Juurille paluuta

Jospa tänään kirjoittaisin helmikuun puolessa välissä aloittamani blogin loppuun. Oikeastaan se oli jo valmis silloin. Mutta sitten väliin tuli pakollisia tehtäviä ja halusin lukea käsittelemäni kirjan loppuun ajatellen, että saisin siihen vielä jotakin mielenkiintoista. Kirjan väliin kertyi lappuja, joilla merkitsin ne sivut, joihin ehkä palaisin jatkaessani kirjoittamista. Täytyy myöntää, että tieteellisistä asioista on vaikea kirjoittaa. Uuvuin. Tiivistäminen on vielä vaikeampaa. Blogini jäi muiden asioiden alle enkä enää halua koskea siihen.

Kuvat ovat sattumanvaraisia, joko nyt huhtikuulta tai kauan sitten.

Sitten alkoi myös tapahtua. Maailmanlaajuinen pandemia oli niin iso juttu, että se jätti varjoonsa monta asiaa.  Kirja seisoo edelleen työpöydälläni. Kirjastot sulkeutuivat. Maailman oli vallannut tällä kertaa vaarallinen virus, jota kutsuttiin koronavirukseksi.

Tässä helmikuussa aloittamani blogi sellaisenaan:

Käsiini osui äskettäin kirjaston tietouutuuskirjojen joukosta mielenkiintoinen kirja. Siddharta Mukherjeen kirjoittama ”Geeni – intiimi historia", Vastapaino. 2019. Kirja on alun perin julkaistu englanninkielisenä nimellä ”The gene". Suomennoksen on tehnyt Natasha Vilokkinen.

Aloin lukea sitä enkä pystynyt päästämään sitä käsistäni. Se on kuin romaani geeneistä, vaikka se on tietokirja. Lähtökohtana on kirjoittajan bengalilaisen suvun henkilökohtainen tarina. Kirjailija on intialais-amerikkalainen syöpälääkäri ja professori Columbian yliopistossa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös muita palkittuja kirjoja mm. ”Sairauksien keisari. Syövän elämänkerta”.

Tämä kuva on kyllä sisareni P:n biologian vihkosta, joka on joutunut paperieni joukkoon.

Kirja vie minut asioihin, joihin olen monesti aiemmin jopa halunnut palata. Käsittelimme niitä asioita ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla biologian tunneilla. Opettajani oli itse biologi ja tutkija nimeltä Rainar Hakulinen (9.10.1917 – 29.12.1992). Hänen muistokirjoituksessaan (HS) kirjoitettiin monen muun asian lisäksi seuraavaa: 

” Hakulinen oli suomalaisen jäkälätutkimuksen uranuurtajia. Hänen yksityisessä kokoelmassaan on yli 10000 jäkälänäytettä noin 1500 jäkälälajista ja lisäksi noin 1500 putkilokasvia. Hakulinen oli erityisen kiinnostunut jäkälien ekologisesta esiintymisestä; jäkäliä käytetään nykyisin hyväksi mm. seurattaessa ympäristösaasteiden leviämistä. Hän julkaisi Jäkäläkasvion 1963.”

Polku suurelle mäelle.

Karismaattinen opettajani sai aikaan sen, että kiinnostuin silloin suuresti perinnöllisyydestä. Itse asiassa näin jälkeenpäin ajatellen, hänen ansiotaan lienee myös sen pohjaton ja täyttymätön kiinnostus kasvitieteeseen. Tosin kuten tiedätte, nuo aiheet jäivät vuosikymmeniksi taka-alalle elämän viedessä muualle. Mutta ne ovat sittemmin palaneet, vaikken enää ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haikailen. Kasvien seuraaminen ja sukututkimus ovat tuoneet ne myöhemmin myös lähelle ja jokapäiväisiksi.

1960-luvulta on suuri hyppäys 2000-luvulle ja edelleen tähän päivään, jolloin pari vuotta sitten aloin tutustua DNA- tutkimukseen. Olen koko ajan kaivannut syvällekäypää tietoutta tähän liittyvän tieteen kehityksestä sen synnystä alkaen. Se on yleensä kaikissa kirjoissa ohitettu pitäen sitä ilmeisesti itsestään selvyytenä meille kaikille.  Sitähän se ei toden totta ole. Mutta on ymmärrettävää, että geenin mahdottoman mittava tarina on vain osa koko tarinaa ja kaikkia niitä sovelluksia, mihin perimien selvittäminen johti. 

Koskenmäellä 11.5.2007. Maisema on muuttunut, koska puut on sittemmin kaadettu.

Ensin oli Mendel. Tuskin kukaan mainitsee enää Gregor Johann Mendelin, talonpoikaisjuurta olevan, sleesialaisen miehen, jonka tutkimuksilla oli kauaskantoiset seuraukset, mutta vasta hänen kuoltuaan. Hän koki elämässään paljon pettymyksiä, opiskelut eivät sujuneet hyvin, mutta hänen tiedonhalunsa oli valtava. Hän asui koko elämänsä luostarissa Brnossa.  Luostarin puutarhassa hän alkoi kasvattaa herneitä ja tutkia niiden risteytymistä. 

Hän kirjasi kokeensa muistivihkoihinsa ja viljelyjen perusteella tekemänsä teoriat tarkasti muistiin. Tämän hän aloitti 1857. Puutarhanhoito oli hänen suuri rakkautensa. Risteytysten tulokset vaativat vuosikausien työn. Lopuksi hän 1864 esitteli työnsä tulokset pienelle joukolle Brnon luonnontieteellisessä seurassa.

Mendelin artikkeli jaettiin jopa Darwinille. Mutta kuitenkin Mendelin työ vaiettiin ja se katosi aikakauden tieteellisestä kirjallisuudesta. Pettymykset seurasivat toisiaan.  Mendelistä tuli luostarin apotti ja tiede jäi hallinnollisten tehtävien alle. Loppuelämänsä hän edelleen hoiti rakastamaansa puutarhaa. Hän kuoli 6.1.1884.

Useat tutkijat pohtivat samoja kysymyksiä ja vähiten he osuivat erään Mendelin kirjoittamaan artikkeliin. 1900-luvun alussa häntä alettiin löytää uudelleen. Toiset ymmärsivät heti, toiset vetkuttelivat. Willian Bateson, brittiläinen luonnontieteilijä,  varmisti Mendelin jäämisen perinnöllisyystieteen historiaan. Batesonia pidetään perinnöllisyystieteen perustajana. Hän nimesi alan genetiikaksi, joka tulee kreikan sanasta genno.  Geenille löytyi sana, mutta paljon työtä oli vielä edessä.

Ongelmia syntyi myöhemmin, sillä perinnöllisyyden käsittelyn ymmärrettiin tuovan mahdollisuuksia geenien muovaamiseen, paremman ihmisen rakentamiseen. Se nähtiin erityisesti natsiajan Saksassa, mutta myös kaikkialla muualla, myös Suomessa. Vallalla on tapana turmella.

Vasta 1940- 1950-luvuilla päästiin niin pitkälle, että DNA:n koostumusta, sitä, mikä muodostuu geeneistä, periytymisen perusyksiköistä ja muusta, alettiin ymmärtää. Mukaan tuli biofysiikka ja biokemia ja muitakin tieteitä. Asia menee maallikolle entistä vaikeammaksi, monimutkaisemmaksi ja entistä tieteellisemmäksi. Alettiin ratkoa DNA:n rakennetta. DNA on yhtä kuin deoksiribonukleiinihappo. Se on eräänlainen molekyyli, jonka rakennetta selvitettiin ja DNA:n osalta sitä kutsuttiin aluksi tyhmäksi ja tylsäksi molekyyliksi. Olipa tutkijoilla mielenkiintoinen tehtävä todistaa DNA:n todella pystyvän kantamaan geneettistä tietoa!

24.9.2006

Tutkijat Watson, Crick, Wilkins ja Franklin paljastivat DNA:n rakenteen. He rakensivat siitä mallin, joka valmistui 1953.  Täältä löytyy aiheesta tietoa ja kuva mallista, joka on tälläkin hetkellä nähtävissä museossa Lontoossa.

Sitten lähdettiin murtamaan koodia. Tarina jatkuu yhtä mielenkiintoisena ja osittain vaikean tieteellisenä. Mutta tänä päivänä olemme jo tosi pitkällä. DNA on kaikkialla. Sitä sovelletaan ihmisen historian tutkimukseen, sukututkimukseen ja siitä kirjoitetaan romaaneja ja tietokirjoja, milloin mistäkin näkökulmasta. Minne vielä ehdimmekään.

P.S.

Nyt koronavirus on myös kaikkialla. Tilanne tänään maailmalla on suunnilleen seuraava: Sairastuneita eli vahvistettuja tartuntoja on maailmassa yli 3 miljoonaa, lähes 900 tuhatta on parantunut ja yli 211 tuhatta ihmistä on kuollut. Viruksesta syntynee useita kirjoja. Voi myös kuvitella, että joku kirjoittaa sen elämänkerran.