Etsimässä entisajan verkostoja

Olen pitkään keskittynyt joihinkin tiettyihin asioihin. Niin sitä pitääkin. Olen siksi usein joutunut laiminlyömään muun kuin tarpeellisen tietokirjallisuuden lukemista. Otan aina välillä jonkun kirjan pöydälle, jotta jossakin välissä aloittaisin sen. Monet kirjat ovat kesken. Usein ne ovat sitä pitkään. Iltaisin ja ennen nukkumaanmenoa en edes jaksa ajatella lukemista. Se on sääli.

On myönnettävä, että puhelinsovellukset vievät joskus paljon aikaa. Pidän melkein velvollisuutena olla kaikessa teknisessä ajan tasalla. Viime joulun (2019) aikaan hajonnut läppärini sekoitti paljon asioita, joita olen joutunut vähitellen korjaamaan. Olen suoraan sanoen sotkeutunut omiin sähköisiin kansioihini. Se on tavallaan erityisen huvittavaa, mutta aiheuttaa minulle joskus päänsärkyä. Ihan oikeasti.

Kuvien valikointi blogeihin on se vaikein osa. Etsiessäni jotakin tiettyä kuvaa, osun muihin. Tämän olen ottanut 24.10.2011.

Vähän ennen tämän vuoden joulua ajattelin lukea erästä kirjaa, jonka olin ottanut pöydälle aikoja sitten. Siitäkin huolimatta, että luen aina välillä Barack Obaman Luvattua maata, sanomalehtiä tai jotakin muuta. ”Veskilukemisena” on aina jokin pokkari kuten nyt Gustav Mauri Armfeltin elämä.

Samoihin aikoihin kävin tutkimassa valokuva-albumeitani kovalevyillä. Osuin samalla katselemaan myös salaperäistä vuotta 2014 blogeissani. Sieltä sinkosi mieleeni yllättävän monta ideaa. Loppujen lopuksi käy niin, että putoan jälleen sukututkimuksen kuiluun. 

Rajajoki kuvattuna 24.9.1941. Toisella puolella Neuvostoliitto. SA-kuva.

 

Siihen jouduin taas, kun avasin Helena Miettisen kirjan ”Rajamailla”.  Ostin kirjan esittelytilaisuudesta Lottamuseolla jo kolme vuotta sitten 2.12.2017.

Joulukuu 2017 näyttää ottamieni valokuvien mukaan olleen erityisen vilkas. Siksi varmaan en heti aluksi ehtinyt paneutua kirjaan. En kyllä ihmettele, etten ole viimeisten vuosien aikana ehtinyt tehdä kaikkea, mitä olisin halunnut. Sellaista taitaa meidän kaikkien elämä olla.

Kirjassaan ”Rajamailla” Helena Miettinen kertoo oman sukunsa tarinan, joka liittyy Karjalankannakseen ja Venäjän ja Suomen raja-alueeseen, Inkerinmaahan.  Se perustuu arkistotutkimuksiin ja matkoihin paikan päälle mm. Kirjasaloon, Rautuun ja Lempaalaan. Hän kertoo siinä ohessa myös näyttelijä Eeva Litmasen suvun tarinan. Eeva Litmanen on Larin Parasken jälkeläinen. Kumma kyllä, on jotakin, mitä en olisi huomannut, jollen olisi avannut kirjaa. Sieltä löytyy yhtymäkohtia myös minun sukuihini. 

Larin Parasken 1911 pystytetty muistomerkki Lempaalassa 3.9.1941 SA-kuva. Katso täältä lisätietoja.

Inkerinmaan historia ja kansan kohtalot ovat mahdottoman laaja aihe. En aio puuttua siihen tässä sen enempää, mutta jos lukijaani kiinnostaa, pyydän tutkimaan Wikipedian artikkelit, aluetta koskevan artikkelin täältä  ja väestöä koskevan täältä .

Erityisen paljon tietoa on kohteessa http://www.inkeri.fi/.  Sieltä löytyy toimijana myös Helena Miettinen. Tietoa on huiman paljon, mutta onhan alue ja väestö ollut myös merkittävä. Laajan alueen sisälle rakentui 1700-luvun alussa Pietarin kaupunki. Koko alueen kartan näkee täältä. Nykyään Inkerinmaan käsite on virtuaalinen, ehkäpä vielä enemmän kuin Karjalan kannaksen, jota olen usein käsitellyt. Inkerin kansan kohtalo suurvaltojen puristuksessa on aina ollut erityisen ankara. Se tulee mainitsemassani kirjassa erityisen hyvin esille. 

