Sumea mieli

Kissa kehräsi vieressäni. Vanha nainen ja kissa.  Olin levoton. Oli yö, aamuyö. Heräsin ajatuksiin, joita en pysynyt hallitsemaan enkä hiljentämään. Kissakin heräsi ja alkoi pyöriä ympärilläni, välillä päälläni, sitten vierelläni. Häiritsin hänen yöuniaan. Ajattelin, että minun pitäisi nyt kirjoittaa. Pitäisi päästä hengittämään. Se auttaisi.

Eilen 21.2. matkalla Lahelaan

Silloin tällöin minulla on edellisen kaltainen yö. Saatan nousta lukemaan pian keskiyön jälkeen tulleen Hesarin, juon kaakaota tai mustikkakeittoa. Palaan sänkyyn. Kissan kehräys vierelläni rentouttaa minut ja nukahdan loppuyöksi. Unohdan yleensä satunnaiset yöllä heräämiset, mutta nyt tein muistiinpanon, jotta siinä olisi aloitus, kun aamulla aloittaisin kirjoittaa.

Herättyäni aamu oli valjennut upeaan pakkaspäivään. Nopea tarkistus tulevista päivistä pakotti minut vihdoin sulattamaan pakastimen.  Koko jääkaappipakastin piti ottaa verkosta irti ja viedä pakasteet parvekkeelle. Onneksi en erityisesti harrasta pakastamista, koska kaupasta saa kaiken eikä kaiken lisäksi pieneen pakastimeen mahdu paljon.  Siinä oli sitten puuhaa aamiaisen rinnalla. Tehtävä oli suoritettu jo puoleen päivään mennessä.

Aamulla 22.2.

Koen aina hiukan tylsäksi kirjoittaa kotitöistä, mutta ehkä on aiheellista, koska ne ovat minulle aikamoinen rasite muiden tehtävieni tiellä. Mutta kun ryhdyn johonkin, teen sen vauhdilla.  Kaikilla 75-vuotialla ei varmasti ole tällaisia huolia. Suuri osa keskittynee päivittäisiin askareihin, kotitöihin ja ulkoiluun.  Koti on aina tiptop-kunnossa. Jos puoliso on vielä auttamassa, niin mikäs siinä.

Minulla sattuu olemaan myös muita projekteja, joista olen kyllästymiseenne saakka kirjoittanut. Kun edessä on yksi vapaa päivä, haluaisin päästää vapaalle eli kirjoittamaan. Haluaisin mennä myös ulos luontoon, mihin tällainen päivä olisi mitä parhain. Usein nyt, kuvittelen ja uneksin jo kevään ja kesän retkistä. Jos vihdoin paljasjaloin Suomessa!

Suvun multasormia riittää

Aamulla tyttäreni ehdotti, että ottaisin Alexin viikonlopuksi. En pysty kieltäytymään, siirrän oman lauantaisen menoni ja alan heti suunnitella meille ohjelmaa. Olen ollut aina hirveän joustava. Koronavauriona lienee tullut se, että en sitten jaksakaan toteuttaa kaikkea, mitä olen suunnitellut. Vaurioksi voisin katsoa myös arkuuden mennä ihmisten joukkoon. Sitä ei varmaan kukaan usko, mutta se on totta.

Häpeä on meissä kaikissa. Kolmen vuoden pandemian aika nostatti monia asioita ihmisten iholle. Huomaan sen itsestäni, huomaan sen läheisistäni. Se ilmenee eri tavoilla, mutta jotakin yhteistä kaikissa tavoissa on. Voisin suositella, että sen sijaan, että puuttuisimme toistemme virheisiin, ominaisuuksiin ja tekoihin, suuntaisimme katseemme ensin itseemme ja tutkisimme omia asenteitamme ja ajatuksiamme.  Onko niin, että ihmiset pelkäävät omaa sisintä niin paljon, että he alkavat projisoida menneitä kokemuksiaan toisten päälle. Keskustelu katkeaa siihen, syytämme toisiamme, takerrumme toisen sanomisiin pilkun tarkkuudella. Loukkaannumme. Tiedän kyllä, mistä kirjoitan. 

Lunta on tullut tälläkin viikolla ja taitaa olla lisää tulossa.

Pintapuolisuus on tällä hetkellä kova juttu. Näemme sen somessa, jossa heitellään ilmaan hetken asioita, mutta harvoin oikeasti pysähdytään isojen asioiden äärellä. Uutisia vatvotaan, selitellään, tutkitaan, mutta oma sisin jätetään rehottamaan, se pidetään poissa mielestä.

Olemme avuttomia suurten maailman tapahtumien edessä. Ne yrittävät kaivertua meihin ja pistää ajatukset liikkeelle. Se on pelottavaa, koska siitä syntyy liike, joka herättää jättiläisen. Olenkin sanonut, että juuri nyt ihmiset voisivat käsitellä sukupolvien aikana kerättyä traumaa. Kun vain olisi rohkeutta tarttua siihen syyllistämättä ketään aiemmin elänyttä esivanhempaa tai omia vanhempiaan, sukuaan, läheisiään. Jokaisen olisi aika katsoa niiden yli omaa itseään. Moni varmaan tarvitsisi terapiaa päästäkseen alkuun. Halpa terapiamuoto on kirjoittaminen. Se vaatii kyllä myös paljon rohkeutta.

