Unelmointi sopii tähän aikaan

Heräsin aamulla vuotta vanhempana. Yöllä ja aamuvarhain satoi lunta, joka hetken päästä oli sulanut. Tavallisesti huhtikuun lumisade peitti aamuisin puutarhan kevätkukat, eri väristen krookusten meret, valkoiset hennot lumikellot, ympäriinsä leijuvat sinililjojen pilvet, sinivuokkoesiintymät ja varhaiset valkovuokkoryppäät.  Maa oli vielä talven jäljiltä ruskea ja paljas. Ruohikolle jääneet syksyn lehdet olivat murentuneet maahan maaperän rakennusaineeksi. Odottelin jännityksellä, mitä erikoinen talvi oli tehnyt kasveille. Tutkin puiden silmuja. Ajattelen aina edelleen, että kasvit ovat keväällä herätessään onnellisia. 

Kasvit ovat meidän ihmisten tavoin eläviä olentoja. Jopa ne voikukat, jotka riemuiten alkoivat puskea maasta ylös peittäen kohta koko nurmikon. Yritykseni tuhota ne kaikki, valui aina hiekkaan. Anteeksi. Nyt en enää voi tehdä sitä. Rakkaat voikukka-auringot, teidän sukuanne ei taida sillä pihalla enää muutenkaan kasvaa. Ympäristön ojanvarsilla kyllä.

Ojanvarsilta ja lähiseudun joutomailta tulla putkahti pihalle yllättäen kasveja, jopa niitä ei toivottuja kuten jättipalsami, joka sitkeästi joka vuosi ilmestyi puutarhan nurkkaan. Lupiinin toin itse, koska se on kaunis ja upea kasvi eikä helposti tule ojan varsilta pihalle. Minullakin oli vaikeuksia saada se viihtymään eikä se edes levinnyt samalla tavoin kuin teiden varsilla. Onneksi jättiputkia ei meilläpäin näy. Karjalan kannaksella ne ovat oikea riesa.  Joskus pihalle ilmestyi suolaheinää, takiainen ja iki-ihana nurmitädyke.

Nurmitädyke alkoi kasvaa isossa kukkapenkissä, sen aurinkoisimmassa päässä. Ruohikolla kasvoi niittyhumalaa siellä voikukkien keskellä. Maahumalaa, niittyhumalan serkku kasvoi mieluiten ensin ojanreunassa, josta hain sitä aikoinaan ruukkuihin köynnöskasviksi. 

Pikkuapulaisia vuosien mittaan riitti.

Pihalle löysivät myös siankärsämö, vuohenkello ja sinikello. Käenkaalilla, jonka myös ketunleipänä tunnemme, oli asuinpaikka erään männyn juuressa. Se pysytteli pienenä ryppäänä samalla paikalla koko asuinaikani ilahduttaen minua suuresti ja tuoden mieleeni muistoja lapsuudesta. Valkoapila rakasti ruohomattoa ja taisteli menestyksellä ja avustaessani paikasta pihan ruohikon valtiaana. Taisin kyllä joskus salaa heitellä sinne myös siemeniä. Puna-apilaa ja alsikeapilaa kasvoi pihan syrjällä, ehkä olin joskus myös niiden siemeniä sinne varjoisalle paikalle kylvänytkin.

Poimulehteä kasvatin puutarhaversiona kukkapenkissä. Luhtalemmikkiä kasvoi luonnostaan pihan reunoilla ja pensaiden alapuolella. Kiveykselle ilmaantui jostakin myös piharatamoa. Idän puoleiseen rinteeseen olin joskus tuonut muutaman kielon, jotka siitä eivät onneksi levinneet sen pidemmälle. 

Minulle tuntemattomaksi jääneitä heinälajikkeita yritti aika ajoin kovasti tulla kukkapenkkeihin. Anteeksi, etten jaksanut tutustua teihin tarkemmin.  Yleensä ilahduin vain timoteistä, jonka me kaikki tunnemme.

Syksyisin itäiselle pihalle saattoi ilmestyä sieniä kuten joskus leppärouskua ja karvarouskua ja muitakin sieniä. Olisikohan sinne päässyt itiöitä metsästä keräämistäni sienistä?

Erityisen suurta iloa tuottivat ahomansikat, joita kasvoi muutama yksilö ison männyn juuressa, ehkä ne olivat jäänteitä ja muistoja siitä ajasta, kun alueella käyskentelivät lehmät. Olen unohtanut luettelostani monta kasvia. Mieleeni tulevat vielä metsäorvokit, jokin tervakkolaji, nokkoset ja suolaheinät. 

Päivänkakkaroita en ole myös maininnut, koska niitä kasvoi siellä koko ajan ja ne siemensivät itse itsensä vuodesta toiseen siirtyen vuosittan eri paikkoihin. Ensimmäiset sinivuokot sisareni toi Hämeestä ja minä kaivoin niitä lisää lähiympäristöstä. Ne levisivät lintujen mukana pensaiden juuriin ja puiden alle kuten myös tuomani valkovuokot. Jätän varsinaiset puutarhakasvit pois tästä, mutta niistä olen kirjoittanut usein ennenkin.

Minun ei ollut tarkoitus luetteloida kaikkia pihan kasveja vaan kirjoittaa aivan muuta. Tämä virran mukana ajelehtiminen on minulle hyvin rakasta. Silloin annan mennä ja tarkastelen vasta lopputulosta. Oletan, että jokaiselle puutarhan omistaneella on samanlaisia ajatuksia. Ja toki muillakin.

Joskus ihminen joutuu kovettamaan itsensä ja tekemään sellaisia ratkaisuja, joita ei mielellään tekisi. Vaikka kirjoitan nyt näistä asioista, en silti koe, että rypisin asiassa enkä osaa päästää irti. Tässä iässä ei ole tarpeen päästää irti mistään, ei yhdestäkään muistosta. Turha kuvitella, että minä itkisin puutarhaani koko ajan. Tai mitään muutakaan muistoani.

On oikein joskus tehdä sellaisia ratkaisuja, joita ei ehkä sitten myöhemmin enää edes voi tai pysty tekemään. Osa meistä voi asua omakotitalossa niin kauan, kunnes viedään sieltä jalat edellä hautausmaalle. Puutarha omakotitalossa teettää hyvin paljon työtä eivätkä kaikki vanhat ihmiset (usein eivät nuoretkaan) pysty ikääntyessään kaikkiin tehtäviin. 

Minulla oli toki muitakin syitä jättää tuo elämänvaihe taakseni. Kaikki omakotikodeissa puutarhan kanssa asuvat eivät ole saman kaltaisessa tilanteessa koskaan. Perheellä on varaa palkata työntekijöitä pihatöihin, omassa perheessä riittää auttajia, terveyttä ja jaksamista riittää.

Ajattelen omaa puutarhaani, mutta ajattelen usein myös lapsuuteni kotiympäristöä Hämeessä, kotipihaa lapsuuteni aikana ja jopa sitä ennen, menneisyydessä. Palaan usein myös Karjalan kannakselle ja mietin, millaista siellä kotipihoilla ja -puutarhoissa oli ennen. Kiinnitän huomiota tuntemiini puutarhoihin, valokuvaan niitä, eläydyn niissäkin samalla tavalla kuin omassani. 

Minussa on jokin ihmeellinen ja erikoinen tutka, joka elää osan ajasta muualla kuin nykyisessä kodissani. Ehkä meillä kaikilla on sellainen. Se tutka on ollut minulla jo syntyessäni, olen elänyt sen kanssa koko ikäni. Viimeisimmän viikon aikana olen usein ollut Pariisissa, eläytynyt Louvren ja Tuileries’n palatsin historiaan, henkilöihin ja puutarhoihin. Saa nähdä, kirjoitanko tuosta aiheesta. Aiheellista kyllä olisi.

Kun on paljon yksin, nyt entistä enemmän, koska yhteys muuhun perheeseen ja joihinkin ystäviin on vain Whatsupin videoiden ja puhelimien varassa, tuo tutka on hieno asia. Se on syntymälahjani. Mitähän pieni ihana lapsenlapseni, nyt kuukauden ikäinen tyttö sai haltijoilta syntymäpäivälahjaksi? Siitäkin aion kirjoittaa, vaikken niistä lahjoista tiedä muuta kuin aavistan. Niinhän me vanhat naiset!

Huomaan silti, että kertoessani Facebookissa tai muualla jotakin jokapäiväisestä elämästäni, minua ei ymmärretä tai ymmärretään väärin. On järkyttävää, kuinka vähän oikeasti olemme kiinnostuneita toistemme asioista. Suuresti mainostettu hyväntahtoisuus näin koronan aikaan taitaa olla myös pintaa. Ihmiset eivät toden totta pysty aitoon syvällisyyteen. Sitä olen toki valittanut koko bloggaushistoriani ajan.

Iltapäivälehdet ja some jakavat pelottavaa ja harhaanjohtavaa tietoa. Se voi olla liikaa joillekin jo ennestään äärimmäisen aroille ja pelokkaille ihmisille, jotka pohtivat asioita yksikseen. Kirjoitetaan paljon ihmisten varomattomuudesta ja siitä, etteivät he noudata ohjeita. Meidän perheissä (tyttäreni ja tyttärentyttäreni perheet ja minä) ohjeita noudatetaan kirjaimellisesti. Kaupassa pitää joskus käydä, harvoin, mutta emme voi tavata toisiamme. Talossa, jossa asun, on hiljaista.

  

Kaduillakin on hiljaista. Kävin eilen kaupassa (S-market) heti sen auettua kello 9, koska kaikki ruoka oli lopussa. Oli pyhäpäivä, toinen pääsiäissunnuntai. Parkkipaikka oli lähes tyhjä. Jostakin sitten ilmestyi porukkaa. Pelottavalta näytti eräs nuori nainen, jolla oli kasvosuojus. Ajattelin heti, että hän on varmaan sairas tai tekemisissä sairaiden kanssa. Kenelläkään muulla ei ollut suojusta eikä niitä ole edes olemassa tavallisille ihmisille. Niistä pidetään kyllä hirveää meteliä somessa. Jos on terve, tärkeintä on hyvä hygienia ja muut varotoimet, mutta kasvosuojus on tarpeeton. No, minäkin laitoin muovikäsineen oikeaan käteeni. Ostokseni olivat hinnaltaan suuret, että jouduin näppäilemään tunnusluvun.  Seuraavaksi alan ostaa nettikaupasta. Nyt on hyvä aloittaa, kun kaapit ovat täynnä ruokaa viikoksi. Jonot nettikaupoissa ovat olleet valtavat.

Aina silloin tällöin käyn pikkulenkillä lähiympäristössä. Haaveilen Helsinkiin menosta, ajaisin keskustaan ja kävelisin tyhjillä kaduilla. Kerrankin siellä voisi valokuvata rakennuksia ja katuja tyhjinä. Eilen syntymäpäivänä kunniaksi suunnistin kaupan jälkeen Fjällbon maisemiin. 

Olen tainnut mainita täällä, että Tuusulan kunta kunnosti alueen viime vuonna ulkoilualueeksi. Siitä tulikin kovin hieno. Se oli tavallaan sääli, koska olin käynyt siellä vuosikaudet kävelyllä. Nyt kaikki muutkin tulevat sinne. Onneksi mennessäni siinä kello 10:n jälkeen oli vielä hiljaista ja sain kävellä yksikseni poluilla. Pois lähtiessäni väkeä alkoi kerääntyä. Kaunis sää varmaan innosti ihmisiä ulkoilemaan. On tärkeää miettiä ajankohta, milloin kannattaa mennä minnekin. Nyt kun ihmiset ovat vapaina kaikkina viikonpäivinä, he saattavat sijoittaa ulkoilun mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Huh sentään, juuri nyt sataa tiheästi lunta. Tällaisena hetkenä olisi hyvä lähteä ulos. Minulla on viikon päästä aika Hyvinkään sairaalassa luuntiheyden mittaamiseen. Yritin tammikuussa vaihtaa aamuaikaa minulle paremmin sopivaksi. Se ei onnistunut, koska toimenpidettä tehdään vain aamuisin. Nyt olisin peruuttanut ajan, mutta ystävällinen hoitaja puhelimessa vakuutti minut, että ei tarvitse. Sairaala toimii aivan normaalisti. Ehkä siellä nyt on paremmin myös parkkipaikkoja. Renkaiden vaihdosta pitää myös sopia. Huhtikuun lumisateet ovat ohimeneviä. Huhtikuun sateet. Hetken päästä aurinko taas paistoi.

Vanhimmat tuntemani ystävät voivat kaikki hyvin ja ovat reippaita. Soittelemme. Kirjeitä en tahdo saada aikaiseksi, vaikka postimerkkejäkin on tallella vaikka kuinka paljon. Kaikkea hyvää teille kaikille muillekin!