollut lapsesta saakka itämässä tahto siitä, että henkisen perinnön jatkaminen on kaikkein tärkeitä. Vanhempana muuttuessamme entistä enemmän omaksi itseksemme, nämä idut kasvavat kukiksi, vaikka meistä valmista tuskin koskaan edes tulee. Onhan tämä maailmakin muuttunut entistä omituisemmaksi ymmärtää. Hallita sitä emme voi. Sen vain tajuaa, että niinhän se on aina ollut. Kun lapsena ja nuorena mielikuvitukseni joskus keskusteli menneisyyden haamujen kanssa, se on todellakin ollut juuri tätä, missä nyt olen sisällä. Tuolloin aikanaan suurin osa virikkeistä tuli luonnosta ja lähiympäristöstä. Mielikuvituksen johdatellessa oli myös aikaa kirjoitella vaikkapa kirjeitä ja piilotella niitä tulevaisuuden ihmisten löydettäväksi.

Olen myös joskus hyvin varhain päättänyt mielessäni, että minulla ei ole mitään salaisuuksia, olen kuin avoin kirja.  Luurankoni kaapissa ovat olleet usein vain tekemättömiä, hoitamattomia asioita. Tämä on kuitenkin toinen juttu, mutta tavallaan kietoutuu noiden menneisyyden asioiden kanssa yhteen.

Kun kesällä 1999 tyhjensimme ”kanalanvintiksi” kutsumaamme rakennusta, siellä pölyn keskellä olivat myös äitini säästämät laatikot meidän lasten menneisyydestä.  Olin kuvitellut niiden hävinneen. Joku toinen olisi antanut niiden laatikoiden palaa poltettavan rakennuksen mukana, mutta minun oli pakko tutkia niitä vähän enemmän.  Siellä olivat myös siskojeni koulukirjat, kouluaineet, kalenterit, luonnoslehtiöt ja muistikirjat.  Pakkasin nopeasti osan mukaan, koska aikaa oli vähän. Tänään palasin ajatuksissani juuri näihin vanhempiemme rakkaudella säilyttämiin asioihin. Jokin tarkoitus niillä on, varsinkin jos niiden kautta löydämme jotakin tärkeätä.  

Monet taiteilijatkin etsivät vanhempiensa menneisyyttä kuten Tuula Lehtinen  etsi Viipurista.

Vierailin opiskelutovereideni kanssa hänen näyttelyssään "Kauneudesta"  Hämeenlinnan Taidemuseossa viime viikonloppuna ja kiinnitin erityisesti huomiota Viipuri-aiheeseen.  Aihepiiri toisaalta yleensä ja vanhempiemme jalanjäljet toisella puolella itäistä rajaa ovat koko ajan entistä enemmän esillä mm. Facebookin eri ryhmissä.  Se inspiroi, mutta pistää myös miettimään, miten itse aion edetä kaiken sen tiedon kanssa, joka hallussani on. 

Jos voisin valita uudelleen, tekisin aivan samoin, mutta olisin aloittanut jo paljon aiemmin. Monikaan ei ole nuorempana niin kaukaa viisas, että osaisi päättää, mikä on itselle tärkeää. Minäkin olen silloin tällöin joutunut ja joudun edelleen kohtaamaan kysymyksiä ja ihmettelyä, koska useimmille tuntemilleni ihmisille kaikki tavara esineiden muodossa on tärkeämpää kuin ”paperiroska”, se, mikä minulle on ollut jo kauan arvokkainta.  Voin sanoakin, että kaikissa hallussani olevissa papereissa valokuvien lisäksi on sukuni menneisyys, vanhempieni ja oma historiani.  Vie aikansa kuitenkin ennen kuin olen valmis purkamaan ja tulkitsemaan sitä omaa historiaani.  Tilanne on siinä aivan sama kuin muunkin historian kanssa.  Tarvitsemme aikaa ja aikaa. Nyt vasta olemme aloittaneet vanhempiemme historian kanssa. Oman käsittelemiseen kaikki eivät edes ehdi.

Tänäkin aamuna hinnoittelin taas ison kasan esineitä ja kun saan ne vietyä kirpputorille, olen luopunut niistä siis lopullisesti.

Kesällä 1959 kävi vieraita (Ruotsista). Veljemme oli syntynyt. Kuka otti kuvan? Nuo keskimmäiset aitat ylhäällä ja alhaalla olivat niitä "romuaittoja".