Tarina

Facebookissa ja myös Instagramissa on tarinaosio, jonne olen jo jonkin aikaa joka päivä liittänyt  ”tarinan”. Sama tarina on esillä aina 24 tuntia. Sinne voi toki liittää myös useita päällekkäisiä tarinoita. Minusta on tullut aika laiska jakamaan melkein kaikkea muuta. Vanhojen blogien uudelleen jakamisen ja jopa uusienkin olen jättänyt viime aikoina väliin. Jos joku haluaa niitä lukea, ne kaikki ovat löydettävissä. Mutta tarina on toistaiseksi hyvä juttu.

 

Ajattelen, että me kaikki ymmärrämme tarinan omalla tavallamme. Minusta on kurjaa lisätä tarinaan tekstiä, tarroja, päivämääriä ynnä muuta tarjolla olevaa. Ne ikään kuin pilaavat sen.  Kun liitän sinne jonkun kuvan, se on oikeastaan viite suurempaan, pidempään kertomukseen, jonka alku kuva voisi olla.

Minun tarinani ovatkin loppujen lopuksi pitkiä ja vaiherikkaita. Nykyään ihmiset eivät jaksaisi lukemalla lukea niitä. Sanomalehdistäkin luetaan vain otsikot. Miten nyt vain helpommalla voi päästä. Harva voi siis edes hurjimmassa mielikuvituksessaan tietää, millainen kukin minun tarinani on. Se voisi olla parhaiten ehkä novelli, joskus jopa romaani. Elokuvakin käy. Repaleiset, muistavat ja rikkaat (joskin jo aika vanhat) aivoni kehittäisivät lähtien yhdestä kuvasta ties millaisen tarinan.

 

Jokirannalla kävellessäni, ohitin korkeat, kuihtuneet maitohorsmien meret, ajattelin siinä samalla äskettäin sudenkorennon kanssa käymääni keskustelua. Olin hetki aiemmin keksinyt, että seuraavan blogini nimi olisi tarina. Pitkän kävelyn aikana olin nimittäin kohdannut monta tarinaa. En millään ehdi yhdellä kuvalla kertoa niitä kaikkia vaan monet niistä olisivat osa yhtä tai useampaa tarinaa.  Osalle tällaiset kertomukseni ovat aivan liian tuttuja heidän omasta ajatusmaailmastaan ja osaa kiinnostaa enemmän toiminnan kuvaus. Mutta aina on joitakin ihmisiä, jotka rakastavat sanoja ja ehkä tuttua, yhteistä kokemusmaailmaa. Useimmat meistä rakastavat minun laillani valokuvausta ja monet myös kirjoittamista. 

 

Rakastan myös värejä, tuoksuja ja luonnon ääniä, jotka ovat melkein kuin seuraus edellisestä. Kun ajattelin kasvien viidakossa kuljeskellessani aiemmin sudenkorennon kanssa käymääni keskustelua, toinen sudenkorento lensi ohitseni, melkein hipaisten hiuksiani. Ehkä ihmisen yhteys luonnon kanssa on merkityksellisempi kuin uskommekaan. Emme vain aina ajattele sitä.

Kuvasin muuten sen edellisen sudenkorennon. Se tuijotti minua suoraan silmiin, lensi välillä pois ja tuli uudelleen.  Olin kaukana kotoa, syvällä maaseudulla ja olisin kyllä mielelläni keskustellut myös heinäsirkkojen kanssa, jotka pitivät ruohikossa kovaa meteliä. Luonnolla on meille tärkeää asiaa. Luonnon ja ihmisen suhteessa on kysymys tulevasta kohtalostamme.

 

Eräänä aamuna tarinaani tuli kuva basilikan vesilasissa kasvaneista juurista. Emokasvin olen maininnut aiemmissa blogeissani.  Vein sen lapsenlapseni pihalle. Koska on ollut muutamia kylmiä öitä, hän on nostanut sen yöksi sisälle. Toisena aamuna siivosin parvekettani, sillä sen tyhjennys on syyskuussa edessä. Sitä ennen minun olisi ehdittävä pestä ikkunat, koska aion nyt siirtää kaikki sisäkasvit ikkunalaudoille.  Ehkä kokeilen juurtuneiden basilikanoksien istuttamista kukkaruukkuun ja kasvatusta ikkunalaudalla. Siis vaikka en enää ryhdykään multasormeksi.

Toinen ajankohtainen tarina löytyy tuleentuneista viljapelloista. Ajattelin sitä myös kävellessäni jo syksyiseksi muuttunutta joenrannan polkua. Olin samaisella retkellä käynyt myös vehnäpeltojen laidalla. Vaikka usein tähän aikaan vuodesta öisin sängyssä maatessani unelmoin peltoon heittäytymisestä, jostakin syystä en kuitenkaan tee niin. Koska kaikki esivanhempani ovat olleet talonpoikia ja maanviljelijöitä ja talonemäntiä, rakkaus kotimaan peltoihin on minussa syvällä. Meissä maasta etääntyneissä ihmisessä se tulee ilmi monella eri tapaa.  Viljapellon tarina voisi romaani. Miten houkutteleva nimi! Sisältö olisi rikas ja muokattavissa monesta näkökulmasta.

 

Yllättäen seuraavana päivänä Facebookissa tuli muisto vuosien takaa. Se oli tarina vuodelta 2008 (lokakuu). Tosin olin luonut sen vasta viisi vuotta myöhemmin. Pohdin silloin, miten saisin enemmän kuviani esille. Nyt kirjoittaessani en tarkoita tuollaista moninkertaista tarinaa. Sittemmin Facebook ja myös Instagram, samaa puljua kun ovat, ovat kehittäneet yksinkertaisen tarinan, jonka me kaikki varmaan ymmärrämme omalla tavallamme.

 

Kirjoja on kirjoitettu tarkentaen yksityiskohtaan. Minäkin ajattelin sitä muistaakseni ainakin japanilaisen kuokan kuvaa jakaessani. Kuva on päässyt myös joihinkin blogeihini. Monta esinettä ansaitsisi oman tarinansa. Usea esine on odottanut jo pitkään, että minulla olisi aikaa kohdistaa katse juuri siihen ja kertoa sen tarinan.  Pelkään pahoin, että monen asian ja esineen, kasvin, näkymän tarina saattaisi paisua liian pitkäksi. Kaikenlaisia ”jaarituksia" vihataan erityisesti. Lyhyt ja ytimekäs pitää kirjoituksen olla, kaikki hännät pitää leikata pois. En itse ajattele niin, mutta kyllä osaan minäkin tiivistää. 

Toinen asia on sitten se ”ei voi enempää kiinnostaa"-ajattelu. Karsinnan ja tiivistämisen suhteen minun on aivan oikeasti tehtävä sitä. Kunhan pääsen kyläkirja-tarinani raakaversion loppuun. Valitettavasti en ole taaskaan jaksanut jatkaa sitä. Keksin aina muuta tekemistä.   

Tämä blogini on sen muun tekemisen tarinaa. Se tuli jo uneeni. Olen kirjoittanut niin paljon blogeja vuosien mittaan, että niistä muodostuisi pitkä romaani.  Olen joutunut niiden kanssa pahasti solmuun, ne ovat jo tarinan sijasta kokonainen elämä. Silloin tällöin ajattelen ja toivon, että voisin koota niistä kirjan. Olen joskus aloittanutkin, mutta…  Töitä siinä riittäisi. Uneni yritti kiltisti auttaa minua johdattaen etsimään yhtä teemaa, jota voisin seurata ja josta voisin aloittaa sen tarinan kokoamisen. Minulla vain sattuu olemaan liian paljon ideoita enkä sitten osaakaan keskittyä tarpeeksi hallitusti asiaan.  Vaadin itseltäni paljon. Ehkä on aiheellista kuunnella uneni ohjausta.

Innostus riittää myös vain osaksi päivää. Sitten on levättävä. Usein se tarina on kuin haihtuva uni...