Tammikuussa se iskee viimeistään. Jonakin päivänä, eri
tavoin joka vuosi. Yhtäkkiä tulee kesän tuntu. Se voi olla tuoksu, linnun
laulu, näky. Tänä vuonna se kolahti eräänä yönä keskellä aamuyön tunteja. Harmaanruskean (ja myös valkoisen) talven
keskellä ihmisessä pyristelee esiin vihreän värin ikävä, nälkä, kaipuu. On
vielä kuukausia siihen, kun maailma kirkuu vihreätä niin, että silmiin sattuu.
Joskus se ikävä ilmenee tuntemuksena kesästä keskellä jäätävän kylmää tammikuun
päivää. Toisena vuonna kuten nyt, lumettomana ja lämpimänä talvena. Se kertoo,
että kesä on jälleen tulossa. No, vaikka siihen on vielä aikaa. Kun sen saman
on kokenut kymmeniä vuosia, lopulta se purkautuu ulos ihmisestä kuin hätähuuto:
tuokaa minulle kesänvihreä.
Aikoinaan 1960-luvun kuumina vuosina halusimme pukeutua
väreihin. Marimekon kankaat olivat meille vastaus. Pakotimme äitimme ompelemaan
meille niukkoja minimekkoja. En tiedä, oliko kankaiden suunnittelija silloin
yleisesti tunnettu. Tiesikö isämme, että tämä oli yksi hänen aikanaan hyvin
tuntemasta riihimäkeläisestä sisarussarjasta? Yksi heistä taisi olla isään
ihastunut kirjeistä päätellen. Tuskin siihen aikaan keskusteltiin
tekstiilitaiteen tekijöistä. Tämä nuorin sisaruksista oli silloin vielä lapsi
sodan syttyessä, mutta hänkin taisi ihastua komeaan isääni. Näin päättelin
eräästä kirjeestä. Olen tajunnut
yhteyden vasta paljon myöhemmin. Moni meistä ei pohdi vanhoja yhteyksiä kauan
sitten elämästä kadonneisiin ihmisiin, saati vanhempiemme yhteyksiä
rakentaessamme palasista heidän sitä elämäänsä, josta emme tiedä mitään. Vasta
vanhoina saatamme alkaa miettiä, mitähän kenellekin kuuluu.
Värien nälkä on sisäänkirjoitettu asia, se on osa
elämänlankaamme, sitä lankaa, joka kulkee pienestä vauvasta vanhaan ihmiseen.
Joskus se saattaa katketa kesken kaiken, jollemme vaali sitä, hoida sitä. Kun
tulee kesken yötä polttavan kuuma ikävä kesän väreihin, on elämänlangan
ytimessä, kuuntelee sen sanomaa. Ilahdun aina tällaisista herätyksistä. On
tylsää olla raihnainen, usein väsynyt ja kykenemätön tai saamaton saamaan
valmiiksi mitään suunnitelmistaan. On yököttävää vain olla, syödä, nukkua ja
ottaa kaiken valmiina vastaan.
Parasta ihmisen osassa on luovuus ja mielikuvitus, saman
asian eri puolia. Mitä siitä, vaikka ne herättävät keskellä aamuyötä, parasta
unien aikaa. Niiden kutsuun on aina vastattava. Vaikka kaikkea ei aina
jaksakaan eivätkä päivät edes riitä kaiken tehtävän hoitamiseen. En koskaan eikä varmasti moni muukaan ehtinyt
elämän raskaiden realiteettien keskellä toteuttaa parasta minäänsä. Siksi
nautin nyt välillä hetken siitä runsaasta annista eri muodoissa, josta saan erilaisia
näkyjä, milloin missäkin muodossa. Ehkä
sitten taas jaksan hoitaa melkein pakollisia tehtäviäni. Kun on hetken katsonut
kohti iäisyyttä ja kellunut värien sylissä.
Sinä tammikuun eräänä yönä kello oli 4.21, kun jatkoin
uniani. Kirjoitin sängyssä tabletilla. Ajattelin jatkaa aamulla läppärillä,
mutta se olikin sitten joku myöhempi aamu. Kiitos ihana tekniikka!
Mainitsin aiemmin isäni kirjeet, jotka otin taas esiin.
Niitähän on olemassa vain pieni osa. Isäni kirjeitä on ajalta ennen sotaa ja
sen aikana. Äitini kirjeitä on tallella vain sodan jälkeen. Kirjeistä saatan saada
apua selvittäessäni valokuvien taustoja ja samalla tulee esille myös muita tiedon murusia.
Eräs edellä mainitun sisarussarjan keskimmäisen kirjoittama
kirje heinäkuussa 1939 on ohjattu kotoa Rengosta Karjalan kannakselle
osoitteella Makslahti, Näykki, Etelä-Hämeen komppania. Kirje on lähetetty Turusta 8.7.1939. Se on
tullut Hämeenlinnan 9.7, postitettu 17.7. Makslahteen, jonne saapunut 18.7. Erityisen
tehokasta toimintaa oli postilla silloin.
Isä on tuolloin kesällä ilmeisesti osallistunut
linnoitustöihin. Tuolloin kesäkuussa 1939 aloitettiin vapaaehtoisin voimin
valmistautua mahdolliseen sotaan vahvistamalla jo olemassa olevia
puolustuslinjojen esteitä. Koska isä toimi suojeluskunnassa, joka oli yhtenä
toimijana näissä töissä, niin lähtö kesällä joksikin aikaa vapaaehtoisiin
töihin sopi hyvin vielä koulua käyvälle isälleni. Wikipedian
artikkelin mukaan suojeluskuntajärjestö oli ohjaamassa tätä toimintaa.
Mainitsemassani kirjeessä ystävä kiittää isää saamastaan
valokuvasta, jossa tämä on vakava ja totinen. Hän kertoo tapaamisistaan Turun suunnassa,
jossa hän viettää aikaansa. Hän kertoo tylsistä poikakavereista, omasta vaikeasta
luonteestaan, siskojensa kirjeistä ja näitä ja häntä yhdistävästä mielikuvituksen
avarasta maailmasta. Isäni on sisaruksille yhteinen keskustelun aihe. On jännittävä nähdä isäni luonne useissa
muissakin kirjeissä. Aika avoimesti hän
on paljastanut luonnettaan ystävilleen. Kirje päättyy ”Kyllä sinulla niitä
heiloja on ollut kauhean paljon!”
En ole aiemmin käynyt minulla olevaa kirjeenvaihtoa läpi
tarkalla seulalla. Nyt huomaan, että isäni on kaikkein eniten saanut kirjeitä
kyseiseltä nuorelta naiselta. Kirjeenvaihto ilmeisesti alkoi isäni pyynnöstä toukokuussa
1939, jolloin hän kirjoitti isälleni Helsinkiin. Tällä oli kortteeri
osoitteessa Malminkatu 36 B 32. Hän oli isääni kaksi vuotta nuorempi ja pääsi kirjeenvaihdon
aikana ylioppilaaksi.
Kirjeet jatkuivat vielä sotavuosina. Ne eivät ole
rakkauskirjeitä, mutta kirjeistä huokuu eräänlainen viharakkaus isääni kohtaan.
Isäni ilmeisesti kertoi hänelle usein muista tyttöystävistään, koska heitä usein
mainitaan vastauskirjeissä. Kirjeet antavat minulle paljon tietoa isäni asemapaikoista
ja sotilasarvoista. Mielenkiintoista on lukea hänen luonteestaan, josta melkein
joka kirjeessä on arvioita. Tuskin kirjeenvaihtotoverit tapasivat sotavuosina
enää toisiaan. Jätän nyt tarkemman kirjeiden
analysoinnin toiseen kertaan.
Voisin oikeastaan muuttaa otsikon Vihreän nälkä olemaan
Värien ikävä. Ehkä tuo vihreän nälkä on
raflaavampi. Ensimmäiseksi mieleeni tulivat Marimekon kankaat. Sitten muistin
omat 1960-luvun luonnoslehtiöni ja värejä pursuvat kuvat ja runot, omani ja
muiden. Sitten muistin sisareni Päikin
maalaukset. Toisaalta runsaan viidenkymmenen vuoden värisuora johtaa aina tähän
päivään. Kuinka usein omimmat, rakkaimmat maisemani on juuri kesän vihreitä.
Kuinka ilahdunkaan myös kasvien väreistä ja puiden erivärisistä vihreistä. Siitä
huolimatta myös tänä talvena meille kovin tuttu pelkistetyn syksyisen
harmaanruskea maisema on äärettömän kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti