Vakaa elämä

Herään kesken untani. Olen vielä jumissa jossakin vuorilla, jonne olin joutunut pitkien ja vaiherikkaiden seikkailujen ja tapahtumien jälkeen. Unissa oli jälleen paljon aikoinaan tuntemiani henkilöitä. Olen lähdössä alas erilaisten kyläkäyntien jälkeen. Ovatko tapaamani ihmiset kuolleet tai sairaita, kun näen heistä unta?  Eihän minulla ole ollut heihin sen kummempaa sidettä – ei koskaan, ei silloin ennenkään. Olen vain tuntenut heidät. Pinnallisesti.

Kreetalla

 

Lähtiessäni menemään pois, joku ojentaa minulle kameran, joka on yllättäen muuttunut kännykäksi, ensimmäistä kertaa unessani. Kirjoitin viimeisimmässä blogissani, että olen alkanut unohtaa ottaa kameran mukaani mennessäni uniini.  Se joku, kameran ojentaja, on joskus tuntemani nainen, jonka nimeäkään en muista. Alan räpsiä kuvia, joista osa on selfieitä taustalla esiintyvän bändin ja muiden ihmisten kanssa. Palaan takaisin. Kuvaan on nyt asettunut toinen paremmin tuntemani henkilö. Oikeastaan hän onkin kaksi henkilöä. Hän haluaa itsensä kuvaan bändin kanssa. Herään ja uni haihtuu.

La Palma

 

Haluaisin takaisin uneen. Se tuntui todellisemmalta kuin tämä nykyinen elämäni. Ulkona sataa edelleen. Oikeassa elämässäni olen paljon vanhempi kuin unissani. Vaikka välillä muistan, että tällaista kuten nyt, elämäni on ollut ennenkin, joskus kauan sitten, tuntuu, että olen unohtanut sen aiemman.  Alan ajatella vaihtoehtoisia elämiä.  Joidenkin tuntemieni ihmisten, tosin harvojen, elämä on muuttunut aivan muuksi heidän kohdattuaan minut. Tuskin se on minusta johtunut, vaikka olen antanut siihen pienen sysäyksen. Minä puolestani olen jäänyt oman elämäni vangiksi. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko se ylipäänsä totta? Minne joutuivat ”suuret unelmani”.

Kypros?

 

Voisin sanoa, että hän on asettunut vakaasti paikoilleen. Niinhän ihmiset tekivät ennenkin. Aina.  Jossakin elokuvassa mies sanoi haluavansa elää omaa elämäänsä. Hän halusi irrottautua entisestä ja ottaa elämänsä langat käsiinsä. En edes muista, mitä elokuvaa tai sarjaa katselin. Sanat kuitenkin kolahtivat, koska mies käytti sanasta sanaan minun sanojani, niitä, jotka lausuin aina jättäessäni entisen elämäni taakse. Viimeksi en sanonut sitä, koska en halunnut. Silloin vaihtoehdot puuttuivat.

Oli vuosi 1992 ja olin liittynyt SYP:n kamerakerhoon. Niistäkin ajoista on mapitettuja valokuvia ja tekstejä.

 

Elänkö enää omaa elämääni? Luin äsken 1990-luvulla aloittamaani päiväkirjaa, vihreäkantista A4-kierrevihkoa, jonka päällä lukee 2.1.1996 – 31.5.2003.  Etsin aikaa eräille valokuville ja löysinkin etsimäni. Olin silloin kirjoittanut todella harvakseltaan ajatuksiani. Alussa kirjoitin kirjeen muodossa osoittaen tekstit silloiselle miesystävälleni. Niitä on nyt ikävä lukea. Näin, kuinka hajalla ja sekaisin olin. Olin monta kertaa peruuttamassa alkuun ja lopettamassa suhdetta. Vaikka elämäni oli yleisesti vakaata, halusin ehkä sekoittaa sitä kunnolla.  Myöhempien tapahtumien valossa, jotka tulevat myös kirjoittamastani tekstistä esiin, olisi ollut viisainta tehdä niin. 

Joistakin (tai useimmista)1990-luvun matkoista tuli tehtyä valokuva-albumit. Taitaa olla vappu 1996 ja ensimmäinen Kreetan matka takana.

 

Tyttäreni on nyt suunnilleen saman ikäinen kuin minä vuosikymmenen lopussa.  Oliko elämäni silloin enää omaa elämääni? Milloin oma elämä muuttuu toisen elämäksi?  Huolimatta suunnitelmistani, jos niitä edes oli, en tiennyt, mitä se oma elämä olisi voinut olla. Ihminen kaipaa rakkautta, turvaa ja huolenpitoa. Jossakin vaiheessa, myöhemmin, ymmärrän, ettei se kaipaamani elämä tule koskaan koskemaan juuri minua. Voin silti edelleen iloita muiden onnesta. Me ihmiset saatamme olla jossakin vaiheessa elämäämme todella sekaisin, vaikkemme juuri silloin tunne olevamme.

Kyproksella, tarkkaa ajankohtaa en juuri nyt muista.

Olin varma, että pystyn parantamaan kaiken. Kitkuttelin vuosikymmenen, ennen kuin pystyin katkaisemaan sen suhteen. Tuohon aikaväliin sattuivat myös vanhempieni kuolemat. Mikä sotku? Iloa tuottivat vanhimpien lastenlasteni syntymät. Töissä oli rankkaa, paljon ylitöitä, ulkomaan työmatkoja, isoja muutoksia sekä töissä että kotona. Asuntokauppoja, jotka koskettivat useita perheitä, muuttoja. Kesällä 2000 kirjoitin jopa olevani kaikkien huolten vanki, mikä esti minua elämästä täyttä elämää. Samalla tajusin asian ytimen, kiitollisuuden, ilon pienistä asioista ja itsensä hoitamisen…

Myöhemmin puhuttelen vihkoa rakkaaksi päiväkirjaksi. Pohdin itseäni. Käyn vanhan koiran kanssa lyhyillä aamulenkeillä ennen töihin menoa. Jouduin ottamaan aikoinaan edellisessä elämässä hankitun Frisse-snautserin hoitaakseni hänen loppuelämäkseen. Olen aina huolissani hänestä. Minulla on kiire kotiin viemään häntä ulos. Myöhemmin hänellä ilmenee kaikenlaisia ongelmia terveyden suhteen. Syksyllä 2003 hänet nukutetaan. Lääkärintodistukset ovat vihon välissä.  Mietin paljon myös omaa vanhenemistani. Siitä ajasta on nyt melkein tasan 20 vuotta. Toisaalta ei mitään uutta. Toisaalta paljonkin. Paljon valokuvia on olemassa. Huomaan, että vaikeat ajat, joita emme silloin edes tajua vaikeiksi, opettavat meitä. Minusta tuli tarkkanäköisempi ihmisten suhteen.  Opin, etten koskaan enää ottaisi yhtäkään kotieläintä.

Äitini viimeistä kertaa lapsuuden maisemissaan kesäkuussa 1997.

 

Elämä yllättää meidät koko ajan.  Vaihtoehtoisten elämien ajattelu siinä sivussa on kiehtovaa. Loppujen lopuksi me pyrimme useimmiten vakaaseen elämään.  Emme silti ole siihenkään tyytyväisiä. Meissä kun on virtaa ja mahdollisuuksia niin moneen muuhunkin. On usein sattumaa, minne kuljemme.

Olipa se uni, koska se sai minut kirjoittamaan!  Totta on, etten silti pysty käsittelemään tuota aikaa enkä mitään muutakaan elämäni aikaa täysin.  Kaiken lisäksi myöhemmin tulee aina asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joita on myös ymmärrettävä ja käsiteltävä. Olisimmeko kypsempiä elämään, jos saisimme siihen opastusta ja terapiaa jo lapsesta alkaen? Vai onko meidän aina opeteltava ihmissuhteet ja tunteet vaikeimman kautta.

Ulospäin elämäni vaikuttaa varmasti vakaalta. Ehkä liiankin. Mutta minusta olisi ollut paljon muuhunkin, jos olisin uskaltanut rikkoa raja-aitoja.