Muutos, harkinta ja päätös

Olen usein maininnut näissä blogeissani, että tämä erikoinen aikamme johtanee muutoksiin.  En ole osannut nimetä niitä enkä vieläkään osaa. Kukaan muukaan tuskin osaa. Muutoksista, varsinkin niistä yleisistä ja koko yhteiskuntaa koskevista, kyllä kirjoitetaan paljon. Niiden kommentoiminen ja käsittely on tässä erikoisen sekavassa ja monimuotoisessa maailmassamme hyvin vaikeaa. Parasta on pysytellä omassa elämässään ja tarkastella sitä.

Muutokset tapahtuvat yleisesti hitaasti tai vaikka ne näyttävät alkavan toteutua, niiden valmistumista ei sitten tajuakaan. Eli emme aina ymmärrä, että olemme muutoksen virrassa. Minun ikäiseni ihminen on jo lähellä lopun suurta muutosta, mikä pitää tietenkin myös muistaa. Muutos voi olla joskus loppu, lopullinen muutos, usein ilman harkintaa ja omaa päätöstä. Kun olemme nuoria ja keski-ikäisiä, emme usko sellaisen muutoksen olemassaoloon ja toteutumiseen. Tässä iässä se pitää ottaa huomioon ja aina välillä ajatella sitä, mutta niihin ajatuksiin ei kannata jäädä jumiin. Monet ikäiseni silti kieltävät lopullisen muutoksen kokonaan.

En ole varma, osaanko edes kirjoittaa omaa mieltäni myllertävistä asioista. En edes tiedä, millaisiin muutoksiin ne johtavat ja millä aikajänteellä. Olen nyt runsaan vuoden ollut lähes koko ajan kiinteästi paikoillani lukuun ottamatta muutamia pyrähdyksiä kauemmas kotiseudulta edellisenä kesänä. Aiemmin liikuin enemmän, lähinnä harrastusteni viemänä. Oli kokouksia ja juhlia, retkiä, arkistokäyntejä ja kotiseutumatkailua.

Suuri muutos on jo tapahtunut, olen erakoitunut entisestään. Minun on vaikea ottaa yhteyksiä muihin ihmisiin paitsi tietenkin aivan lähimpiin. Olen alkanut mielessäni mitätöidä kaikkia entisiä tekemisiäni ja harkita niiden lopettamista. Viime aikoina, jopa blogin kirjoittaminen on aiheuttanut häpeän tunnetta ja tuskaa. Monena päivänä en uskalla avata läppäriäni ollenkaan. Käyn harvoin tarkistamassa sähköpostini, koska en aina halua kohdata mitään tehtäviä. Muutos ei ole vielä niin pitkällä, että olisin suorastaan kieltäytynyt mistään. Se on kuitenkin aika lähellä. Kaiken lisäksi se liittyy juuri näihin tunteisiin, joita tunnen juuri nyt.

 

Olen jopa miettinyt, pitääkö minun työntää mottoni ”teot ratkaisevat” roskakoriin ja muodostaa uusi, jos nyt sellaista edes tarvitsen. Olen ryhtynyt kaikkiin tekemisiini täysin vapaaehtoisesti kenenkään vaikuttamatta päätöksiini. Se on minulle edelleen tärkeää, vapaaehtoisuus itse päättämänäni. Jos joku alkaa sitä ohjailla, määrätä ja määritellä, ilo tekemisestä on poissa. Silloin saatan minäkin poistua maisemasta.

Me ihmiset olemme omanlaisiamme yksilöitä, kukin arvokas omana itsenään. Itsensä muuttaminen toisten tahdosta on vaikeaa. Onkin tärkeää, että meidät hyväksytään omana itsenämme. Vuosien kuluessa voimme muuttua monista eri syistä. Useimmiten muutos kehittyy huomaamattamme. Siihen vaikuttaa sekin, miten muut ihmiset kohtelevat meitä. Kunkin oma elämäntilanne ja kokemukset muuttavat jännitettä meidän ja muiden välillä.  Ihmisten välinen vuorovaikutus on usein näkymätöntä, ei aina sanallista. Teeskentelykin näkyy, koettelemukset vaikuttavat hitaasti, mutta vaikuttavat. Lopulta kaikki ikävyydet saattavat johtaa muutokseen. Se voi joskus tuntua huomaamattomalta. Sellaisia muutoksia on vuosien varrella tapahtunut paljon. Harkinnalla on harvoin silloin mitään tekemistä, paitsi jos asiat kärjistyvät niin paljon, että alkavat johtaa nopeaan muutokseen.

Saan usein oivalluksia unen ja heräämisen käännekohdassa. Nyt on aikaa miettiä, koska ei ole kiire minnekään. Olemme aika yksin käännekohdissa emmekä aina osaa sanoa, mikä lopulta vei meidät harkinnan eteen.

