Vähän kerrallaan

Otan yhden laatikon tai yhden hyllyn kerrallaan käsittelyyn. Työ on hidasta ja jää useimmiten kesken. Jatkan sitten seuraavana päivänä. On ihana tuntea itsensä terveeksi. On hätkähdyttävää havaita, että monet ovat paljon sairaampia. Mikä minä olen valittamaan?

Alkukesästä 1999 olin taas lumoissani lupiineista, joita niin kovasti vihataan meillä.

Kirjoja, kirjoja. Vien joka kerta kirjastossa käydessäni muutaman yleiseen jakeluun, mutta jositakin luopuminen on vaikeata. 

Olen jatkuvasti keksinyt kaikenlaisia tekosyitä, miksi en ole tarttunut siihen tai tähän tehtävään. Moni muu olisi varmaan jo saanut paljon enemmän aikaiseksi. Tyhjentäessäni yhtä hyllyä ja järjestellessäni kirjoja ja papereita uudelleen, osuin äitini päiväkirjaan. Häneltä jäi pari vihkoa hävittämättä, vaikka hän kovasti sitä suunnitteli aika ajoin. Sota-ajan päiväkirjat jäivät häneltä Valkeasaareen suurhyökkäyksen tullessa kesäkuussa 1944. Niitä hän välillä vieläkin kaipailee. Minulle ne olisivat kultakimpale.

Äidin onnen hetkiä kesällä 1999 hänen tavatessaan ystävänsä Anun. Äiti oikealla, keskellä lapsenlapsi Kalle.

Toivottavasti en kuulosta yhtä ankealta ja yksinäiseltä kuin hän kirjoituksissaan. Lyhyitä ne hänen tekstinsä ovat, mutta jaksaako tyhjien päivien saatossa edes kirjoittaa enempää. Jollei ole muuta pähkäiltävää kuin se oma tilanne ja pelkät kotityöt ("piikomiset").  Luin kirjaa, jossa elettiin vuotta 1998. Hän oli 83 vuotias ja sairastui sinä vuonna rintasyöpään. Hän salasi sen tietoisesti meiltä lapsiltaan eikä kertonut siitä kenellekään kunnes sitten lääkärintarkastuksessa jäi kiinni. Hän joutui leikkaukseen ja toipui siitä nopesti. Saman vuoden loppupuolella isä joutui sairaalaan ja kuoli seuraavana keväänä. Me lapset ja lapsenlapset vilahtelemme päiväkirjoissa, koska aina joku on käymässä. Omituisen hyvin minäkin muistan ja tunnistan tuon ajan tapahtumat, vaikka en kaikista vivahteista olekaan tietoinen. Äiti olisi jopa halunnut itselleen tietokoneen, sitä en kyllä muista hänen kertoneen.  Onneksi meillä tämän päivän "vanhuksilla" on pelit ja vehkeet!

Kesällä 1999 poltettiin lapsuuden kotini pihapiirissä oleva rakennus, jota kutsuimme "Kanalanvintiksi". Alakerrassa pidettiin aikoinaan untuvikkoja ennen kuin ne siirrettiin isompaan kanalaan., siitä nimi. Kuvassa olen viemässä sisareni Päikin maalauksia talteen.

Tiedän, että minun olisi aika kirjoittaa hänen tarinansa valmiiksi niistä sirpaleista, joita olen kerännyt. On uskomatonta, että vaikka vanhempieni kuolemista on jo vuosia, he tuntuvat edelleen usein olevan lähellä.  Äiti kuoli keväällä 2003, siis kohta 10 vuotta sitten. Sen jälkeen tunsin olevani maailmassa ypöyksin. En kuitenkaan tuntenut tai en tunne itseäni yksinäiseksi kuten hän kirjoituksissaan. Onhan se omituista, kun hän kuitenkin eli isämme kanssa ja lapset ja lapsenlapset kävivät usein kylässä. Hänellä oli ystäviä, joita hän tapasi tai puhui puhelimessa. Hänestä oli outoa, kun ei voinut enää kävellä pihalta metsään marjoja tai sieniä poimimaan. Hän kaipasi myös keväisin maata kourimaan. Hänen oli vaikea sopeutua kaupunkielämään. Mistä syvältä se yksinäisyydentunne kumpuaa? Äitini osalta osaan melko hyvin päästä sen ytimeen.

Tässä vanha rakennus ennen sen polttamista aamuvarhaisella.  Olen tallentanut koko polton eri tilanteet sekä valokuvin että videolle. Tilaisuudessa tehtiin elokuva Hämeenlinnan  kaupungin palosta  vuonna 1831.   Koska en ole tähän päivään mennessä nähnyt ko. elokuvaa, kyselin siitä poiketessani viime viikolla Hämeenlinnan historiallisessa museossa, josta käynnistä mainitsinkin aiemmassa blogissani.  Siellähän se on, mutta ei toistaiseksi esillä.

En tällä kertaa kirjoita äitini kirjoituksista tämän enempää. Jään vain miettimään sitä henkistä perintöä, minkä saamme vanhemmiltamme. Entä mitä he ovat saaneet aikanaan? Kuinka suuria haavoja, sota-aika ja pitkät vuodet rintamalla aiheuttivat? Voin siis hyvin eläytyä heidän elämäänsä niiden sirpaleiden kautta, joita olen vaalinut. Tuskin omat lapseni pystyvät läheskään yhtä hyvin selvittämään minun elämääni, vaikka jättäisin kuinka paljon isoja jalanjälkiä päiväkirjojeni ja muiden tekstieni muodossa jälkeeni. Se vaatii syvällistä paneutumista, tarkkasilmäisyyttä, mutta ennenkaikkea kiinnostusta. On varmaan liian aikaista miettiä tuollaisia, mutta omasta kokemuksesta tiedän, että ne kiinnostukset kulkevat mukana lapsuudesta asti.

Sitä samaa vaativat muutkin tehtäväni, joihin tarvitsen lisäksi paljon aikaa ja rauhaa. Mikään ei valmistu hötkyilemällä, kiirehtimällä ja huolimattomuudella. Tänään huolehdinkin hetken tuntemistani vanhoista ihmisistä. Hekin saattavat kaivata yhteydenottoa.