Tässä isäni valokuva Lempaalan hautausmaalta, johon viittaan tekstissä.

 

Siellä rajamailla, Lempaalassa Inkerinmaalla, oleskelivat jatkosodan aikana myös molemmat, tulevat vanhempani eturintaman sijaitessa Valkeasaaressa ja sen lähiympäristössä. Rintama oli siellä aina siihen saakka, kun Venäjä teki suurhyökkäyksen 9.6. – 10.6.1944.  Koska vanhempani ovat jo aikoja sitten kuolleet, en pysty enää kysymään heiltä heidän ajatuksiaan. Isä osallistui myös Kirjasalon valloitukseen 1941. Siitä olen kirjoittanut blogin ”Menneiden muistoa kunnioittaen” tammikuussa 2019. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

Sota on sotaa ja julmaa. Tätä sotaa käytiin Neuvostoliittoa vastaan, suomalaiset olivat syyskuuhun 1941 mennessä edenneet yli aiemman valtakunnanrajan eli silloisen Neuvostoliiton puolelle. Veljeskansat olivat 1930-luvun suomalaisille ja sen ajan nuorisolle erityisen tärkeitä.  Kirjassa ”Rajamailla” on paljon järkyttäviä kuvia, mutta tunnistin yhden, mikä vei minut tutkimaan isäni valokuvia. 

Isäni kuvien joukossa on valokuva, jossa hän ja toinen joukkuekaveri ovat kuvattuina Lempaalan kirkon raunioilla. Miettisen kirjassa sivulla 51 on Ilomantsin kirjastosta lainattu kuva, jossa kuvan aiheena on sama paikka, ehkä myöhemmin kuvattuna. Siinä tosin isäni kuvaan verrattuna ristit ovat pystyssä ja kivet suoristettuina, joten voihan se olla aikaisemminkin. Paikalle on rakennettu ikään kuin alttari. Pappilanniemeen majoittuneet joukot käyttivät haudoista esiin kaivettuja inkeriläisten vainajien jäännöksiä koriste-esineinä ja jopa työvälineinään.  On pakko lähteä jatkossa tutkimaan lisää sotapäiväkirjoja tarkentaakseni yksityiskohtia. Päästäkseni nyt eteenpäin, jatkan siitä ehkä myöhemmin.

Lempaalan 1764 rakennettu kirkko oli purettu jo 1935 ja väestö oli siirretty alueelta muualla. Haudat olivat käsittääkseni alueen evankelisluterilaisten hautoja. 

 

Vanajan kirkon kulmalla 1.8.2018

Koska tarkoitukseni ei ollut tällä kertaa tutkia sota-aikaa sen enemmän, palaan muihin yhtäläisyyksiin. Helena Miettinen kertoo sivulla 16 nahkuri Koskisesta, joka lähti Pietariin. Carl Gustaf (Kaarlo) Koskisen pojasta Kaino Koskisesta tuli Helena Miettisen äidin Lyyli Pyöriäisen isäpuoli. Hän käy tarkkaan läpi Vanajalta lähtöisin olen Carl Gustafin sukutarinan lähtien tämän isästä Carl Gustaf Lindforsista, joka toimi Vanajalla koulumestarina ja lukkarina.  Samassa muistin, että olen kirjannut ko. henkilön myös sukututkimuksiini.

Carl Gustaf Lindfors syntyi 17.2.1817 Vanajan Miemalan kylässä. Isä Carl tai Kalle oli lähtöisin Rengosta. Tämä kaikki mainitaan kirjassa. Sen lisäksi kerrotaan lukkarin elämästä tarkkaan. Kurinpidollisista syistä hän joutui myöhemmin luopumaan tehtävistään. Hänet korvasi Eric Nålberg (1828–1858), joka oli isänpuoleisen esi-isäni Heikki Juho Nålbergin veli.  Renkoon aikanaan pitäjänräätäliksi tullut David Gabrielinpoika Nålberg (1791–1863) oli näiden veljesten isä. Hänellä oli myös kaksi muuta lasta Vilhelm ja Karoliina. 

Kaikkien Nålbergin lasten elämä on valtava sukutarina, eepos, joka askarruttaa minua jatkuvasti. Samalla kuva siitä täydentyy. Siihen liittyvät myös päähenkilöitä edeltävät sukupolvet. Heidän geeneissään on kulkenut mieletön määrä voimaa tuleville sukupolville. Näitä henkilöitä on yllättävän paljon. Olen jatkuvasti tarinan jonkin kulman/vaiheen kohdalla, joka lähtee auttamatta kuljettamaan minua eteenpäin.

