Oman elämänsä filosofi

 

On sateinen toisen pääsiäispäivän aamupäivä. Aloitan jälleen uuden blogin, vaikka pari muuta odottaa viimeistelyä. Tämä on outoa elämää joltakin suunnalta katsottuna, mutta toisaalta aivan tavanomaista tällaiselta harrastajalta, joka kirjoittaa vain omaksi ilokseen. Nyt tuli vain mieleeni, että minusta olisi ollut paljon muuhunkin, jos olisin osannut keskittyä asioihin, joihin minun olisi ehkä pitänyt keskittyä. Mutta kukin taapertaa loppuun saakka omalla tyylillään.

 

Koronavuoden aikana olen pyrkinyt pitämään rutiinit kohdallaan, paremmin kuin aiemmin ja huolimatta siitä, että olen aina väheksynyt niitä ikävän pakollisina.  Samalla olen pyrkinyt pois kaikesta kaavamaisuudesta. Tänään rikon rutiineja kuten joskus ennenkin keväisin vaikkapa kulkiessani pyjamahousuissa pihalla pitkälle päivän syliin. Usein tein sen runollisesti puutarhassa tutkimassa maasta nousevia kasveja ja haistellen kevään etenemistä vetäen samalla nousevan rikkaruohon kukkapenkistä tai korjaten puusta pudonneen oksan. Nyt en voi mennä pihalle enkä tänään menisikään.

En aio pukeutua vaan kuljeskelen yöasussa koko päivän. Aamupuuron sentään tein, söin ja kahvin join. Sitten melkein ryntäsin läppärille purkamaan ajatuksiani, jotka kehittyivät blogin aluksi lukiessani kahvia juodessani paria edellisen viikon lehteä. Kaiken taustalla on kuitenkin itselleni sattunut edellisen päivän tapahtuma.

Hienon sään houkuttelemana lähdin kävelylenkille. Olin suunnitellut sen pidemmäksi, mutta jouduin keskeyttämään sen kolmanneksen jälkeen.   

Lapseni kävivät tätä koulua. Jossakin vaiheessa sekin puretaan.

Koska lumet olivat sulaneet Koskenmäeltä, ajattelin taas oikaista alas rantaan jyrkkää rinnettä pitkin. Jäin hetkeksi oleskelemaan rinteen puolivälissä olevan ison kuusen juurelle. Samalla estin erään miehen koirineen kulkevan sitä kautta, vaikka koira olisi kovasti halunnut ja minäkin olisin päästänyt heidät ohitse. Ihmiset eivät nykyään halua edes ohittaa ketään läheltä. Rinteessä kulkee ihmisten luoma polku, mutta se on täynnä puiden juurakoita ja epätasaisuutta kuten on tavallista. Otin kuvia pääasiassa vanhalla kamerallani. En ole vielä katsonut niitä, mutta ehkä sieltä löytyy jotakin kertomukseni kuvittamiseksi.

Oli tuulinen ja aurinkoinen päivä.

 

Venerannassa oli paljon ihmisiä, osa kalastamassa ja osa vain muuten kuljeskelemassa. Yleensä aiempina vuosina olen saanut olla siellä itsekseni. Alamäki isolta kuuselta on aika jyrkkä, välissä oli enää yksi puu, josta voisin ottaa tukea. Pääsin sinne helposti. Sen jälkeen en tiedä, mitä tapahtui. Oikea jalkani ilmeisesti takertui puun juureen ja kaaduin. Pyörin pari kertaa ympäri mäkeä alas, kunnes sain liikkeen pysähtymään. Konttasin hakemaan irronneen jalkineeni ja alas tullessani kaaduin uudelleen jälleen pyörähtäen. Matkaa alas rannalle oli enää vain pari metriä, mutta lenkkarin saaminen jalkaan oli vaikeata. Repussani oli sentään pieni kenkälusikka. 

Tuosta tulin alas. Kuvia otin vain muutaman ja pyöriessäni mäkeä alas, kamera ja puhelun olivat laukussa.

Olin ollut onnellinen saatuani vihdoin kevyemmät lenkkarit käyttööni. Niihin viime syksynä saamani henkilökohtaiset pohjalliset sopivat hyvin. En ole silti tottunut niihin. Uusissa ostamissani talvikengissä, ne ovat olleet raskaat, olen kompuroinut ja ne ovat estäneet minua lähtemästä liikkeelle. Nyt jouduin ottamaan oikean jalan pohjallisen pois, että sain kengän jalkaani uudelleen. Pääsin pystyssä alas saakka.

Ihmiset olivat varmasti huomanneet alastuloni, mutta katselivat kohteliaasti muualle. Puhdistin vaatteitani ja jatkoin matkaani. Vasen käteni tuntui kipeältä, samoin oikea jalkani. Kävelin suorinta tietä, ensin kauppaan ja sitten kotiin.  En ripustanut kauppaostosten jälkeen reppua selkääni, koska vasen käsi tuntui niin kipeältä.

 

Myöhemmin kotona osoittautui, että vaikka satutin käden ja se turposi, oikean jalan ulkokulma oli kipeämpi vaikuttaen kävelyyni. Illalla löysin putkilon Voltaren-voidetta (jota olin viimeksi käyttänyt 2019) ja sivelin sitä yöksi molempiin kipeytyneisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiedän, että lepo, uni ja särkylääke auttavat kaikkiin pieniin loukkaantumisiin. Seuraavan päivän voin hyvillä mielin viettää yöpuvussa ja olla tekemättä mitään. Paitsi kirjoittaa.

Ehdin ajatella äitiäni ja ihmetellä, miten hän huonoilla jaloillaan ja paljon minua vanhempana pysyi aina hyvin pystyssä paitsi sen yhden kerran 1997 Karjalan matkalla loukaten itsensä paljon pahemmin kuin antoi ymmärtää. Minä puolestani olen kaatuillut aina ja paljon. Pari kertaa olen nyrjäyttänyt nilkkani, saanut mustelmia, mutta aina toipunut ilman lääkärillä käyntiä. Silti etsin edelleen hankalia reittejä.

 

Tosiaan, tänä aamuna luin viimeisimmästä Annasta 13-14/2021 kirjailija Juha Itkosen kolumnin ”Kaatumisen hyvistä puolista”. Hän oli kaatunut pahasti Sörnäisissä ylikulkusillan portaissa, joissa ei ollut talvikunnossapitoa. Ylös päästyään hän myös kaatui uudelleen. Hän, minua 30 vuotta nuorempi mies, selvisi myös vähillä vaurioilla. Siitä syntyi ajatuksia ja kolumni kaatumisen symboliikasta.

Olen myös jäänyt hetkeksi ajattelemaan, mitä tuollaiset, muistista nopeasti haihtuvat tapahtumat merkitsevät. Juha Itkonen kirjoittaa, että kaatuminen on kontrollin menettämistä, joka on pelottavaa ja nöyryyttävää. Se on totta, nopeasti ylös, ettei kukaan näe. Kirjailija Itkonen vie ajatuksen oman elämänsä vaiheisiin, siinä olleisiin tapahtumiin, joita hän ei ole voinut hallita. Lasten syntymä, romaanin kirjoittaminen ja kaikki muu. Kaikki ei ole koskaan täysin hallinnassa. Sen me kaikki tiedämme.

Näin iäkkäänä ajattelen toisella tapaa, ehkä enemmän käytännönläheisesti. Mutta muistan silti kaikki kaatumiseni sekä fyysiset että symboliset.  Ehkä niiden yhteydessä olen aina oivaltanut jotakin tärkeää, Olenko ohittanut niiden yhteydet ja symboliikan liian kevyesti? Toisaalta, käsittelen koko ajan sitkeästi, kiihkeästi ja tiheän aukottomasti elämäni tapahtumia. Aina jotakin jää pimentoon, sillä emme voi hallita elämää. 

 

Kahvia juodessani luin muitakin lehtiä huomaten suuren aukon tietämyksessäni.  Luin Helsingin Sanomien uutta Visio-liitettä 2.4.2021.  Esa Saarinen on meille kaikille tuttu filosofi. Hän piti viime viikolla viimeisen luentonsa Aalto-yliopistossa jäädessään pian eläkkeelle. Luento ja aiemmat ovat onneksi tallennettuina Aalto Yliopiston YouTubeen.  Voin nyt jälkikäteen seurata niitä. Myönnän, että en ole aiemmin seurannut niitä. Tuskin on liian myöhäistä saada omaan ajatteluunsa palanen Esa Saarista. Facebook-sivullaan hän lupaa luennoille jossakin muodossa jatkoa.

Lehtiartikkelissa kerrotaan, kuinka suuresti Esa Saarinen on vaikuttanut monen ihmisen elämään ja ajatteluun. Luettuani artikkelin ymmärrän hänen ihailtavan erityisyytensä verrattuna yleensä muihin ihmisiin. Tässä linkki Helsingin Sanomien 2.4. 2021 pääkirjoitukseen.

Sääli, etten koskaan aloittanut filosofian opiskelua, josta haaveilin nuoruudesta asti. Olisin ehkä tavannut myös hänet. Minusta tuli vain oman elämäni filosofi.

Muistakaamme, että kaikkea ei voi saada, ei kokea, mutta voimme koko ajan kehittää itseämme lukemalla ja ajattelemalla ja vaikka katselemalla Esa Saarisen luentoja.