keskiviikko 3. elokuuta 2022

Kesäretkien lomassa

Kun aloitin tämän, oli heinäkuun viimeinen päivä, kesä on kaartumassa loppusuoralle. Se on vähän sama kuin koko elämä on kaartumassa loppua kohti, vaikka vielä jaksaakin vaikka mitä. Elämän rajallisuutta emme ymmärrä vielä nuorempina, mutta tässä iässä kyllä, jos ajattelemme vähän enemmän. Mutta on hirveän hyvä kieltää se loppuun saakka. Useimpien mielestä.


Askaisten Louhisaaren vehnäpeltoja. Askainen on vanha kunta, joka kuuluu nykyään Maskuun.


Elämän rajallisuus tuli monta kertaa mieleen kesäretkellämme, jolle lähdimme, ystäväni Malla ja minä viime torstaina aamupäivällä ja palasimme perjantaina illan suussa. Minulta meni koko eilinen päivä toipumiseen. En ole edes rohjennut vielä kysyä Mallalta, miten hän jaksoi. En ole jaksanut edes kommentoida matkaamme sen enempää someen torstain jälkeen. Kyllähän kaikki tietävät (tuskin ovat edes kiinnostuneita), että vaikutelmien sulattamiseen ja sisäistämiseen menee aikaa. 

Askaisten vanha kirkonmäen takana sijaitsee Mannerheimin ristin ritareita ja veteraaneja kunnioittava Ritaripuisto. Olemme tässä tulossa sieltä takaisin kirkolle.

Tässä iässä mukana kulkee myös koko ajan edellinen sukupolvi, joka oli matkan aikana usein mukana keskusteluissamme. Asioiden syvällinen ymmärtäminen on viisauden tärkeä osatekijä. Miten vanhempamme ja heidän vanhempansa kokivat maailman. He elivät tärkeässä murroskohdassa, jossa heidän elämänsä muuttui. Voisimmeko ymmärtää heitä vieläkin paremmin? Miksi he käyttäytyivät omalla tavallaan? Mitä he ajattelivat?

Auran kirkon pihalta aukeaa näin kaunis maalaismaisema.

Olimme suunnitelleet kesäretkeä jo tovin ja alun perin meidän piti lähteä jo alkukesästä. Nyt vasta matka onnistui. Tämähän oli parasta kesäretkiaikaa. On vain ollut niin pitkä aika, etten ole käynyt missään, että on jollakin tavalla vaikeampi lähteä. Usein pitää ottaa myös muiden aikataulut ja suunnitelmat huomioon. Minulla kotiin jäi hoidossani oleva kissa, mutta onneksi tyttäreni oli kotona käymässä ja ehti käydä kerran katsomassa Minni-kissaa. Minni on hänen kissansa, mutta liikkuvainen perhe on niin paljon pois kotoa, että Minni on jo kauan elänyt luonani.

Louhisaaressa kävin edellisen kerran toukokuussa 2012, jolloin kiertelimme rakennuksen ullakkoa myöten ja puutarhat tuli myös tutkittua. Olin taidehistorian opiskelijoiden retkellä ja mukanamme oli professori. Kaikilla oli tehtäviä tehtävänä. Tämä kuva on siltä retkeltä.
 

Ehkä olen maininnut, että jännitän myös kaikkia menojani yllättävän paljon. Harjoittelin tätä retkeä käymällä Hämeenlinnan Lammilla Syrjäntaan kylän lähistöllä olevassa SFC-Tilkunpellossa. Olin innostunut näkemään myös vähän seutua laajemmalti liittyen erääseen blogikirjoitukseeni kesältä 2020, johon linkki.  Oli taas sellainen yli +30 asteen helle, ettei jaksanut oikein muuta kuin istua vaunussa tai autossa. Kotimatkalla tienvalinnan takia osuin Janakkalan Turenkiin ja siitä oli lyhyt matka Janakkalan kirkolle. Hautausmaalla oli hiljaista ja suuret puut toivat varjoja.

Pari päivää myöhemmin poikkesin Rengossa Jaakon markkinoilla, jossa oli myyntipiste myös kesäkuussa julkaistulle kyläkirjalle. Hain sieltä laatikon kirjoittajankappaleita.  Poikkesin lapsuudenkotini pihamaalla ja tapasin veljeni pojat.

Kun on matkaseuraa, voi tehdä vähän pidemmänkin matkan. Pari päivää ennen matkaa aloin suunnitella retkemme reittiä. Se toteutui aika hyvin, vaikka muutama kohde jäi välistä pois. Tällaisella matkalla tulee kuitenkin aina pieniä yllätyksiä. Me aiheutimme yllätykset itse, koska mainostin matkaamme Facebookissa.

Olin suunnitellut, että poikkeamme pikkuserkkuni Helmin luona. Olimme keskustelleet alkukesän aikana matkasta monta kertaa puhelimessa. Koska se siirtyi koko ajan, en enää ollut aikoihin soittanut.  Yritin tavoittaa häntä matkan varmistuttua, mutta hän ei vastannut. Lopulta hän soitti minulle ja kertoi olevansa sairaalassa ja pääsevänsä pian pois. Mutta tällä matkalla emme tapaisi häntä. 

Matkalaiset löysivät Armfeltin hautakappelin

Koska Salon seutu oli suunnitelmissa muutenkin, niin kävimme siellä kahvilla ja poikkesimme tutustumaan Halikon kirkkoon. Emme päässeet sisään kirkkoon, koska sinne kerääntyi juuri silloin väkeä hautajaisiin. Kiersimme kuitenkin alun perin keskiaikaisen kirkon ympäristön. Kirkko sijaitsee erikoisen hienolla paikalla. Kaiken lisäksi suuresti ihailemani Kustaa Mauri Armfelt (1757–1814) on haudattu kirkkoon Armfeltien sukuhautaan. Kirkon ulkonäkö on muuttunut 1813–1815, kun Joensuun (ent. Åminne) ja Wiurilan kartanon Armfeltit laajensivat kirkon pitkäkirkosta ristikirkoksi Charles Bassin suunnitelman mukaisesti. Olimme tulleet pihalle juuri eteläsiipeen, johon oli tuolloin rakennettu uusi sisäänkäynti, Joensuun portti.

Lasin läpi oli vaikea ottaa kunnon kuvia, mutta kyllä tuosta näkyy Gustaf Mauritzun tiedot.

Kiersimme hautausmaan, joka sijaitsi siis kirkon ympärillä ja korkealla rinteellä upeine maisemineen. Lopuksi tulimme muutoksien myötä aikoinaan uudelle sisäänkäynnille rakennetun Armfeltien sukuhaudan ovelle. Kuvaaminen oli heijastusten takia vaikeata. Poistuimme samojen rappujen kautta, joita pitkin olimme tulleet paikalle ja vasta nyt näimme noin 2 kilometrin pituisen koivukäytävän, joka johti Joensuun kartanoon.

Kustaa Mauri Armfelt Joensuun Åminnen kartanosta ja August Filip Armfelt Wiurilan kartanosta olivat veljeksiä. Kuuluisa, Ruotsin kuningas Kaale XII:n sotapäällikkö Carl Gustaf Armfelt (1766–1736) oli heidän isoisoisänsä. 

Tässä olemme saapumassa Louhisaaren barokkilinnaan, joka kuului ennen Mannerheimin sukua Flemingeille.
 

Anteeksi, minulla on paha tapa juuttua kaikkien ihmisten sukuihin. Minusta se on erityisen mielenkiintoista. Tässä tapauksessa on erityisen kiehtovaa, että Armfeltien kaukaisimmat tunnetut sukujuuret vievät Inkerinmaalle, sillä em. Carl Gustaf Armfelt on syntynyt 1666 isänsä tilalla Inkerinmaalla. Sen hän menetti suuren Pohjan sodan takia. Lopetan tähän, koska aiheeni tänään on aivan muuta.

Tässä kuva Askaisten kirkosta. Vaikka en tässä kirjoita hautojen tutkimisesta, niin kiersimme täälläkin lähes kaikki haudat. Olen kuvannut niitä jo kaksi kertaa aiemminkin, vuosina 2006 ja 2012.

 

Halikosta ajoimme Auraan, jossa ajattelimme käydä muutamassa paikassa ja lopulta yöpyäkin siellä, jotta jaksaisimme seuraavana aamuna jatkaa matkaa kauemmas. Ehdimme tutkia Auran hautausmaan osittain, kun meidät jo tavoitettiin ja löydettiin. Toki olimme jääneet jo hautausmaan portilla keskusteluun erään naisen kanssa, jolla oli myös juuret Kuolemajärvellä. Siitä sitten pääsimme herkkupöydän ääreen kolmen naisen kanssa, joista kaksi oli Mallan äidin serkkuja ja yksi hänen pikkuserkkunsa.

Muutamaa päivää myöhemmin olen jatkamassa tätä kirjoitusta. Päätin jo aiemmin, etten jatkan tätä tämän enempää, sillä kertomus loppumatkasta on päässäni ja valokuvissa ja kiehtoo vain minua itseäni. En tiedän, olenko koskaan maininnut, että en oikein osaa kertoa asioista kronologisessa järjestyksessä enkä kuvailla satunnaisia retkiä. En jaksa lukea niitä itsekään, vaikka joku muu on kirjoittanut.

Askaisten kirkon hautausmaan portin vieressä oli jännä kohde, jossa melkein pääsi pensasaidan sisälle.

 

Matkan jälkeen olen joutunut toipumaan sen rasituksista. Olen ehkä joidenkin asioiden suhteen aikamoinen pessimisti. Sanoin juuri tänään puhelimessa eräälle toiselle iäkkäälle naiselle, joka suri sitä, että seurakunnat eivät ole järjestäneet keskustelutilaisuuksia Ukrainan sodan sytyttyä, jossa evakoksi tulleet ja sodan lapsena kokeneet kuten hän, voisivat käydä läpi tämän sodan herättämiä ajatuksia. Selitin hänelle, että meidän sotamme ovet niin kaukaisia, että harva sotien jälkeen syntynyt tulee enää ajatelleeksi tällaisia asioita. Sanoin myös, että minun on vaikea ehdottaa sellaista, koska kukaan tuskin enää kuuntelee minun mielipiteitäni. Varsinais-Suomen hautausmailla lepäävät evakkojen jälkeläiset ovat lähes kaikki kuolleet minua nuorempina. Minulla riittää nyt paljon muuta ajateltavaa, joka vaatii niistä asioista kirjoittamista. Ei nyt vaan myöhemmin. 

Louhisaaren linnassa piti kehaista, että 2012 pääsimme tutkimaan myös ullakon. Kirkossa mainitsin, että siellä pääsimme tutustumaan hautakammioon kirkon alla. Sinne on kuulemma haudattu jonkun suvun ihmisiä aikoineen. Me näimme silloin rikkinäisiä arkkuja ja luurankoja. Flemingin suvun jäsenet on haudattu kirkon lattian alle. Mannerheim-suvulla on kirkon pihalla oma kappeli.

Kun Karjalan evakot tulivat, useimmat jo toisen kerran, pois menetetystä maasta, ja aloittivat uuden elämän, he joutuivat sulkemaan paljon asioita sisäänsä. Monet eivät koskaan pystyneet käsittelemään niitä, ei ollenkaan. Ei ole mikään ihme, että osa heidän jälkeläisistään herää nyt vasta. Tiedän itse, kuinka paljon minulta on mennyt aikaa tulkita ja ymmärtää asioita, joista ei koskaan puhuttu. Monet karjalaiset kuittasivat asiat huumorilla, vaikka sydämestä koski. Siitähän muodostui karjalaisten lempilause, jota olen aina vihannut. "Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis." Lasten kanssa ei edes voitu ollenkaan puhua niin vaikeista asioista, vaikka olisi pitänyt.

Merimaskun kirkolle päästyämme olimme jo todella uuvuksissa ja nälkäisiä ja päätimmekin kirkon ja hautausmaan tutkittuamme lähteä paluumatkalle ja jättää loput kohteet tällä kertaa tutkimatta.

 

Tänään 3.8. Hesarista luin Yhdysvaltain edustajahuoneen puhemiehen Nancy Pelosin Taiwanin matkasta ja siitä, miten matka lähettää Kiinalle epämieluisan viestin. On tämä maailma hurja ja vaikea. Kun luin jutun, ymmärsin, miksi matka oli erityisesti 82-vuotiaalle demokraattien edustajalle Nancy Pelosille niin tärkeä. Se myös saattoi olla viimeinen mahdollisuus toteuttaa sellainen matka. 1991 hän oli Tianmenin Taivaallisella aukiolla Pekingissä muiden yhdysvaltalaisten poliitikkojen mukana kunnioittamassa vuoden 1989 tapahtumia ja demokratian puolesta kuolleita mielenosoittajia. Heillä oli mukana banneri, jossa oli teksti ”Niille, jotka kuolivat demokratian puolesta Kiinassa”. Hän on jakanut tilaisuudesta aikanaan otettua videota, joka tietenkin oli myös kielletty. Tilanne raivostutti silloin ja raivostuttaa edelleen Kiinassa. Rohkea nainen edelleen. Kunnia hänelle! Nähtäväksi jää, miten sitten kävikään.

Jääköön tämä kyhäelmä nyt tällaiseksi. Muuten siitä ei tule koskaan valmista!

Kesäretket, kukin edellä mainitsemani herätti mielessäni ideoita, joista syntynee toivottavasti uusia tekstejä ja postauksia. Jos vaan muistan! Kesämenoja on lisääkin tulossa. Ehkä kuvat kattavat osan kertomuksista.



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti