Äskettäin eräänä aamuna heräsin seuraaviin ajatuksiin ja kirjasin ne saman tien ylös. Kävi kuten usein käy, noustuani ylös, elämä toi jotakin muuta eteeni enkä ehtinyt jatkaa. Tiesin sen ja siksi minun oli pakko kirjata edes osa mieleeni pulpahtavista ajatuksista.
Ihminen on suurempi kuin itse tietää tajuten sen vain hetkittäin.
 |
| Näkymä tähän aikaan vuotta 2016 (17.1.) kotikujalta kohti taloa. Postilaatikolla käydessä, tosin iltapäivällä. |
Ymmärsin sen äitini kautta. Ehkä hänkin ymmärsi sen. Sitä on vaikea tuoda julki. Väärinymmärrys on helppoa muiden taholta. Sitten se katoaa.
Minä pääsin hetkeksi sisään, ytimeen. Ihminen elää elämänsä pienentäen itseään. Muut auttavat siinä. Vaihtoehdot ovat vähissä.
 |
| Oli myös 17.1.2016 |
Rämmin unessa etsien vieraille ihmisille tietoa ihmisistä, joista en tiennyt mitään, en edes tiennyt heidän liittyneen sen naisen sukuun, jota he olivat tulleet katsomaan. Kukkien kanssa.
Heräsin ajatellen äitiäni, josta olin taas oivaltanut lisää, kokonaisen maailman. Kuten hän, kuten minä, kuten ehkä me kaikki, piilotamme valtaosan itsestämme. Aloitamme sen jo lapsena emmekä pysty koskaan palaamaan takaisin. Tai ehkä pystymmekin.
Voimme yrittää. Tapoja on monia. Voin kertoa omastani ja kuvitella muiden. Sanoja ei melkein ole, kokemus on niin mahdottoman voimakas. Melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin, hän palasi ensimmäisen kerran kotiseudulleen, lapsuuden kotinsa pihalle, muistaen kaiken. Se oli järisyttävä kokemus. Se oli kokemus, jota useimmat hänen sisaruksistaan eivät koskaan elämänsä aikana halunneet kokea. Erilaiset kokemukset välittyivät myös heidän lapsilleen.
Olemme osa vanhempiemme ja sukumme geeneistä.
Se oli valtavan iso kylä. Sitä oli pikkulapsen vaikea tajuta. Kylä oli täynnä salaisuuksia. Oli ihana kasvaa aikuiseksi. Tajusi, että elämä oli loppujen lopuksi omissa käsissä. Perhe oli köyhä eikä pystyisi tukemaan opiskelua.
Hän kuljetti koko elämänsä mukanaan niitä kaikkia muistoja, joita ehti kertyä. Valokuva kotipihalta kertoi paljon omasta perheestä ennen sen hajoamista taivaan tuuliin. Se toi mieleen ystävät, jotka sittemmin menivät omia teitään. Pois. Kauas. Joskus hän löysi lehtileikkeen, joka kertoi ystävien elämästä. Hänestä tuli tuntematon. Hän häpesi usein uutta elämäänsä, koska entinen katkesi tylysti. Hän ei voinut itse valita.
Hänen lapsensa eivät koskaan ymmärtäneet. Oli sentään joitakin ystäviä, jotka olivat kokeneet samaa. Miehensä kanssa hänellä oli myös yhteisiä kokemuksia, mutta he olivat yhdessäkin yksinäisiä.
Usein ihminen taantuu vanhetessaan, kun toistaa samoja rutiineja päivästä toiseen, vuosia, jotka muuttuvat vuosikymmeniksi. Haluaisi kirjoittaa kuten nuorena, mutta vähäiset yritykset supistuvat pahan olon kirjaamiseen. Sitten ei sitäkään. Aika loppuu.
Sodan vaikutus oli suuri, niin valtava, että sitä on kenenkään nuoremman edes mahdollista käsittää.
Yritän pitää montaa elämää käsissäni. Ymmärtää niiden suuruuden, huipun, elämättömyyden, elämän ja seuraukset. Menen niihin sisälle. Meneeköhän kukaan joskus minun elämääni? Jätän jälkeeni sentään niin paljon kirjallista materiaalia. Äiti olisi halunnut jättää, mutta hän tuli ulos sodasta tyhjin käsin.
 |
| Äitini kodin pihapiiri 5.7.2008. Paikka lienee ollut niin hyvä, että paikalla aikoinaan olleen talon pohjalle on siirretty toisaalta niemestä säilynyt suomalaistalo. Meri häämöttää taustalla. |
Jatkan tätä useita päiviä myöhemmin. On sunnuntai ja aamupäivä. Söin puuron ja join kahvin. Samalla luin sanomalehdet, ensin Keski-Uusimaan ja sitten aloitin Hesaria, johon saatan juuttua pitkäksi aikaa.
Kauhistuin Keski-Uusimaan Kuolleet-sivua. Kaikki kuolleet yhtä lähes ikätoveriani huolimatta olivat minua vuosia nuorempia. Muistin edellä olevat ajatukseni ja tekstini. Muistin myös kaikki muut keskeneräiset projektini. Päivät ovat liian lyhyitä. Ulkopuolinen maailma on pelotteita täynnä.
Perjantaina 14.1. oli Helsingin Sanomissa kulttuuri-osiossa Lyhyesti-teksti ”Säveltäjä Jouko Linjama on kuollut”. Kirjoitus kuvasi hänen saavutuksiaan. Hän ja vaimonsa olivat vuosikausia naapureitani sillä kujalla, jossa asuin kokonaiset 17 vuotta ennen muuttamistani nykyiseen asumukseeni.
Viereisestä naapurista, Pauli Huuhtasesta, olen kirjoittanut parissakin aiemmassa blogissani (https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/07/kaikella-on-aikansa.html). Linjamat asuivat samalla puolella kujaa seuraavassa omakotitalossa. He muuttivat muualle asumaan ennen minun lähtöäni.
Edellisen kaltaiset uutiset pysäyttävät kertoessaan elämän katoavaisuudesta. Omakotitalossa asuessani tuli usein vaihdettua muutama sana naapureiden kanssa, vaikkapa postilaatikolla käydessä, joten he tulivat läheisemmiksi kuin täällä kerrostalossa.
En ole vielä ehtinyt käsitellä edes läheisen ystäväni ja sukulaiseni Toinin kuolemaa joulukuussa. Sama koskee montaa muutakin viime vuosina kuollutta, minulle merkityksellistä Karjalasta lähtöisin olevaa ihmistä. Myös Pauli Huuhtanen s. 1930 Jääski ja Jouko Linjama s. 1934 Kirvu olivat lähtöisin Karjalan kannakselta.
Palaan alkutekstiini ja oivalluksiini unen ja toden rajamailla. Ne liittyivät äitiini ja kesken oleviin laajempiin kirjoituksiini vanhemmistani. Haluan koko ajan kaivautua syvemmälle heidän historiaansa. Äitini oli juuri sillä hetkellä mielessä.
 |
| Tässä sama alue vanhan kartan mukaan. Isovanhempieni omistama tila oli nimeltä Lahtela. |
Olin saanut Kansallisarkistosta tilaamani, äitini ja hänen vanhempiensa tekemät korvaushakemukset koskien heidän sodassa menettämäänsä omaisuutta. Isovanhempani lähtivät evakkoon kaksi kertaa sodan alta.
Äitini lähti myös pakoon kaksi kertaa. Ensimmäisestä kerrasta olen kertonut täällä, kun hän pakeni helmikuussa 1940 jäätä pitkin Koivistolta. Toisen kerran hän joutui lähtemään suurhyökkäyksen alta kesäkuussa 1944. Jälkimmäisestä en tiedä yksityiskohtia, koska haastattelussa keväällä 2000 hän ei kertonut siitä vaiheesta tai en osannut kysyä eikä hän enää myöhemmin halunnut kertoa. Sellainenkin aika voi aina ihmiselle tulla, myös niille puheliaille.
 |
| Tässä karttaotteessa Koivistolta, äitini asui kuvassa meren rannassa olevien pallukoiden kohdalla. Siitä lähti tie Koiviston rautatieasemalle. Talot kuuluivat kauppias Simo Lahdelle. |
Hakemuksiin on kirjattu yksityiskohtaisesti kaikki omaisuus. Korvausanomuksia
on tehty talvisodan ja jatkosodan jälkeen. Talvisodassa omaisuus tuhoutui täysin. Talot poltettiin, samalla tuhoutui kaikki muu. Sama toistui 1944 jatkosodan jälkeen. Mitään ei voinut ottaa yhteiskuljetuksiin mukaan. Jos halusi saada myöhemmin tavaroita junakuljetuksilla, ne todennäköisesti pommitettiin rautatieasemalle.
Isovanhempani ovat antaneet yksityiskohtaiset kiinteistö- ja irtaimistoselvitykset ensimmäisen kerran 1940. Kuolemajärvelle palattiin 1942, kun alue oli sotatoimialuetta jatkosodan asemasodan aikana. Isovanhempani rakensivat sinä aikana uuden talon. Jatkosodan jälkeen tehtiin uusi anomus ja saadusta päätöksestä valitettiin. Tätä jatkui aina 1950-luvun puoliväliin.
T
 |
| Tammikonlahti teki talonpaikasta suojaisan. Kuva on myös 5.7.2008. Kuvassa talo Lahtelan rantaa. |
Äitini osalta oli vain yksi 25.6.1945 päiväyksellä Karunassa hänen itse tekemänsä hakemus. Käsiala on niin kovin tuttua. Hän oli ollut sodan syttyessä kirjoilla Koivistolla ja samoin 1.1.1944. Hakemusta tehtäessä hän asui jo Rengossa, tulevan miehensä luona. Hänen omaisuutensa oli hakemuksen mukaan ollut vanhempien kodissa Seivästön kylässä. Siinä ei ole mitenkään eritelty, mitä oli siellä 1940 ja mitä 1944, mutta hakemus sisältää tarkasti eriteltynä kaiken hänen omistamansa ja tuhoutuneen. Myös kaikki hänen omistamansa kirjat. Joka tapauksessa kaikki tuhoutui sodassa. Korsussa ei voinut pitää mukana paljon. Äitini korvausanomuksen päätöspäivä oli 3.5.1946.
Hakemus tehtiin Valtiovarainministeriön lomake D:lle, jossa ”kunnioittaen anotaan, että sodan johdosta 31.5.1945 jälkeen menetetystä ja vahingoittuneesta omaisuudesta maksettaisiin korvausta seuraavasti:” Kohdassa 5 luetellaan menetetty ja pelastettu irtaimisto pääkohdittain. Liitteenä on sitten äitini käsin kirjoittama yksityiskohtainen luettelo irtaimistosta.
Pelastettu irtaimisto eli kaikki se, mitä hänelle entisestä elämästä jäi, sisälsi tyynyn, huovan, tyynyliinan, päällysvaatteet, alusvaatteet ja jalkineet, jotka tietenkin vähennettiin haettavasta korvauksesta. Arviointilautakunta arvioi hakemuksen Urjalassa 12.4.1946. Kokouksessa olivat saapuvilla lautakunnan puheenjohtaja Yrjö Poussa ja jäsenet Paavo Ivendorff ja Tatu Muurinen. Äitini tekemiä summia oli alennettu ja päätös sisälsi eriteltynä vähennysten määrn¨än. Alun perin äitini hakemuksessa vaatima korvaus oli noin 56.000 markkaa ja alennuksen jälkeen 40.000 markkaa.
Hakija sai tiedon päätöksestä 19.5.1946 ja siitä tuli lainvoimainen 3.7.1946. Päätös annettiin hakijan asiamiehille todistajien läsnä ollessa nimismiehen toimesta. Päätöksestä olisi toki ollut mahdollisuus valittaa, vaikka valtionasiamies Paavo Ivendorff oli päätöksen perään kirjoittanut ”Tiedossani ei ole syytä valittaa tästä päätöksestä.”
Tarkkaa maksupäivää ei ole tiedossani. Äitini hallussa olevassa Valtiokonttorin kuitissa on vain päätöksen numero, korvaussumma ja 4 prosentin korko aina 12.4.1946 saakka. Puolet rahasummasta maksettiin rahana ja puolet valtion obligaatioina. Kun 40.000 markkaa muuntaa 2021 arvoon se on runsaat 5000 euroa.
 |
| Tällainen lappu löytyi äidin jälkeen. Se on lähetetty hänelle tasan vuosi ennen minun syntymääni! |
En voi edelleenkään olla miettimättä, miten vaikeata on joutua jättämään kotinsa, maansa kaikkien muiden sodan aiheuttamien menetysten lisäksi. Mikään rahallinen korvaus ei koskaan kata henkistä menetystä, jota meidän rauhan ajassa elävien on vaikea ymmärtää.
Tällaisten asiakirjojen välittämän kertomuksen kautta meille jokaisella on mahdollisuus päästä lähemmäs isovanhempiemme, vanhempiemme historiaa ja ajatuksia. Näen koko ajan silmissäni äitini nuorena naisena, joka tuossa vaiheessa ei vielä ymmärtänyt, mitä edessä oli. Ennen sotaa hänellä oli suuria odotuksia tulevaisuutensa suhteen ja 1945 hän ajelehti tietämättä, mihin tarttuisi. Olen aiemmin käsitellyt niitäkin asioita joidenkin kirjeiden kautta. Hänhän menetti myös kaikki sodanaikaiset ja sitä edeltävään aikaan liittyvät kirjeet ja päiväkirjat. Niille ei voi edes laskea rahallista arvoa.
Tämä kaikki on myös meidän lasten ja meitä seuraavien sukupolvien historiaa.
Korvaushakemuksia säilytetään Arkistolaitoksen Mikkelin toimipisteessä, mutta ne saa kaukolainaksi muualle noin 45 euron hintaan, jolloin niitä voi mennä lähellä olevaan toimipisteeseen tutkimaan, jollei lähde sitten Mikkeliin. Täältä löydät lisäohjeita http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Valtiokonttorin_korvausasiakirjat
Minulla oli tiedossa tarvittavat korvausnumerot, joten tilauksen teko oli helppoa. Koska hinta nousi noin 90 euroon, minulle soitettiin ja ehdotettiin halvempia vaihtoehtoja eli kaukolainausta tai tuloa Mikkeliin. Silloin olisin voinut valokuvata sivuja ilmaiseksi. Pidin pääni, koska en tiennyt, milloin vaikkapa lähtisin Mikkeliin. Sekin maksaisi ja ehkä siellä pitäisi myös yöpyä.
Korvaushakemusten tekoa varten oli myös laadittu ohjehinnastoja, joista yksi hinnasto on hallussani. Sain sen aikanaan lähes sattumalta jonkun ojentamana.
On erityisen hienoa, että Suomen valtio pystyi nopeasti säätämään korvausjärjestelmää varten lait ja organisaatiot, kun järjestettävänä oli monia muitakin asioita satojen tuhansien ihmisten tarvitessa sijoituspaikkoja ja maata.
Ikävä kyllä, nämä asiat eivät ole kaikkien tiedossa. Vieläkin puhutaan, että ihmiset muuttivat Venäjältä ja luullaan heidän jopa puhuneen Venäjän kieltä. Aikojen kuluessa tämä aikakausi häviää entistä enemmän ihmisten mielestä, jos me sitä aikaa enää lähinnä olevat emme siirrä tietoamme eteenpäin.
 |
| 17.1.2016 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti