Saamattomuutta kartoittamassa

Lauantai meni. Sunnuntai meni. Ja nyt on jo maanantai. Joitakin asioita sain tehtyä. Keskeneräinen kirje valmistui ja sain jopa toisenkin aikaiseksi. Se lähti tänään hollantilaiselle kirjeystävälleni. Enemmän olen ajatellut ja luodannut tulevaisuuttani. Jotkut asiat pistävät tiettyjä prosesseja liikkeelle.

Ehkä se oli lauantainen opiskelutoverieni tapaaminen Helsingissä, joka irrotti uusia ajatuksia.  Opiskelimme yhdessä kaksi vuotta taidehistorian aineopintoja Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa. Aineopintoja ennen piti suorittaa perusopinnot tentteineen. Aloitin siis opiskeluni syksyllä 2009 ja lopetin viime keväänä. Tosin opintoni ovat vielä parin tehtävän osalta kesken. En saa todistusta ennen niiden palauttamista opettajallemme. Aikaa on vielä jonkin verran, mutta aika hupenee koko ajan. Saamattomuuteni kaikissa asioissa on silmiinpistävää ja kalvaa minua. Se ei ole laiskuutta vaan henkistä kyvyttömyyttä pistää itseäni likoon. En saisi enää syyttää siitä sairastumistani, mutta on pakko myöntää sen lannistaneen osan minusta maan rakoon. Se ikäänkuin sanoi minulle: Mitä siinä yrität, ei kannata!

Tänä vuonna Postcrossingissa saamistani postikorteista saa hienon kollaasin. Minulle kirjeenvaihto ja postikortit ovat tapa rentoutua. Olla sosiaalinen mutta saa kuitenkin olla yksin.

Luterilainen perintömme elää taustallamme, vaikka kuinka olemme yrittäneet siitä irtautua. Myös kaikki oppimamme ja kokemamme vaikuttavat  hamaan hautaan saakka. Olen yrittänyt tietoisesti pyristellä siitä ulos, mutta eipäs se niin helposti päästäkään otteestaan. Kaikki muut ovat parempia kuin minä. Niinhän meillä kotonakin vanhempani alituiseen sanoivat. Turha on luulla liikoja itsestään, kaikki unelmat ja haaveet kannattaa unohtaa ja uskoa, että elämä on pelkkää kovaa työtä. Aina välillä yritän hypätä itseni yli tai sen jonkinmöykyn yli, mutta sitten tulee jotakin, joka pistää minut tajuamaan, että se ei olekaan mahdollista. Siitäkö nytkin on kysymys?  Sairastuin, jotta ymmärtäisin että minun on pysyttävä paikallani? Miksi suorittaa opintojakaan loppuun, kun en kuitenkaan aio jatkaa? Eihän minusta ole mihinkään. Miksi edes yritän?

Työ on tehty. Christina kesällä 1974 meille niin rakkaassa lapsuuden pihapiirissä ennen kun kaikki muuttui.

Jokin pieni asia nostaa tuntemukset pintaan. Viime keväänä kun opiskeluryhmäni teki ekskursion Ahvenanmaalla, ehdimme keskustella paljon muustakin kuin taiteesta. Olin silloin toukokuussa mahdottoman kipeä, odotin vielä tutkimuksiin pääsyä. Jokainen liike sattui jalkoihini ja yritin välttää istumista, koska ylösnouseminen oli niin tuskallista. Nyt olen taas kunnossa. Olen siitä joka päivä onnellinen ja kiitollinen. Sairastuminen ei ollut pakenemista, miksi sen voi joissakin tapauksissa tulkita, mutta nyt tuntuu, että pakenen jotakin.

Henri uneksii vauvan unia kesällä 1981 poppelien katveessa.

Tai sitten joinakin päivinä vain ottaa asiat raskaammin. Nuorempana tuskin edes miettii tuollaisia asioita. Sitä pyyhältää silloin vauhdilla ja innolla eteenpäin eikä jää ajattelemaan jotakin tiettyä asiaa. Joskus on mahdottoman vaikeaa kommunikoida eri ikäisten ihmisten kanssa, koska ymmärrämme tietyt asiat eri tavalla. Ne syrjään siirretyt asiat tulevat vastaan sitten myöhemmin jossakin aivan toisessa tilanteessa. Niitä on silloin vain hyvin vaikea ymmärtää ja sijoittaa oikeaan paikkaan, koska ne ovat irronneet sieltä syövereistä, jonne tahdoimme ne jättää ikiajoiksi. Elämä on omituisesti rakennettu. Asiantuntijatkaan eivät hallitse näitä kysymyksiä, he voivat vain johdattaa meitä eteenpäin löytämään itse ratkaisumme. Ongelmat on vain jokaisen itse koettava ja selvitettävä sitten kun on siihen kypsä.

Tämä on piilokuva. Christina lapsineen kesällä 2011 tutkimassa ultraäänikuvaa. Helmikuutta syntynyt Alex on siis jo mukana. 

Tuollaiset pienet alakulot ja niiden alkuperäinen lähde ovat hyvin kaukana, ehkä jo lapsuudessa.  Minulla ei todellakaan ole mitään aihetta valittaa ja suurennella ongelmiani, jotka ne eivät ole vaarallisia.  Tällaiset hetket vain lisääntyvät, mitä vanhemmiksi tulemme. Pienetkin asiat vaikuttavat silloin. Enkä todellakaan kirjoita nyt pelkästään itsestäni vaan kaikesta, minkä noteeraan ympärilläni!

Kuvien valinta tekstiin on arvaamatonta. Ne jopa muuttavat sitä johonkin suuntaan.