sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Menneen ajan matkoja 1

Yritän pitää matkamuistiinpanoni yhdessä paikassa.  Aina se ei onnistu, ei mitenkään. Kuten olen ennenkin kertonut, minulla on Moleskine-muistikirjoja, kansioita ja paperitavaraa niin paljon ja tilaa niille aivan vähän, jolloin jotakin etsiessäni joudun käyttämään tuhottomasti kallisarvoista aikaani etsimiseen. 


 

Parannusyritykseni hoitaakseni asiaa eteenpäin tuntuvat menevän usein hukkaan.  Välillä etsin paikkaa jollekin irralliselle paperilapulle. Suuren osan esimerkiksi lehtileikkeistä vien paperikeräilyyn, mutta jokin matkoihini, niihin harvoihin liittyvä paperi olisi kiva viedä oikealle paikalle matkapäiväkirjan väliin. Miten ihmeessä olen joskus kuvitellut, että minulla on edessäpäin mittaamattomasti aikaa?


 

Tällä kertaa etsin lokeroa Tjäreborgin matkaesitteestä tai -kirjasesta repimälleni sivulle. Se liittyi ainoaan matkaani Teneriffalle, joka on vuosittain monien suomalaisten vakiokohde. Minä olin aina väheksynyt Kanarian saarille johtavia matkoja. Se johtui osittain siitä, että olin halunnut poiketa muista pitäen Kanarian saarten kohteita liian helppoina.  Tosiasiassa myönnän nyt, että emme niin kauheasti poikkea toisistamme, vaikka joskus niin luulemmekin.


 

Olen maininnut tämän matkan ainakin kerran blogeissani. Tosin linkittämässäni blogipostauksessa ”Merkityksellinen elämä” kesäkuussa 2015 pohdin lähinnä sisäisiä asioita, niitä, jotka matkanteon aikaan jäivät käsittelemättä tai niitä käsiteltiin vähän. Tässä linkki siihen blogiini.

Kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi, huomasin kyllä kirjoittaneeni siitä ajasta ennenkin. Ei ole mikään ihme, että aina silloin tällöin jokin juuri siihen aikaan liittyvä asia tai yksityiskohta pulpahtaa esille. Ajatukset eivät enää herätä meissä voimakkaita tunteita vaan pystymme tarkastelemaan niitä tyynesti. Aika on tehnyt tehtävänsä.


 

Matkaesitteen innoittamana palaan keskelle tuota vaikeata aikaa, Teneriffan matkaan maaliskuussa 2005. Kun lentokone laskeutui 10.3.2005 Teneriffan saaren eteläiselle lentokentälle joskus puolenpäivän jälkeen, kuvasin laskun olevan dramaattinen koneen hypättyä ensin ilmaan osuttuaan kenttään ja sitten vasta takaisin kiitorataan. Taisi lentokoneessa ollut merkintäni mukaan skotlantilainen kapteeni.


 

Olimme seurustelleen matkan aikana vieressä istuvan suomalaisen nuoren miehen kanssa, joka kertoi olevansa viiniasiantuntija. Repimästäni irtosivusta löydän hotellimme, joka oli nimeltään Palmeras Playa sijaiten Puerto de la Cruzin Avda Venezuelalla. Matkalla olin tapani mukaan tutkinut ja kuvannut maisemia ja piirtänyt niitä karttaan erityisesti Ranskan etelärannikon kohdalla. Loppumatkalla ilma huononi.


 

Vasta päiviä myöhemmin tajusin, että juuri tuolla pohjoisella Teneriffan lentokentällä sattui 27.3.1977 valtavan tuhoisa lento-onnettomuus, kun kaksi lentokonetta törmäsi maassa kentällä toisiinsa. Lento-onnettomuudessa kuoli 583 ihmistä. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan ko. onnettomuudesta.

Muistin lentoturman erityisen hyvin, koska juuri niihin aikoihin olin lähdössä aivan ensimmäiselle etelän matkalleni. Se suuntautui Gran Canarialle Las Palmasiin. Hetken päähänpistosta olimme tyttäreni ja silloisen parhaan ystävättäreni kanssa varanneet matkan Kanarian saarille, jonne en sitten oikeastaan myöhemmin halunnut matkustaa sen tavanomaisuuden vuoksi.  Se olikin erikoinen ja ikimuistoinen matka. Olen sittemmin käynyt kyllä toistekin Gran Canarialle muiden toiveesta, mutta myös La Palmalla ja Lanzarotella.



 

Teneriffan lentokentälle saavuttuamme, kuvaan kokemamme ongelmat matkalaukkuhihnalla. Epäkohteliaat suomalaiset matkustajat eivät väistäneet, kun sisareni meni nostamaan matkalaukkuja. Minun laukkuni putosi hihnalta, sisareni oli joutua hihnalle käsilaukkuineen eikä häntä tahdottu päästää sieltä pois. Joku meni nostamaan minun laukkuni takaisin hihnalle. Tilaa ei annettu. Jälkikäteen ajateltuna se oli meistä huvittava tilanne, josta saisi hauskan sketsin.

Teneriffan suurella tulivuorella Teidellä kasvaa kasvi nimeltä Kuningatarneidonkieli, joka herätti heti aluksi mielenkiintoni. Siinä vaiheessa näin vain postikortissa tämän kasvin jättimäisenä ja haltijamaisen epätodellisena.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin odottamaan auringon nousua. Kirjoitin ison kasan kortteja, vaikka jo silloin ajattelin, miksi? Kaupungin haltuunotto oli alkamassa.

Matkapäiväkirjassani pohdin sitä tunnetta, että minua ei enää tarvita. Silloin voinkin olla jatkossa vain antava osapuoli muille. Ajatus herätti ristiriitaisia ajatuksia. 


 

Onneksi olen silloin ottanut myös ympäristöön liittyviä valokuvia, niitä, joita nuorena ei tullut otettua. Tällaisissa valokuvissa näen jälkikäteen, miltä maisemat näyttivät parvekkeelta. Saimmekin hyvän sään vallitessa katsella Teideä, joka erityisesti kiehtoi minua. Kuvien kautta on jälkikäteen mukava palata vuosien takaiseen matkaan ja melkein tuntea uudelleen kaikki samalla tavalla kuin silloin. Päiväkirja täydentää aina kuvamuistoja ja tuo niihin uskomattoman paljon lisää vivahteita.


 

Olen usein jälkeenpäin eri yhteyksissä palannut taidemaalari Marianne Northiin, joka vietti myös Teneriffalla aikaansa maalaten kasveja.  Sitio Litren puutarha on Teneriffan vanhin puutarha.  Sitio Litre = Little´s place. Nimi tulee englantilaisesta kauppiaasta Archibald Littlestä, joka osti paikalla olevan vanhan luostarin ja rakensi sinne puutarhan vuonna 1774.  Omistajat ovat myöhemmin vaihtuneet.  Puutarhan ilmapiiri huokui vanhaa aikaa. Melkein saattoi kuvitella siellä aikoinaan käyneiden ihmisten ilmestyvän milloin tahansa puutarhan polulle. Vaikkapa siis ihailemani Marianne North, luonnontieteilijä Alexander voin Humboldt tai kirjailija Agatha Christie.  Puistossa kasvaa myös yli 600 vuotta vanha traakkipuu. Vietimme puistossa paljon aikaa kuten myös sen läheisessä ihanassa Risco Bellon vesipuutarhassa, jonne menimme myös uudelleen.


 

Päiväkirjassa jäin sitten pohtimaan omaa ikuista ajatuskulkuani siitä, miksi ihmisillä on aina niin kiire elämässä. Minusta oli jo siihen mennessä tullut pohjaton viivyttelijä, kiireetön ihminen. Olisin voinut jäädä yhteen paikkaan tutkimaan yhtä ainoata puuta tai kukkaa koko päiväksi. Sehän pätee edelleenkin. Miksi ylipäänsä aloin kirjoittaa tätä bloggausta, kun minulla olisi sata muuta tehtävää odottamassa? Otin joulukoristeet esiin. Voi olla, että ne jäävät laittamatta. Aloin kirjoittaa tätä ennen joulua. Minulla ei ollut oikeasti sataa muuta tehtävää.


 

Matka Teidelle oli kaiken kaikkiaan kohokohta.  Teide on koko Espanjan korkein vuori, sen huippu on 3718 metrin korkeudessa.  Kaiken lisäksi se on maailman kolmanneksi korkein tulivuori. Retki oli vuorossa maanantaina 13.3. Aivan lähelle huippua emme päässeet. Köysiratahissi oli mennyt rikki edellisellä viikolla ja ihmiset olivat joutuneet kiipeämään jalkaisin alas rinnettä.


 

Maisemat Teiden kansallispuistossa olivat kaikkialla muutenkin huikaisevia. Eräältä näköalapaikalta näkee selkeällä ilmalla La Gomeran, El Hierron ja La Palman saaret.  Tätä kirjoittaessani tajuan ehkä silloista aikaa paremmin, miksi Teneriffa on ihmisistä kiehtova. Se on juuri tämän ja puistojen vuoksi, ei rantaelämän, joka ei ole koskaan kiinnostanut minua. Puerto de la Cruzin rannat eivät edes ole puoleensa vetäviä.


 

Viikon loma loppui lyhyeen ja paluu arkeen koitti. Paluu kotimaahan oli dramaattinen. 17.3.2005 Suomessa oli sinä aamuna todella huono ajokeli, joka aiheutti Lahdenväylällä ja Porvoonväylällä lukuisia ketjukolareita, joissa kuoli muutama ihminen ja autoja romuttui. Se taisi olla Suomen pahin kolarisuma kautta aikojen.

Lukiessani päiväkirjani pohdintoja matkan aikana ja sen jälkeen, ymmärrän nyt niiden tärkeyden kaikelle sille, mitä oli edessäpäin.  Mikä on minun tieni ja tehtäväni tässä maailmassa, kun se pienen pieni lokero jatkuvasti toistuvine toimineen ja rutiineineen ei riitäkään. Onko se paperi ja kynä ja kuva, minne saakka minun on mentävä?  Saman ajattelu jatkuu koko kevään, parasta olisi päästä lentoon ja unohtaa kaikki nalkutus, valitus, meteli, kiire ympärillä, kukaan ei kuuntele. Sellaista on oman tien etsiminen.

Sen jälkeen on virrannut paljon vettä siltojen alta. Ajatuksiani keväällä 2005 on nyt erityisen hyvä peilata tähän päivään, tähän hetkeen, erilaiseen aikaan ja elämään, mutta jätän sen toiseen kertaan.


 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti