Sanonta ”Vierivä kivi ei sammaloidu” on ikivanha, Erasmus Rottendamilaiselta 1500-luvulta peräisin oleva sanonta, jota on käytetty monissa eri yhteyksissä. En oikeastaan ollut kovin innostunut kirjoittaessani edellä olevan aloituksen tälle blogilleni. Se vain pälkähti mieleeni valmistautuessani tähän päivään. On juhannuspäivä armon vuonna 2022.
Kuva len ottanut jo ennen juhannusta Nurmijärveltä läheltä Myllykoskea, jossa kävin poimimassa juhannuskimpun.
Viime päivinä eri yhteyksissä menneet vuodet, ne lähimmät taaksepäin katsottaessa ovat olleet mielessäni. Olen välillä ihmeissäni, välillä tyrmistynyt ja lopuksi myös surullinen. Kaikkien tapahtumien ja muutosten voima meihin pieniin ihmisiin on ollut aivan hirveä. Näin on huolimatta siitä, että yritämme parhaamme, jotta kaikki näyttää hyvältä, kauniilta ja hienolta. Joka päivä lähes julistamme samaa mantraa ”minulla menee hyvin, elämäni on loistavaa”. Teemme niin, vaikka asiat eivät oikeasti ole aivan niin. Ajan virrassa pysytteleminen on tänä päivänä monimutkaista ja vaativaa. Jokaisen olisi pysyttävä siinä ja esitettävä mitä hienoimpia kokemuksia ja elämän autuutta. Kaikki eivät voi.
Minni tutkii kimppuani, joka kyllä tällaisella helteella oli pian entinen kimppu.
Voin tietysti kirjoittaa vain omista kokemuksistani ja vain kevyesti viitata kanssaihmisiini. Meistä monen pitää pinnistellä pinnalla, kerätä iloa omasta ympäristöstämme ja itsestämme. Kun tulemme vanhoiksi, putoamme pois monista yhteyksistä. Osa niistä on sellaisia, ettemme jaksa pitää niistä kiinni, emme tahdo pysyä mukana, emme yksinkertaisesti jaksa noudattaa muiden vaatimuksia. Osa meistä sairastuu. Pandemian aika on tehnyt meistä haavoittuvia, jotkut vaivat on muhineet ja pahentuneet. Kaikilla ikäluokilla lienee omat ongelmansa. Kaiken lisäksi monet ovat oppineet erityisen hyviksi piilottamaan todellisen tilanteensa.
Maisema Vantaanjoelta sillalta alas. Toisella puolella olisi jo koskimaisemaa. Katso täältä
Minulla on ongelma siinä, etten osaakaan enää jatkaa edes tätä kirjoitustani. Kun tutkin mennyttä elämääni, kauhistun enkä pysty saamaan siitä mitään selkoa. En ymmärrä, milloin putosin joukosta, kaikista joukoista. Olen niissä kyllä vielä mukana, mutta tunnen olevani vanha jäänne, joka pitäisi korvata jollakin muulla. Ehkä en riitä enää itselleni. Toisaalta, ehkä olen ollut sitä aina.
Alun sanonta putkahti mieleeni alkaessani valmistua tähän päivään. Päivät kun katkeavat usein jo iltapäivästä väsymykseen, niin on hyvä ajatella tekemiset tarkkaan. Joka aamu silmiini osuu myös jäänteitä menneiltä ajoilta. Oliko tänään väärin, että kaadoin yhden laatikon pyykkikoppaan. Laatikko sisälsi kaikki sukkahousuni. En ole tainnut käyttää sukkahousuja yli kymmeneen vuoteen. Useimpia käytin viimeksi työelämäni aikana, siitä on jo 14 vuotta. Miksi en ole saanut korjattua niitä pois? Ne ovat kulkeneen muutoissani mukana, mutta olen aina ohittanut ne. Mitä kaikkea muuta olen ohittanut? Olen kai jopa ohittanut omaa elämääni.
Olen aina ihaillut valtavia kuusia, jotka ovat edellisestä kuvasta oikealle. Yksi isoista kuusista oli kuollut ja tämä oli täynnä vanhoja käpyjä?
Viisi vuotta tässä asunnossa tulee kohta täyteen. Tarkoitukseni ei ollut jäädä tänne, mutta näin vain kävi. En enää edes jaksa ajatella muuttavani jonnekin muualle, mutta en ole kai juurtunut tännekään. Olenko unohtunut? Miksi ihminen unohtuu itseltään?
Tarvitseeko tässä iässä vielä pohtia tällaisia? En ole ehkä sammaloitunut, hampaita on pudonnut ja poistettu, ryppyjä on tullut. Nivelreuma on vaikuttanut elämääni aika ajoin. Sitten alkoi vanhuus. Tässä iässä ihmiset olivat aikoinaan jo haudassa. 50 ikävuoden jälkeen monien mainitaan kuolleen vanhuuteen. Olenhan aina kovin mielelläni tutkinut rippikirjoja ja kuolleiden luetteloita.
Vaikuttiko juuri lukemani kirja minuun? Ehkä ja kyllä! Merete Mazzarella on aina tehnyt suuren vaikutuksen kirjoituksillaan. Kielimuuri on olemassa, hän kirjoittaa ruotsiksi, mutta useimmat kirjat on heti ilmestymisen jälkeen suomennettu. Miksi en ole aiemmin tarttunut kirjaan ”Alma -Edelläkävijän tarina”. En ollut koskaan aiemmin kuullut Alma Söderhjelmistä, josta Mazzarella kirjoitti 2018 suomennetun elämänkertaromaanin. Siinä Alma käy läpi elämäänsä Ruotsissa Saltsjöbadetin sanatoriossa. On vuosi 1949 ja meneillään on hänen elämänsä viimeinen syksy ja talvi. Hän on 78-vuotias.
Alma Söderhjelm (linkki Wikipediaan) oli suomenruotsalainen kirjailija ja historiantutkija, jonka tuotanto on aivan valtava. Ihmettelen, että hän on jäänyt minulta katveeseen, vaikka hän tutki nimenomaan Ranskan vallankumousta ja kirjoitti jopa Marie Antoinettesta ja ruotsalaisesta, surullisen kohtalon kokeneesta, Axel von Fersenistä, joiden tarinoita olen aikoinaan ahminut. En tiennytkään, että Alma on kääntänyt tai julkaissut von Fersenin päiväkirjat (Axel von Fersens dagbok. 1-4. delen. Julk. Alma Söderhjelm. Bonnier, 1925, 1926, 1928, 1936.)
Alma oli ensimmäinen suomalainen nainen professorina. Edelläkävijä, sitä hän nimenomaan oli. Naisen asema on nykyään jotakin muuta, vaikka oma ikäpolveni on kokenut myös vähättelyä ja pienentämistä. Ja kokee edelleen. Siksi kirjan pohdinnat ovat kovin tuttuja vielä meille, vaikkeivat eivät enää nuoremmille.
Kyllä kannatti lukea tämä kirja. On kiva vaihteeksi sukeltaa lukemiseen. Koska katson, että oikeat ulkomaan matkani olen jo tehnyt, niin seuraavaksi käyn kirjan avulla Firenzessä tapaamassa suosikkejani renessanssin ajalta. Olen kyllä käynyt siellä useinkin, siis virtuaalisesti. Tässä linkki erääseen 10 vuoden takaiseen käyntiini.
Kummallisesti elämä on vilkastunut. Tapaan ihmisiä, joista monet ovat aivan uusia tuttavuuksia, jonakin päivänä menen tapaamaan vanhimpia ystäviäni. Kaipaamme toistemme seuraa ja vuorovaikutusta, netti ei enää yksin riitä. Niistä kerron myöhemmin lisää tai sitten en kerro. Todella paljon asioita jää kertomatta, koska suojaan muiden ihmisten yksityisyyttä. Ei se mitään, en silti pysty tässä elämässä koskaan käsittelemään kaikkea, mitä elämääni on mahtunut.
Omituisiakin ajatuksia syntyy usein. Harva se päivä haluan syntyä pian uudelleen pienenä vauvana ja päästä uusien vanhempieni rakastamaksi. Ja haluan kokea tämän maailman uudelleen mahtavine mahdollisuuksineen. Toivon myös, että muistini säilyisi uuteen elämään ja tietäisin, mihin panostaisin. Tässä elämässä olen poukkoilut sekopäisenä, tehnyt, mitä on tullut eteen, valinnut asioita ja ihmisiä useimmiten väärin, jättänyt tärkeitä asioita huomioimatta, hylännyt oikeita ihmisiä, sulkenut ovia harkitsematta, koska en ole tuntenut ovea auki pitäneitä ihmisiä enkä heidän tarkoitusperiään. Tätä kaikkea kutsutaan elämäksi.
Forecan ennustetta kaapattuna. Kuvia olisi muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa tutkia niitä.
Näinä uskomattoman helteisinä ja kuumina päivinä, kissa ja minä yritämme selvitä. Kissa venyttää itsensä niin pitkäksi kuin mahdollista ja etsii lattian viileimmän paikan. Minä ihmisenä en paljon ajattele järkevästi. Jos tulee aivan liian kuuma, käyn viileässä suihkussa, jos muistan. Onneksi olen yleensä nukkunut yöt hyvin varsinkin, jos olen ahkeroinut päivällä.
Sitten tulee päiviä, kun ei jaksa tehdä yhtään mitään. Paras julkaista tämä mahdollisimman pian. Onhan tässä taas vierähtänyt päiviä ja lämpöä on ulkona lähes 30 astetta ja sisällä lähes saman verran. Ukkosilma voisi helpottaa olotilaani.
Viimeisestä lauseesta vierähti taas päivä. Mutta ehkä tänään onnistun lisäämään kuvat ja julkaisemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti