Ihmisten tapaaminen ja keskustelut ovat ihania asioita. Minusta tuntuu, että monet vanhemmat ihmiset arvostavat erityisesti pienen joukon tapaamisia. Minä ainakin. Kun emme edes tiedä, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Innostun tapani mukaan aina hipun verran liikaa, mikä merkitsee sitä, että olen tapaamisten jälkeen aivan poikki. Usein päivän tai kaksikin. Kuntoni ei tietenkään ole paras mahdollinen. En koe kuntoilua vain kuntoilun vuoksi mielenkiintoiseksi. Kun lähden kävelylle, menemiselläni on aina jokin tarkoitus.
ehkä 1967
Innostuneet keskustelut johtavat minut myös toimintaan, koska ne inspiroivat tarttumaan johonkin odottavaan asiaan tai johonkin aivan uuteen. Olisiko maailmassa mitään, mikä ei innostaisi minua? On varmaan.
Ehkä en enää alkaisi tehdä käsitöitä, joita olen jonkin verran tehnyt aikoinaan aika huonolla menestyksellä. Siis kauan sitten. Järjestelin äskettäin ompelutarvikelaatikkoni ja pistin syrjään eli poislaitettavaksi kaikki neulomis- ja virkkausvälineet, kesken jääneet sukat ja langat.
Sisareni leipomassa
Ruoanlaitto ei myöskään innosta minua enää sen kummemmin. Tehdessäni äskettäin kaalilaatikon, tajusin ja muistin, miksi olen nykyään innoton laittamaan ruokaa. Parasta on ollut, että koolle kertyy iso, iloinen ja nälkäinen joukko syömään. Kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin tein aina mielelläni. Erinomaisen hyvää kaalilaatikkoani söin yksin neljänä päivänä, koska isoa ja iloista joukkoa en saa enää helposti kokoon. Kaiken lisäksi nuorempi sukupolvi ei edes välitä tällaisista ruoista. Ja helteellä ei ole edes oikein nälkä.
Oletan, että on jo vuosi 1967. Ystäväni Leena ja Sirpa kylässä. En muista tätä ollenkaan...
Pöydänkulmalla on seissyt pitkään kasa 1960-luvun ja sitä vanhempia negatiiveja. Aikoinaan jätettiin aina osa negatiiveistä kehittämättä. Kaikki valokuvaamiseen liittyvä kuvan ottamista lukuun ottamatta oli erityisen kallista. Osa negatiiveista on kärsinyt säilytyksestä. Kun nuoruus oli ohi, tavarani jäivät vanhempien nurkkiin, jonnekin muualle tai hävisivät. Oli paljon muuta ajateltavaa.
Aloitin äskettäin taas skannata negatiiveja ja yhdistää kuviin vuosilukuja, koska minulla on tallella joidenkin vuosien kalentereita. Kalentereissa ja päiväkirjoissa näkökulma on tästä hetkestä katsoen erilainen, mutta jos niitä tutkii tarkkaan, saattaa jopa kuvauspäivä selvitä.
(Osa negatiiveista, siis vanhimmat ovat kokoa 9x6, joista tehtiin samankokoisia pieniä kuvia ja osa 35 mm kinofilmikokoa. Välissä on useita epäonnistuneita otoksia tai ongelmia filmin manuaalisessa siirrossa eli kaksi kuvaa päällekkäin. Mustavalkoisia kuvia on vaikea parantaa, jos ne ovat negatiivissa liian tummia tai vaaleita)
1967
1960-luvulla oli niin, että kunkin hetken ihastuksen kohteen kanssa tehdyt asiat olivat kaikkien muiden asioiden yläpuolella. Vuoden selvittäminen ei ole kovin vaikeaa paitsi joissakin tapauksissa. Päiväkirjoissani on paha katkos välillä 1959–1960. Tai päiväkirjani ovat ehkä hävinneet. Aloin olla murrosiässä eli ehkä vähän enemmän sekaisin. Kirjoitusvälineiden saannissa saattoi myös olla vaikeuksia. Olen nimittäin kertonut monia aiemmin tapahtuneita asioita vasta 1961 päiväkirjoissani. Siis muistelin jo silloin.
Olen ollut täsmälleen sama ihminen kuin silloinkin, mutta oi, kuinka lapsellinen. Saatan nyt hävetä tekstejäni, mutta mitä väliä sillä enää on. Olen ollut yhtä kiltti ja muiden jalkoihin jäävä kuin usein myöhemmin. Minua on aina yritetty käyttää tavalla tai toisella hyväksi, mutta olen sen aina ymmärtänyt. Siitä huolimatta olen jatkanut tarkkailemista. Olen ollut sitkeä ymmärtämisessäni enkä ole katkonut siteitä, vaikka joskus olisi ollut aihetta.
Olisiko kuva vuodelta 1966-67
Valokuvat ovat historiaa. Niissä esiintyvä ympäristö on jo hävitetty. Talot on purettu, uusia on rakennettu, avarat maisemat ovat täynnä muuta kuin ennen. Vieras ei enää tunnistaisi maisemia, koska ei tiedä mitä siellä on ollut aiemmin. Tuho tavalla tai toisella on kohdannut kaikkia asuinympäristöjäni niin, ettei paluuta entiseen ole muuta kautta kuin vanhojen kuvien kautta. Siinä on yksi aihe, josta aioin jossakin vaiheessa kirjoittaa, kunhan ehdin.