Sukuhistoria tulee myös aina välillä uniini ikäänkuin ymmärtäen toiveeni elävöittää aikakausia ja ihmisiä. Käykö näin myös muille vanhoille ihmisille? Joka tapauksessa jokaisen näitä henkilöitä tai heitä sivuavaa blogia kirjoittaessani kertyy aina lisää aineistoa. Minähän tutkin samalla lisää ja lisää...

Rengon kirkon kulmalla kesällä 2018.

Löydän usein myös yhteyden omiin sukuihini.  Niin kävi myös nyt. Vehmaisten Junnilan talon tytär Hedvig Gabrielintytär s. 1755 meni avioon 1771 Janakkalan Maukolasta Junnilaan vävyksi tulleen Kalle Kustaanpojan kanssa (1742–1820).  He muuttivat kotikyläni Rengon Vehmaisten Kukkolan torppaan, josta myöhemmin käsittääkseni muodostui uudistila ja nykyäänkin kylässä on Kukkolan tila. Hedvigille ja Kallelle syntyi liuta lapsia, joista osa kuoli aivan pienenä.  Kuusi lapsista kasvoi aikuisiksi ja lähti maailmalle. Yksi heistä on edellä mainitsemani Carl Gustaf Lindforsin isä, Kalle Kallenpoika tai Carl Carlson (1782–1838), joka meni vävyksi Vanajan Miemalan Nikkilään avioiduttuaan 1807 talon tyttären Anna Maria Juhontytär Nikkilän (1790-) kanssa.

Heidän vanhin tyttärensä Maria Helena Kallentytär syntyi 18.5.1809. Hänen kauttaan suku palautui osittain Rengon Vehmaisiin, sillä 1831 hän meni avioon Siukolan isännän Juho Juhonpojan (1796–1861) kanssa. Heidän vanhin tyttärensä Leena Maija Juhontytär Siukola (1833–1894) meni vuorostaan naimisiin Heikki Juho Nålbergin (1823–1887) kanssa.

Maria Helenan nuorempi veli Carl Gustaf (1817–1863) lähti opiskelemaan Hämeenlinnaan ja valmistui lukkariksi ja koulumestariksi. Hän otti sukunimen Lindfors. Siihen aikaan opiskelleet ja käsityöläiset joutuivat ottamaan sukunimen. Samoja sukunimiä käytettiin usein.  Vanajan historia kertoo, että hän toimi aluksi apulaisena ja vuonna 1838 velvoitettiin opettajaksi eli koulumestariksi. Kun Vanajan lukkari Johan Grönholm (1759–1852) kuoli pitkän palveluksen jälkeen, niin Carl Gustaf sai koko viran hoitaakseen. 

Lottamuseo Tuusulassa 2.12.2017

  

Hänen Renkoon lähteneen, sisarensa Maria Helenan tyttären Leena Maijan miehen Heikki Juho Nålbergin (Siukola) veli Eric Nålberg tuli Rengosta Vanajaan rippikirjamerkinnän mukaan vasta 1849. Vanajan historiateos kertoo, että hänet pyydettiin sinne koulumestariksi, koska Carl Gustaf Lindfors ei voinut enää lukkariksi tultuaan hoitaa koulumestarin tehtäviä. Historiassa kerrotaan Eric Nålbergin tulleen myös vt. lukkariksi, mutta täysin virheellisesti parissakin paikassa siellä kirjoitetaan Ericin olleen Wilhelm Nålbergin isä David. Hänen isänsä nimi oli David. Olen kirjoittanut tästä aiheesta blogissani Kaikuja menneisyydestä, johon pääset tämän linkin kautta.

Eric avioitui 1851 Hämeenlinnassa syntyneen Amanda Emilia Weckströmin s. 1833 kanssa. Ericin nuorempi veli Wilhelm perheineen muutti myös Vanajan kirkonmäelle (Kyrkobacken) syksyllä 1857. Mahdollisesti Eric oli silloin jo sairastunut keuhkotautiin, johon hän sitten kuoli 2.5.1858.

Ericin puolison Amandan vanhemmat olivat alun perin Lammilta ja Koskelta, isä oli sepän opintojen kisällivaiheessa asunut Hämeenlinnassa, josta oli löytynyt puoliso.  Sittemmin Johan Aleksander Weckströn toimi pitäjänseppänä Vanajan Idänpäässä, jonne perhe oli muuttanut 1840-luvulla. Myöhemmin 1850-luvulla Johan Aleksanderin on merkitty olevan entinen pitäjänseppä ja halvaantunut. Hän kuoli 21.5.1879 Vanajan Idänpäässä. Leski Eeva muutti 1880 Pälkäneelle, jonne myös tytär, Eric Nålbergin leski lähti 1880-luvulla Sinne oli hänen isänsä kuoleman jälkeen syntynyt poikansa Juho Fredrik Vuori oli muuttanut kansakoulunopettajaksi valmistuttuaan.

Olen näistä asioista kirjoittanut jo aiemmin blogeissani enkä nyt liitä kaikkia linkkejä kirjoitukseni sekaan. Tarkoitukseni on lähinnä ihmetellä ja ihailla ihmisten verkostoitumista 1800-luvulla. Silloin ei ollut autoja, ei puhelimia, tiet olivat huonoja, joten matkantekoon kului usein päiviä. 

Tutkin Hämeenlinnan kupeessa olevien Vanajan kirkonseudun ja Miemalan kylien vanhoja karttoja. Alue kuuluu nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin. Kartoista ei ole paljon apua, koska kaikki 1800-luvun kartat ja sitä aikaisemmat tuntuvat olevan kovin epätarkkoja. Alueella on paljon vesistöjä eikä näytä, että siellä olisi ollut siltoja samalla tavalla kuin nykyään. Siirryttäessä paikasta toiselle piti etsiä sopiva väylä.

Helena Miettinen signeeraa ostamaani kirjaa.

Palaan Lindforsin sukuun.  Lukkari Lindforsin perhe asui kyllä ensin kirkonseudulla, mutta myöhemmin eri paikoissa/taloissa Miemalan kylässä. Hän oli mennyt naimisiin Vanajan Kodjalasta olevan lampuodin tytär Hedvig Heikintytär Raivalan kanssa 1842. Perheeseen syntyi 1843–1860 välillä yhteensä kahdeksan lasta. Lindfors kuoli tapaturmaisesti hukkumalla 20.6.1863.

Tässä vaiheessa vanhin pojista Carl Gustaf oli jo muuttanut nahkurinoppiin Tampereella ja suomentanut nimensä Koskiseksi. Hän muutti 1866 Venäjälle, josta löytyi inkeriläinen vaimo. Nämä tiedot ovat lukemastani kirjasta. Muutkin lapset joutuivat lähtemään piikomaan. Neljä heistä lähti myös Pietariin. Suurkaupungin vetovoima oli noihin aikoihin suuri. Mainitsemassani kirjassa kerrotaan heidän kohtalostaan enemmän. Oma sukututkimukseni katkeaa perheen hajoamiseen ja lasten lähtemiseen maailmalle.

Useimmat mainitsemistani ihmisistä ovat ainakin tienneet toisensa. Nahkuri Carl Gustaf (Kaarlo) Koskisesta on kirjan sivulla valokuva, jossa hän seisoo työpajansa edessä Lempaalan Svaanilassa. Hän oli esiäitini Leena Maija Siukolan kymmenen vuotta nuorempi serkku. Mietin, pitivätkö perheet yhteyksiä.  Siksi tutkin 6.5.1833 syntyneen Leena Maijan kasteen tiedot 7.5.1833. Hänet kastettiin Vanajan kirkossa. Kummeina olivat kersantti Gustaf Bergström ja tämän vaimo Amalia, suutari Eric Johan Träffhut ja tämän vaimo Hedvig Johansdotter Vanajan Miemalasta. Kastajana toin sijaispappi J.P. Carlstedt. Näillä en näe suoraa yhteyttä perheeseen. 

Alexin kanssa Aleksis Kiven haudalla joulun alla 2015.

 

On kuitenkin niin, että jos sorrun tutkimaan tarkemmin, löydän jotakin yllättävää, vaikken ehkä sitä, mitä haluaisin. Siksi joskus onkin paras pitää sormensa ristissä. Seuraava Siukolan lapsi kastettiinkin jo Rengossa.

Oman kirjoituksensa ansaitsee myös eräs sivujuonne Helena Miettisen kirjassa. Se liittyy Larin Paraskeen. Kirjan mukaan Sakkolassa apupappina ollut Adolf Neovius alkoi vuonna 1885 kerätä seudun kansanrunoutta. Silloin alkoi myös hänen yhteistyönsä Larin Parasken kanssa, joka kesti seitsemän vuotta. En käy tässä Larin Parasken elämää läpi. Lyhyt yhteenveto löytyy Wikipediasta, jonne pääset tästä. Jostakin syystä olen kyllä usein Helsingin Hesperian puistossa osunut Larin Parasken muistomerkille. 

Omaa kuvaani patsaasta en löytänyt. Hesperian puistossa 24.10.2011.

  

Adolf Neovius ja ylipäänsä Neoviuksen ja Nevanlinnojen suku liittyy Rengon historiaan sikäli, että suvun esi-isä Tuomas Tuomaanpoika oli 1700-luvun alkupuolella Rengossa lukkarina. Neovius-nimen alkuperä johtuu Rengon Uudestakylästä, jossa perhe asui. Todennäköisesti Tuomas oli paikallista sukua kuten myös vaimonsa. Hän kuoli Uudessakylässä ja haudattiin Rengon kirkkoon 17.11.1745. Vaimo Riitta Heikintytär haudattiin 8.8.1749 myös Rengon kirkkoon.

Heidän kahden poikansa Tuomaan s. 1710 ja Kristianin s. 1717 jälkeläisistä kasvoi suuri suku, joissa on paljon oppineita henkilöitä. Tuomas siirtyi opintonsa päätettyään ensin Pielavedelle. Sittemmin hänestä tuli Luhangan kappalainen.  Myöhemmin hänen poikansa Tuomas Wilhelm jatkoi Luhangan kappalaisena. Em. Adolf Neovius on hänen sukuhaaraansa.

Kristian valitsi sotilasuran ja avioitui Rengossa ja sai ainakin neljä lasta, mutta kuoli taistelussa Saksan Pommerissa 1758.  Puoliso lähti myös Pielavedelle mukanaan osa perhettä ja avioitui siellä uudelleen. Sotilasuran valinnut poika Adolf lähti Sysmään ja kasvatti perhettä siellä. Sukunimenä oli Neoff.

No, minulla on kyllä kesken tämän suvun tutkiminen enkä aio edes jatkaa. Osa Neovius-suvusta muutti nimensä Nevanlinnaksi. Wikipediasta voi käydä lukemassa, keitä kaikkia merkkihenkilöitä sukuun on kuulunut.

Tätä kirjoittaessani joulun aikaan, nukuin kyllä yöni hyvin, mutta todennäköisesti entisajan ihmiset vierailivat luonani unessa. Kerran herätessäni pohdin sitä, että 1800-luvun lopulla kuolleiden sukulaisteni hautoja ei ole enää jäljellä. Rengon hautausmaan haudoista teki K.V. Elovaara luettelon 1931, johon hän merkitsi myös hautakirjoitukset. Muutamat kirjasessa olevat kuvat kertovat, että hautausmaa oli silloin todella surkeassa kunnossa. Siellä oli paljon rautaisia ja puisia muistomerkkejä, joissa olevista nimistä ei saanut selvää. Tässä linkki kirjaseen.

Kuvien valikointi blogiin on se työläin vaihe. Siinä meni päiviä...

Googlen kuvissa on hieno etsimistoimisto. Esim. sanalla "patsaat" saan kaikki muistomerkit, patsaat ja veistokset näkyviin. Ongelma on tietysti se, että vain osa kuvistani on Googlessa. Tämä kuva on keväältä 2018.

 

Onhan tämä hullua. Kun yrittää tiedonmurusten kautta sisälle entisajan ihmisten elämään. Kaiken lisäksi oma elämäkin on historiaa.

Palatakseni vielä Pietariin 1860-luvulla  lähteneesen Carl Gustaf tai Kaarlo Koskiseen s. 1843, esiäitini Leena Maija Juhontytär Siukolan s. 1833 serkkuun, hänestä löytyy siis Helena Miettisen kirjasta s. 16 Inkerin kulttuuriseuran kuvakokoelmassa oleva valokuva, jossa hyväntahtoisen näköinen valkotukkainen ja -partainen nahkuri seisoo työpajansa edessä. Kirjassa hänet ja hänen poikansa Kaino Koskinen on kuvattu hyvinä ihmisinä. Kirjailija ei ole saanut selville hänen kohtaloaan eikä myöskään kaikkien kuuden lapsen elämää täydellisenä. Kirja kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Joku jälkeläinen saattaa joskus putkahtaa DNA-serkuksi!

Kotona jouluaattona 2011.