Uusia aloituksia

… toisensa jälkeen. Kun mikään ei sen kummemmin innosta. Yritykseni etsiä inspiraation lähteitä, kilpistyvät joka kerta turhautumiseen. Minulla ei ole koskaan ollut pulaa aiheista, ei nytkään. Pöytäni pursuaa niitä. Olen aloittanut monta kirjoitusta, mutta jätän ne kesken palaamatta niihin.  Ehkä otan ne joskus uudelleen työn alle. Onhan usein ennenkin pienestä pätkästä tekstiä syntynyt pitkä kirjoitus.

Juhannuksen alla päiväkakkarat kukoistivät lähistöllä. Niiden siemeniä oli viety useaan paikkaan meillä Tuusulassa.

Aikaisempina vuosina keräämästäni kokemuksesta voin päätellä, että tämä on väliaikaista. Koronapandemian aiheuttama katko kaikkeen toimintaani oli vain hyvästä. Jopa pelkkä yksin oleminen mitään tekemättä oli kuin lääkettä. Silloin näkee myös parhaiten omat puutteensa ja parantamisalueet. 

Uusi ponnistus loppuelämään. En nyt haluaisi minkään antaa häiritä sitä. Mutta maailma puskee läpi ja aina voi ajautua samaan kierteeseen?

Aloitan yhdestä sanasta, ajatuksesta ja annan niiden viedä eteenpäin. Kesä. Miten innoittava sana se onkaan. Jo pelkkä kesän ajatteleminen tuo mukanaan pulppuilevan ilon. Milloin se syntyy ihmisessä? Kun vauvana katselee vaunuissa maatessaan puiden lehtien heilumista ja kuulee keveän tuulen suhinaa, ihmisen alku rakastuu kesään. Vihreä väri ja taivaan sininen valkoisten pilvien kera! Kun pääsee ulos vaunuista, häikäistyy kaikista väreistä ja äänistä. Voin melkein palata omaan vauva-aikaani. Kuljettivatko vanhempani minua huhtikuussa syntynyttä ensimmäisenä kesänäni ympäriinsä ja näyttivät värikästä ympäristöä. Siksi rakastuin kesään.

Siksi kesä on myös iskostunut tunnemaailmaani niin voimakkaasti. Kaikki elävimmät muistoni lapsuudesta asti liittyvät kesään, sen väreihin, ääniin, valoon ja tunnelmaan. 

Tänään kevyt tuuli liikuttaa suhisten lehdistä raskaita puita. Näen edessäni koivuja, jotka ovat niin täynnä lehtiä, että niiden läpi ei näe. Olen helpottunut, kun kuuma kausi päättyi ja olotila on siedettävämpää. En silti koskaan valita lämmöstä. Se oli runsaan viikon ajan niin tukahduttavaa, että ulkona oleskelu oli raskasta. Sisällä lämmön kesti, kun saattoi laittaa asuntoon läpivedon.

Alkuviikolla vietin kolme päivää lapsenlapsen kanssa. Vein hänet joka päivä uimaan. Yhden kerran pulahdin itsekin veteen. Kuumuus sekoitti pääni. Ruoka ei maistunut (ihan hyvä). Uni kyllä maistui. Päivärytmimme muuttuisi, jos meillä olisi aina siinä +30 asteen lämpötiloja. Pitäisimme iltapäivisin siestaa, söisimme kunnolla vasta iltaisin ja nukkuisimme aamulla pidempään.  

Viimeksi taisin yhdessä kirjoitusluonnoksessani kirjoittaa punaisesta langasta, jonka pää pitää taas etsiä. Siellä ne tehtävät odottavat. Kesä saattaa muutenkin tehdä meistä laiskempia tai paremminkin  rennompia.

Minä voin jo sanoa aivan mitä vain. Vaikken sanokaan. Usein on parempi olla hiljaa ja vain kuunnella. Mielipidettä ei aina tarvitse sanoa ääneen. Tähän ikään mennessä olen sen oppinut. Ja eikö se ollut minulla aikoinaan aihe aloittaa bloggaaminen?  Sitä ennen kirjoitin paljon päiväkirjaani, erityisesti aamuisin bussimatkalla. Jotta pitäisin enemmän asioita sisälläni. Sain ilmaista itseäni aivan riittävästi kirjoittamalla. 

Vaikka olenkin aktiivinen myös sosiaalisessa mediassa, erityisesti Facebookissa ja Instagrammissa, ne eivät enää useimmiten tyydytä minua. En jaksaisi kommentoida sadatta kertaa samoja asioita. En rohkene ottaa kantaa niihin melkein vihapuheisiin, ihmisten lukemattomuuteen ja turhanpäiväisiin ilmaisuihin. Silti on hienoa, että meillä vanhoilla ihmisillä on myös tuollaisen väylä purkaa itseään. Ihmiset löytävät siellä oman tapansa eikä minulla ole siihen mitään pahaa sanottavaa. 

Vanhemmillamme ei ollut samaa mahdollisuutta. Lyhyillä teksteillä eri ryhmissä saa vastakaikua muilta ihmisiltä ja voi jopa löytää uusia ystäviä. Minun on myönnettävä, että kevään aikana olen paljon miettinyt some- ja blogijuttujani, syvällisemmin kuin tässä tuon esille.

Voihan olla niin, että jopa tämä blogien kirjoittaminen on tullut tiensä päähän? On ehkä aika alkaa purkaa kaikkea sitä materiaalia, mitä on viimeisen kymmenen vuoden aikana kertynyt. Siellä takana on myös kaikki vanhempi aineisto.  Aika näyttää. 

On totta, että toistan usein itseäni, sillä en millään enää muista, mitä kaikkea olen vuosien mittaan kirjoittanut. Toisaalta, jos kirjoitan samasta aiheesta useamman kerran, olen usein saanut tai kerännyt siihen liittyen uutta informaatiota.  Kirjoittaessani olen myös oppinut paljon. Hidas kirjoittaminen pakottaa samalla tutkimaan asioita, paneutumaan aiheeseen syvemmin. Se tekee kirjoittamisesta vaikeampaa. Teksti jää siksi usein kesken ja hautumaan, kunnes se syystä tai toisesta nousee taas pintaan.  

Kirjoittamisen väliin tuli ikävä välikohtaus. Ajattelin käydä kaupassa ja menin tarkistamaan pakastimesta, tarvitsenko sinne jäätelöä.  Mutta... Pakastimen ovi on jäänyt joskus viime viikolla auki ja pakasteet sulaneet vähän. Sitten ne ovat jäätyneet taas. Näky oli hurja. En saanut kaappeja helposti irti. Ylintä en ollenkaan.  Kaiken lisäksi sulatus onnistuu vain niin, että koko jääkaappipakastinsysteemi suljetaan. Siinä menevät pakasteet ja ehkä osa jääkaapin sisällöstä roskiin.  Jäätelöt lähtivät ensimmäiseksi, onneksi niitä ei ollut paljon.

Päivä saattaa muuttua eri syistä.  Tämänpäiväinen ongelma on nyt hoidettu. Blogini jää tällä kertaa lyhyeksi. Olenkin aika usein kirjoittanut blogini loppuosaan ne tärkeimmät asiat. Sattumalta useimmat haluavat lukea vain lyhyen pätkän eivätkä koskaan selviä blogin loppuun. Pitikö blogata näin kauan, että tajusi sen. Ei, kyllä olen sen aina tiennyt.

Hyvää kesäkuun loppua ja ihanaa heinäkuuta, vaikkemme enää heinäpelloille joudukaan. Mansikanpoimintaan voisi kyllä mennä. Täälläpäin mansikka-aika on juuri alkanut!