Katsoin, milloin olen aiemmin käsitellyt tätä aihetta. Suosittelen lukemaan viime vuonna 10.6.2022 kirjoittamani blogin postauksen ”Harhaileva mieli”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

 

Voi näitä talvia ja näitä huonoja valokuvia.

Tuossa mainitsemassani tekstissä on muistutus myös minulle liittyen jutun lopun historiapläjäykseen, jossa viittaan myös hämäläiseen sukuuni. Väki taisi olla Suomessa ennen muinoin vielä riidanhaluisempaa kuin nykyään tai se ilmenee nyt toisella tavalla, koska elämme nykyään aivan toisenlaisessa ympäristössä.

Huomasin, että koko Unikkopellossa-aikani aina keväästä 2012 alkaen olen kirjoittanut tästä aiheesta todella paljon, mutta ehkä eri näkökulmista. Toisin sanoen se on tärkeä aihe.

Tuosta Harhailevan mielen tekstistä, jonka idean sain siis Veijo Meren kirjasta, tuli mieleeni toinen asia, johon sattumalta törmäsin tällä viikolla.

Olen viime aikoina enimmäkseen viettänyt aikaa äitini karjalaisen suvun tutkimuksen parissa, mutta hetken mielijohteesta aloin tarkastella hämäläistä kotitaloani ja sinne 1700-luvun alussa muuttanutta perhettä. Perheen äiti oli nimeltään Anna Matintytär ja hän oli syntynyt 1600-luvun puolella ja oli kahdessa avioliitossa. Toisen avioliiton tytär oli Anna Antintytär (1728–1798), joka sai puolisonsa Antti Juhonpojan 1721–1794 kanssa kuusi lasta, joista neljä ensimmäistä elivät pitkän elämän. Pojista Juho Antinpoika (1760-1833)jatkoi talon isäntänä vanhempiensa kuoltua.

Lapsijoukon viimeisenä näkyy rippikirjoissa 1765 syntynyt Heikki Antinpoika.  En pystynyt aiemmin enkä nytkään varmentamaan hänen syntymäänsä, sillä tuntuu, että 1764–1766 välillä Rengon Vehmaisissa ei ole kirjattu yhtään syntynyttä eikä paljon muitakaan eli kuolleita.  Tarkistin myös Janakkalan ja Vanajan rekisterit. 

Ajanpuute oli myös kyläkirjaa tehtäessä jonkinlainen tutkimuksen este. Aina on tarkennettavaa ja saattaa löytyä jotakin arvokasta. Työtä tehdessä oppii myös koko ajan lisää. Silmät näkevät enemmän. Rakastan salaisuuksia.

Eilen. Kotiin lähtiessä oli aurinko jo mennyt pilveen.

Siukolan talon kohdalla on Heikki Antinpojan kohdalla rippikirjassa merkintöjä vielä 1781 ja 1782 eli toisin sanoen hän on ollut silloin rippikouluiässä (rippikirja, jossa merkinnät ovat 1779–1783. Seuraavassa rippikirjassa 1783–1788 on epäselvä maininta, että hän olisi lähtenyt johonkin oppiin (lära) Vihtiin 1783.

1789–1794 Rengon Vehmaisten rippikirjassa mainitaan henkilö Henric Telonius ja hänen puolisonsa piika Anna Maria Rasberg. Heidän avioliittonsa löytyy Hiskistä Rengon kohdalla

27.6.1793         Vehmais   Sock.Snick. Henric Telonius          Pig. Anna Maria Rasberg    Vehmais

Myöhemmin sukunimi muuttuu Teloniksi. Tähän saakka tutkittuani rippikirjoja tarkalla katseella, olen varma, että ko. henkilö on sukuani. Pariskunta sai Vehmaisissa asuessaan yhteensä 10 lasta. Kastekirjojen tosi pahan puutteen takia, nämä henkilöt jäivät siis pois kyläkirjastakin. Tässä tuli yksi perhe lisää Siukolan tilan alkuperäiseen sukuun, joka 1800-luvulla jatkui naisen, Leena Maija Siukolan (1833–1894) kautta tähän päivään saakka. Leena Maija avioitui Henric Johan Nålbergin (1823–1887) kanssa ja pariskunta lunasti tilan itselleen perintötilaksi.

Kaupassakin piti käydä. Hyrylän S-Marketin pihalla eilen.

Tästä löytämästäni lisäyksestä kirjoitan oman jutun, kunhan tutkin sen mahdollisimman pitkälle.

Samea mieli ja harhaileva mieli ovat hyviä ominaisuuksia, vaikken tiedä sopivatko ne blogipostausten otsikoiksi. Nimittäin oma mieleni ei sukututkimuksia tehdessäni ole ollenkaan samea, siis epätarkka ja epäselvä vaan äärimmäisen tarkka ja oivaltava. Siinä tuli vähän itsekehua.