Olen todella usein kirjoittanut blogeissani muutoksista. Useimmiten ne ovat liittyneet oman elämäni isoihin, ulkoisiin muutoksiin. Niitä onkin riittänyt runsaan kymmenen vuoden aikana ja jo ennen sitä. Koko sen ajan olen täyttänyt toiminnalla, opiskelulla, vapaaehtoistyöllä sukuseuroissa, kerhossa ja Facebookissa, tutkimalla sukuja, olemalla monessa mukana. Siihen on liittynyt myös perheeni kasvaminen ja muutokset lasteni ja lastenlasteni elämässä. Elämä on usein ollut kaoottista selviytymistä päivästä toiseen. On ollut hyvä hypätä muualle ja unohtaa arkipäivän vaikeudet. Joskus olen kauhistellut työn paljoutta ja tehtäviä. Silloinkin kirjoittaminen on auttanut. En ole jättänyt mitään käsittelemättä, mutta…

Ehkä olen sittenkin jättänyt asioita puolitiehen.  Ihminen on selviytyjä ja muutokset kuuluvat elämään. 

nämä loput kuvat ovat keväältä 2013

 

Käsiini osui työpöydälläni lojuva päiväkirjani sisältäen melko pitkän ajan lokakuusta 2012 aina joulukuuhun 2013. Tosin päiväkirja sisältää pitkiä taukoka kirjoittamisessa. Syystä tai toisesta, varsinkn kun silloin elämä on ollut täynnä työtä ja touhua. 

Lauantaina 26.10.2013 istuin aamulla varhain olohuoneen ruokapöydän ääressä kirjoittamassa, kun samalla luin Helsingin Sanomia, jossa kerrottiin Beatles-elämänkerrasta. Elämänkerran oli kirjoittanut Mark Levisohn. Wikipediasta kopioin nyt seuraavat tiedot: The Beatles: All These Years – Tune In (2013), The Beatles-trilogian ensimmäinen osa. Kirjassa on 946 sivua, ja se painaa 1400 grammaa. Kirjasta on julkaistu myös Expanded Special Edition, jossa on 1728 sivua ja joka painaa 3250 grammaa.

Päiväkirjatekstini mukaan toimittaja Vesa Siren mainitsee ko.teoksen käsittelevän aikaa esi-isistä joulukuuhun 1962. Toimittaja vertasi kirjoittajaa Erik Tawaststjernaan. Mielenkiintoista minusta oli Juha Salosen lauantaiesseessään tekemä maininta, että Beatlesien kuvat alkoivat levitä maailmalla syksyllä 1962. Tutkin saman tien päiväkirjaani ko. ajalta, josko löytäisin merkinnän, mistä oletettavasti muuten Anna-lehdestä sisareni ja minä löysimme ensimmäisen Beatles-kuvan. Sen kuvan perusteella, jonka vielä tunnistaisin jaoimme neljä Beatlesien jäsentä meidän neljän sisaruksen kesken!  En löytänyt, mutta 15.12.1963 kirjoitin: ”Nyt olisi ihana ottaa valokuvia, mutta kun kamerassani ei ole filmiä.”

Itse asiassa minulla on kellarivaraston häkissä jossakin monista banaanilaatikoista  Beatlesien laaja historiateos, jonka olen aikanaan tilannut ulkomailta. Kyseinen yhtye oli meille 1960-luvun nuorille mahdottoman tärkeä. Kirjasta voisin vaikka jo luopuakin, kunhan saan sen ensin kaivettua esille.

 

Jatkoin kirjoittamalla näkemästäni unesta. Samantapaisia unia olen kirjannut tänne ennenkin. Mikä tarkoitus on unillani, joissa kuljeskelen jossakin vieraassa paikassa kameroiden kanssa? Usein olen nähnyt niitä sarjoittain, kuten myös tuolloin kuvaamassani unessa. Tällä kertaa oli kysymys enemmän kameran tekniikoista. Lähdin ensin kuvausretkelle, ehkä Roomassa, jossa olin ollut keväällä, ottaen asunnosta lähtiessäni mukaani ensin väärän kameran, joka oli vanhanaikainen iso ”rötiskö”. Toisessa unessa olin isomman porukan kanssa retkellä ja otin koko ajan kuvia kahdella kameralla. Osa toisesta kamerasta putosi sisältäen muistikortin, mutta loppujen lopuksi asia ei ollutkaan niin. Näköjään vasta harjoittelin unissa kuvaamista? Nykyään olen muuten paljon taitavampi.

Tapani mukaan olin tuolloin myös tutkinut vanhoja valokuvia. Isästäni kaivattiin valokuvia Rengon Sotaveteraanien julkaisuun (se oli itse asiassa Rengon Sotainvalidit). Isästäni ei ollut kuulemma missään mitään tietoa! Myöhempinä vuosina olen sitten tehnytkin jo paljon työtä selvittäen isäni historiaa ja julkaisten myös tietoja blogeissani, Instagramissa ja Facebookissa.  Me kaikki ihmiset olemme tärkeitä eikä tietoja pidä salata. Suomalaisille on erityisen hyvin ominaista äärilleen viety yksityisyyden suojeleminen, joka koskee myös kuolleita ihmisiä.

Olen usein ennenkin sanonut itselleni, että parempi päivä on huomenna tai ylihuomenna. On vain rauhoitettava itsensä, levättävä, vaikka on levännyt kuinka paljon ja kauan. Tulemme tavalla tai toisella ulos sieltä päättämättömyyden suosta, ehkä vakaan päätöksen kanssa.