Sama maisema heinäkuussa 2022.
Siltikään en vielä tiedä, mitä teen kaikkien kuvieni kanssa. Kaikki skannatut löytyvät kyllä irrallisilta kovalevyasemilta ja monet myös albumeista. Toisaalta olen huomannut, että albumitkin ovat menettäneet entisen asemansa tähän päivään tultaessa. Kukaan ei enää ryntäisi pelastamaan kymmeniä painavia albumeita tuhon tieltä, on se sitten pommi tai tulipalo. Pommin tieltä ei edes ehtisi. Paljon kuvia on vielä skannaamatta. Paljon asioita on tutkimatta. Kukaan ei tiedä eikä tunnista niistä mitään oleellista, kun minua ei enää ole.
Lukijani saattaa ajatella: mitä sillä on enää väliä. Voi kyllä sanoa, ettei sillä ole mitään väliä. Olen silti sitä mieltä, että ihminen on tekopyhä, jos ajattelee olevansa parempi ihminen vähätellessään menneiden asioiden merkitystä. Tämäkin päivä ja hetki merkitsee, koska elämme sitä. Tiedämme myös, että kun hetki menee ohi, se ei koskaan palaa takaisin. Yhdellä hetkellä on valtava sisältö. Meillä on vain tämä hetki. Sitä toitotetaan koko ajan. Mutta entä sen hetken koko sisältö!
Kuva Rengon raitista lienee vuodelta 1966 tai 1967
Nyt skannaamani vanhimmat kuvat ovat väliltä 1960–1967. Sen alkuvuosina olin murrosiässä ja rakkauteni ja vihani olivat voimakkaita. Vanhempani olivat silloin vielä nuoria, samanikäisiä kuin tyttäreni nyt. Olin varmasti usein heitä kohtaan kohtuuton ja armoton. Hekään eivät ymmärtäneet minua. Kuten edellä koko elämä on kuin hetki, mennyttä ei saa koskaan takaisin. En voi enää pyytää anteeksi omaa itsevarmuuttani, jonka toinen puoli oli epävarmuutta. Mutta nyt pystyn ajattelemaan heitä lempeydellä. Ehkä he sittenkin ymmärsivät minua.
1965 Renko Käräjämäeltä
Elämän tarkkailijan asema on opettanut minulle paljon, se on ollut toinen luontoni. Me kaikki opimme vuosien mittaan kärsivällisyyttä, opimme kokemuksistamme. Näen myös jo lapsuuteni päiväkirjoissa suuren rakkauteni luontoon. Se on kulkenut aina mukanani ja vanhemmiten vain korostunut. Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen juontaa myös lapsuudesta kuten myös valokuvaus. Olisin ehkä tarvinnut ohjausta ja koulutusta pystyäkseni hyödyntämään kaikkea aiemmin. Opimme aikoinaan kaiken pitkän linjan kautta, tekemällä ja kokemalla. Maailma ympärillämme on sittemmin muuttunut erityisen paljon ja olen usein kirjoittanut siitä, kuinka se tarjoaa nuorille ja kaikille muillekin paljon laajemman skaalan apua kuin koskaan ennen. Toinen asia on, osataanko sitä ymmärtää ja käyttää. Ja kiittää!
Jos lukijaani kiinnostaa, niin olen käsitellyt nuorta minää 1960-luvulla toisessa blogissani, jonka löydät tämän linkin takaa. Olen ruotinut siellä joitakin päiväkirjojani ja niissä mainitsemiani tapahtumia. Myöhemmin niitä lukiessani, huomaan uusia ja uusia asioita, joita olisi tarpeen käsitellä. Kuten olen ennenkin todennut, aiheiden suo on ylipäänsä loputon. Ihmisen aika on kuitenkin rajattu. Se kapenee usein dramaattisesti, mitä vanhemmaksi tulemme.
Kun aikaa kuluu, sitä epäilevämmäksi tulen ajatellessani kirjan kirjoittamista. Minusta on tullut äärimmäisen kriittinen. Hutaisten voi tehdä vaikka mitä ja se on usein nähty. Se on kuin nämä blogini, mutta että kirja, joka julkaistaisiin paperikirjana! Aloitukseni odottaa. Kaiken lisäksi, jos jatkan aloittamaani, tekstin kyllä saan aikaiseksi, mutta entä sitten? Onko aihe minulle liian tuttu?
Tuleva aika mennee osittain Sirkiän sukukirjan suunnittelussa. Tosin minun panokseni siihen tulee olemaan pieni, lähinnä sukutaulut selityksineen, jotka tulostan ohjelmasta. Niitä sitten muokataan. Tekstit tulevat muilta.
Paljon miettimistä. Kohta on syksy.
Tälle kuvalle on tarkka päiväkin eli 2. pääsiäispäivä 3.4.1961. Siinä ystäväni Tuula ja Sirpa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti