Tutkin taas irrallisia kovalevyjäni hoidettuani ensin pankkiasioita. Hämmästelen joka kerta samaa asiaa katsellessani alkuaikojen digikuviani. En ole unohtanut kuviani, mutta olen aina vähätellyt niitä. Olen ollut hirvittävän kriittinen kuvieni suhteen. Kaiken lisäksi olen kuvannut erittäin paljon. Kuvani ovat oikeastaan kaikkein eniten yhtäjaksoista dokumentointia. En ole pystynyt esittämään niitä missään, kukaan ei ole kiinnostunut. Joskus myöhemmin, kun minua ei enää ole, ja kulunut aikoja kuvien ottamisesta eikä useita kuvissa olleita ihmisiä ole enää, niin ne tulevat olemaan arvossaan. Kaiken lisäksi ne ovat paljon parempia kuin kriittinen silmäni on aikanaan todennut.
Vaikka niin itse sanonkin. Näemme eri aikoina erilaisia asioita, kehitymme koko ajan, vaikka samalla vanhenemme. Meillä on enemmän aikaa paneutua oleellisiin ja tärkeisiin asioihin. Ehkä rohkenen liittää tähän postaukseeni muutaman kuvan vuodelta 2005.
Tämän kuvan olen ottanut 24.6.2005 ja taitaa nyt jäädä tässä postauksessa ainoaksi kuvaksi siltä vuodelta.
Tänään on sateinen ja hämärä päivä, mikä oikeuttaa tekemään kaikenlaista muuta kuin kiiruhtamaan ulos. Juuri nyt sataa vettä oikein kunnolla. Siksi kävinkin eilen kauniilla säällä, tosin tuulisella, kunnioittamassa kesäkuun alkamista. Vierailin Halosenniemen puutarhassa ja sainkin koko puutarhan yksin käyttööni.
Koulut päättyvät tällä viikolla. Se koskettaa lähinnä tyttäreni poikia, joiden kouluvuosi päättyy ja he pääsevät kesälaitumelle ja pian lomalle.
Pari päivää myöhemmin huomaan juuttuneeni lukemiseen. Iso kasa kirjoja odottaa paneutumistani. Kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja lainasin aikamoisen kasan muita kirjoja. Luin erään romaanin melkein yhdeltä istumalta. Pidättelin kyyneleitäni ja vaelsin sitä lukiessani omissa muistoissani. Kerron tekstin lopussa, mistä kirjasta oli kyse. Se herätti minussa mahdottoman määrän ajatuksia menneestä ja tulevasta.
Some on nyt viikon ja ylikin ollut täynnä tällaisia kuvia. Tämä on Halosenniemen puutarhasta 1.6.
Aamulla vielä ajattelin lähteä jonnekin, mutta sitten väsähdin ja lopuksi aloin lukea. Oma elämäni lapsuudesta aina tähän päivään tuli taas päällimmäiseksi, enkä taida päästä asiasta eteenpäin, jollen kirjoita havaintojani.
Some ja uutiset hallitsevat elämäämme samalla vääristäen asioita. Kun juuri nyt kesän on aika pysähtyä, se ei tietenkään pysähdy. Kun korona-aika alkoi, aloin kuvitella ja kulkea eri paikoilla ajatuksissani. Usein riitti, että ajattelin meneväni jonnekin ja hups, olinkin siellä. Joskus sentään lähdin oikeasti, mutta huomaan, että olen käynyt aika kaavamaisesti ja usein samoilla paikoilla. Ne kyllä antavat minulle hyvin paljon, koska aloin keskittyä pikkuasioihin.
Minni on niitä pieniä, mutta ihania asioita. Katselemme tässä pihan touhuja ja siellä kukkivia koristeomenapuita.
Nyt kun on helpottanut ja voi kulkea vapaasti, niin ihmisiä houkutellaan kaikenkarvaisiin tapahtumiin. Some ja lehdet ovat täynnä mainoksia ja ihmisiä kerääntyy toreille, konsertteihin, isoihin kirpputoritapahtumiin ja kaikkiin mahdollisiin juttuihin isoin joukoin. Talvella Tuusulanjärvi oli täynnä ihmisiä, siitä olen kertonut aiemmin. Minusta tuli ihmisarka ja valikoiva. En tosin muutenkaan ole enää vuosiin harrastanut isoja tapahtumia.
Vanhalla ihmisellä läheiset ystävät myös harvenevat, ei edes jaksa aina lähteä. Oma perhekin on etääntynyt. Oma erakkostatus on tosiasia.
Kurjenpolvet ja leppäkerttu Halosenniemessä
Kuljen uudelleen ja uudelleen omilla poluillani. Ehkä löydän jotakin uutta. Tuijotan valokuvia uusin silmin, tutkin niiden sisältöä ja menen niihin sisään. Tässä iässä lapsuuden maailma on jo todella kaukainen, kukaan lähiperheestäni ei voi tietää eikä kokea sitä samalla tavalla kuin minä. Sitä ei enää edes ole sellaisena.
Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä vielä kauhistellut paikkojen ja asioiden muuttumista, mutta nyt olen oppinut suhtautumaan kaikkeen siihen rauhallisesti. Tiedän, etten enää voi tehdä asioille mitään. Jonakin päivänä aivan odottamatta alan tutkia joidenkin tapahtumien alkujuuria, miten olemme joutuneet niihin tilanteisiin, joihin olemme joutuneet. Minulta menee hetkessä tuntikausia. Saatan aloittaa valokuvista, sitten otan kalenterit ja päiväkirjat esiin saadakseni vihjeitä tapahtuneista asioista, mielenmuutoksista, tunnelmista. Näistä asioista kirjoitan ehkä myöhemmin, jos enää muistan.
Viime yönä, vähän ennen heräämistä näin pitkästä aikaa unen, jonka kirjasin heti muistiin. Olin Viipurissa, kaupungin ulkopuolella. Sinne oltiin rakentamassa elokuvakaupunkia. Olin saapunut sinne, koska minulla oli rooli elokuvassa. Suomesta oli tulossa myös yksi elokuvan ohjaajista, tumma mies, jota en kyllä tuntenut ennestään. Minut ohjattiin kahville tai syömään pitkään pöytään, joka oli täynnä venäläisiä elokuvan tekoon liittyviä ihmisiä. Tunsin oloni kiusalliseksi, koska en osannut kieltä. Ihmiset ohjasivat minut ystävällisesti istumaan pitkälle penkille. Vilkaisin taakseni yrittäen nähdä jostakin avoimesta kohdasta ympäröivään maisemaan, ehkä näkisin Viipurin linnan. Se ei aivan näkynyt. Ajattelin myöhemmin tarkistaa kartasta, missä olimme. Suomalainen ohjaajakin saapui paikalle ja tervehti minua, vaihdoimme muutaman sanan. Elokuvan kulissit olivat vielä rakenteilla. Sen jälkeen olinkin yhtäkkiä Johanneksessa, jonne elokuvan tapahtumat veisivät. Katselin maisemaa kuin karttaa ikään. Pelloilla oli vettä.
Nyt tuli mieleeni, että ehkä minun on aika viimeistellä Johannekseen ja pikkuserkkuuni liittyvä kertomus valmiiksi. Uni lienee vain muistuttanut tekemättömistä töistä. Olen monena päivänä käsitellyt Sukujutut-ohjelman tulosteisiin tulevia tekstejä estäen ja siirtäen omia merkintöjäni niin, etteivät ne näy tulosteessa, joka aikanaan tulee kirjaan. Kyseessä on noin 1671 syntyneen Simo Pentinpoika Sirkiän ja hänen vaimonsa Valborg Pentintyttären jälkipolvet. Työtä tehdessäni teen auttamatta lisää täydennyksiä. Sukututkimus elää koko ajan.
Ja taas kului pari päivää eli on jo helluntaisunnuntai. Oli pakko piipahtaa Ainolan puutarhassa. Käyntini on usein aika perinpohjainen. Vaikka haluaisin mennä sinne jonkun kaverin kanssa kuten menneinä vuosina, niin olen oikeastaan helpottunut, että saan tuijottaa kaikkia yksityiskohtia kaikessa rauhassa ja kuljeskella omaan tahtiin. Joka kerta kyllä tulee mieleeni, että mielelläni menisin jonkun ystävän kanssa, mutta eihän kenelläkään ole koskaan aikaa. Olen silti aina valmis menemään sinne jonkun kanssa.
Tämä todella hiljainen kirjoittaminen vihjaa myös koronan aiheuttamista muutoksista sekä minussa että muissa ihmisissä. Puutarhassa tutkintani kesken sain mieleeni, että otan yhteyttä erääseen ystävääni. Kun sitten palaan kotiin, en jaksakaan. Keskityn tekemään aivan jotakin muuta. Mutta niin on ollut joskus ammoin ennenkin. Ihmisellä on suuret suunnitelmat, muttei hän sitten jaksa niitä edes toteuttaa.
Ajaessani kotiin voikukkien keltaamien peltojen ohitse, ajattelin sitä, miten ystäväni Helmi jaksoi vielä tämän ikäisenä olla mukana rakentamassa taidenäyttelyä. Silloin oli vuosi 2006 ja seuraavana vuonna hän täytti 75 vuotta. Silloin sahasimme jatkuvasti väliä kotoani Tuomalaan tai Järvenpäähän. Minusta ei ole enää oikein mihinkään kuin pyörimään lähiympäristön hiljaisimmissa paikoissa ja välttelemään ihmisiä.
Kotona riittää aivan hirveästi tekemistä, mutten pääse niissäkään asioissa alkua pidemmälle. Aamuisin kasaan sängylle tekemistä, vaatteita, silittämistä, pyykkejä, kirjoja, valokuvia ja illalla nostan ne takaisin paikalleen.
Paitsi sitten joskus räväytän kerralla kunnolla. Se on jotenkin minulle ominaista. Mitäänhän ei ole aivan pakko tehdä. Tämä yksinäisten päivien ketjun kertaaminen blogiini, taisi tulla tavaksi korona-aikana. On toki niin, että se korona vainuaa edelleen jossakin taustalla. Aina välillä joku kertoo jonkun sairastuneen koronaan. Siinä kaikki. Minäkin saisin nyt neljännen rokotuksen, kun se on luvattu yli 70-vuotiaille riskiryhmäläisille. Luin THL:n määrityksen riskiryhmäläisistä ja syömäni Trexan-lääkkeen takia minä kuulun myös riskiryhmään. Joudunhan sen takia käymään joka kolmas kuukausi verikokeissa. Toisaalta edellisten verikokeiden tuloksia ei ole vieläkään laitettu kantapalveluun. Olenkin todennut pudonneeni joukosta pois, kunnes jaksan tai viitsin paneutua siihen asiaan. Olenhan pudonnut ulos myös monesta muusta!
Hohhoijaa, elämä etsi uutta latuaan. Oikeastaan ei uutta, vaan vaatii minua vihdoinkin alkamaan vanhojen latujen päättämistä. Eli niiden projektien. Kovasti odottamani hiljentyminen on tosiasia ja sitähän olen toivonut, jotta pystyn keskittymään kirjoittamiseen. Mutta eikö silloin pitäisi olla kirjoittamiseen jokin muu paikka kuin työtä täynnä oleva koti?
Olin uhohtaa mainita sen romaanin, joka vaikutti minuun niin, että kyynelehdin. Se oli jo 2010 suomeksi ilmestynyt Maggie O'Farrellin "Käsi jota kerran pitelin". Häneltä on äskettäin ilmestynyt suomeksi toinen loistava kirja "Hamnet", mutta on toivotonta saada niin uutta kirjaa muuta kuin lyhyeksi pikalainaksi. Nehän eivät sovi minulle, kun muutan suunnitelmiani koko ajan. Olin tehnyt pitkän listan viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, joita tutkailin, mutta turha toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti