Sopeutumisen aika

Viikon poissaolo kotoa tuntuu aina pidemmältä ajalta kuin se oikeasti on. On paljon tehtävää, hoidettavaa, ajateltavaa. Matkalla ollut ihminen on ehkä saanut myös uusia ideoita. Poissa ollessa on tapahtunut myös jotakin, joka vaikuttaa niin, että maailma ei ole sama kuin matkalle lähtiessä. Luonnon muutokset eivät ole olleet suuria. Pihan koristekirsikkapuut ovat kukkineet ja nyt puut näyttävät lähes syksyisiltä. Luonto on vain vähän kesäisempi kuin matkalle lähtiessä. 

En tiedä, mistä aloittaisiin. Matkan kokemukset, nähtävyydet, kaikki yhdessä on kuin suuri yhtälö. Viikon matkasta riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka moneen blogiin. En tapani mukaan tule kertomaan paljon nähtävyyksistä, kokemuksista, säästä, ruoasta, asumisesta, omasta voinnista vaan aion keskittyä yksityiskohtiin, ehkä historiassa, alueen piirteissä, kasveissa ja tuntemuksissa. Siksi voin kirjoittaa milloin tahansa myöhemmin.

Matkan aikana luin joitakin matkablogeja liittyen niihin kaupunkeihin, joissa kävimme ja oleskelimme. Blogit.fi tarjoaa satoja matkakuvauksia ja hienoja valokuvia Andalucian kohteista. Meille matkalla tulivat tutuksi Sevilla, Gordoba, Granada ja Malaga.  Aloitin matkapäiväkirjan kirjoittamisen, mutta lopetin sen aika pian, koska kuviani selaamalla voin palata eri paikkoihin ja aiheisiin. Minulla ei myöskään ollut intoa kirjoittaa, mikä on kyllä puute. Kännykät ovat tuoneet sen verran uutta toiminnallisuutta ja ajankulua elämäämme. Ne tallentavat kuvat ja paikat paremmin kuin kynä. Täytyy myöntää, että ikä painaa minua. En jaksanut syventyä samanaikaisesti enää niin moneen asiaan. 

Alkuviikosta ajattelin, että aloitan kertoa jostakin pienestä asiasta saadakseni aikaa sopeutua.  Vietän tai elän nyt siirtymävaihetta. Tunnen usein, etten hallitse asioita samalla tavalla kuin ennen. Tänään en tiedä, mitä kerron. En ole edes saanut kuviani siirrettyä muistikorteilta kovalevylle enkä ole katsellut niitä.  Matka on silti vielä elävänä ja värikkäänä silmieni edessä. Kuulen äänet, haistan tuoksut, näen värit. Matka on kuin uni, jossa olen käynyt ja viipynyt. Mutta en osaa kertoa siitä. Matka laittaa usein asiat uuteen järjestykseen.

Olen jakanut Facebookissa vanhoja blogejani. Niitä lukiessani huomaan, että olen usein ennenkin ollut hämmentynyt. Puran sitä tunnetta usein kirjoittamalla. Toivon, etten koskaan kokonaan ja lopullisesti vaivu siihen hämmennyksen tunnelmaan, sekavaan olotilaan, joka on kuin musta yö metsässä.  Olen kirjoittanut ennenkin huonosta olostani, vaikeuksistani liikkua, väsymyksestäni, vaikken halua niiden määrittelevän minua. 

Viime vuonna matkan jälkeen koin samalla tavalla motivaatio-ongelmia. Koko elämäni on kesän 2017 jälkeen ollut yhtä motivaation hakemista. Kuin hakisin kadonnutta kanavaa, jota en koskaan löydä. Innostukseni on usein kiven tai kivikasan alla. Olen aivan liian herkkä. Se ei ehkä näy päällepäin, mutta se on joskus kuin sairaus. Lamaannun asioista, jotka toiset ohittavat olankohautuksella. Ominaisuus on kulkenut mukanani lapsesta saakka. Olen peittänyt sitä rohkeudella ja kyvykkyydellä. En näytä herkkyyttäni muille ihmisille. Itken sisäänpäin. Lapsena kyyneleeni virtasivat kuin vesivoimalaitoksessa.

Edellä olevaan viitaten, ehkä on paras vielä viivytellä. On paljon muutakin käsiteltävää.Kaivan siksi tänään jonkun vanhan blogini ja teen tikusta asiaa, joka johtaa minua sitten jatkossa eteenpäin. Ehkä.

Osun aika pian melkein kuin johdatettuna bloggaukseni alkuaikoina yksitoista vuotta sitten 16.5.2008 kirjoittamaani tekstiin ”Aarrelaatikko”. Olen kopioinut siihen mm. koulutyttönä kirjoittamani kotiaineen ”Matkustamisen viehätys”

”Työviikon päättyessä on yleensä aika väsynyt. Olisi varmaan hyvä lähteä pitkälle kävelylenkille. Mutta jostakin syystä kalsean kylmä ilma ei houkuttele ulos. Aloin tutkia muistojen laatikkoa. Se sisältää vanhoja kirjeitä 1930-luvulta saakka, isäni sodanaikaista kirjeenvaihtoa, joulukortteja, omaa laajaa kirjeenvaihtoani 60-luvulla, kouluaineita, esitteitä. Muistoja muistojen perään.  Siellä koulutytön kotiaineessa löydän sen saman minän lähes muuttumattomana:

Matkustamisen viehätys

Auringon alkaessa hymyillä iloisemmin ja lämpimämmin ja kevään pilkistäessä talven harmaantuneen lumen takaa, ympärillämme vallitseva tunnelma myös aivan huomaamatta muuttuu. Sen viehättävä keveys ja uutuus aiheuttavat meissä ihmisissä jotakin, jonka vain me itse tunnemme. Jo kauan, kaukaisesta syksystä asti, se on tehnyt tuloaan, mutta vasta nyt se valtaa meidät kokonaan. Haluamme matkustaa etelän kevääseen nähdäksemme jotakin, mutta ennen kaikkea tunteaksemme itsemme uusiksi ja tuntemattomiksi. Pakenemme sanomalehtiä, jotka ovat tulvillaan tietoja matkoista vieraan nimisille tai koko elämämme ajan tuntemillemme paikoille. Emme voi kuitenkaan tehdä mitään; matkustamisen halu on vallannut meidät. Emme voi paeta sitä.

Miksi matkustaminen viehättää ihmistä? Pohdimme sitä usein, mutta emme koskaan löydä täydellistä vastausta. Ehkä etsimme jotakin, sillä koko elämä on etsimistä, kaiken mahdollisen etsimistä. Jos olemme ennen matkustaneet, haluamme matkustaa uudelleen löytääksemme sen, minkä olemme hetkeksi kadottaneet. Se on tunnelma, uusi viehättävä minä, vapautuminen perässä raahattavista asioista, ärsyttävistä ihmisistä ja kaikista arkipäiväämme kuuluvista, meitä kiusaavista jutuista ja hetkistä, jotka tulevat aina toistuvasti luoksemme masentaen meitä ja tehden meidät sellaisiksi, jollaisia emme halua olla. Matkustaminen siis vapauttaa meidät, mutta vasta sitten, kun todella pääsemme eroon kaikesta, mikä pitää meitä jokapäiväisissä pulmissa ja harmeissa, voimme nauttia matkasta, jolle olemme uskaltaneet vihdoinkin lähteä.

Kun olemme matkalla, olemme turisteja tai ainakin useimmat meistä ovat. Turistit herättävät huomiota. Heitä kutsutaan ulkomaalaisiksi ja heitä katsellaan. Mutta kaikille matkustamisen viehätys ei ole siinä. Turistina oleminen tavallaan vierottaa todellisesta elämästä, emmekä aina löydä sitä, mitä etsimme. Näemme vain muistomerkkejä, kirkkoja, vanhoja rakennuksia, mutta emme pääse sisälle niiden tunnelmaan. Juuri siinä, tunnelman löytämisessä, on se viehätys, minkä me viemme mukanamme tuleviin päiviin ja vuosiin. Meidän pitäisi etsiä ihmisiä, jotka ovat erilaisia, joita emme kotona näe, jotka ovat ainutlaatuisia ja kauniita. Silloin haluamme matkustaa toisenkin kerran ja huomaamme oppineemme jotakin. Ehkä emme enää ajattele niin paljon itseämme. Sinänsä jo se on suuri saavutus ja löytö. Se tunne kannattaa kokea toisellakin kertaa lähtemällä matkalle ja palaamalla haikein mielin takaisin.

Matkustaminen viehättää meitä kaikkina vuodenaikoina, mutta kipeimmin tunnemme halua lähteä keväällä. Silloin ei todellakaan tiedä, missä olisi paras olla, kotona seuraamassa kesän lähestymistä vai kaukana etelässä, Pariisissa, aamusumuisen Seinen varrella ihmeellisen kevään vaihtuessa kesäksi. Mutta onhan meillä myös mielikuvitus, miksi siis emme voisi kuvitella itseämme kaikkialle, matkustaa ajatuksissa! Onhan sekin meitä ihmisiä kiehtovaa matkustamista.

Kirjeenvaihtoystäväni Charles Ranskasta lähetti samoihin aikoihin kortin Bressuiresta (Deux-Sèvres), jossa hän kävi koulua. Sain häneltä myös kortin yöllisestä Pariisin Notre-Damesta.

Kirjeenvaihto maailman eri kolkissa asuvien nuorten kanssa oli maalaiselämän yksinäisyydessä elävän tytön henkireikä maailmaan. Ja onko mikään siinäkään muuttunut tähän päivään mennessä?  En tarvitse henkireikiä enää ehkä samasta syystä tai onko sekään oikeasti muuttunut eli ehkä tarvtsenkin?  Eikö kirjoittaminen tänne blogiin jo osoita sitä? Ihmiset ovat kuitenkin aika pintapuolisia tänä päivänä, paljosta virikkeestä huolimatta henkinen elämä tuntuu köyhtyneen ja pinnallistuneen.  Olen kuitenkin kiitollinen kaikista ihanista kohtaamisista. Eilen tapasin ihanan 83-vuotiaan naisen Karjala-talolla ja sain kirjeen ihanalta 85-vuotiaalta mieheltä. Joskus tuntuu siltä, että yksi ihmisen suurimmista onnenaiheista on se, että palaa viimeistään vanhetessaan niihin ihka oikeisiin asioihin. Ne tuntuvat jossakin vaiheessa elämää pieniltä ja turhilta. Mutta niin se vain on, että läheltään ja itsestään löytää onnen ja ilon. Ei tarvitse kauheasti yrittää ja suorittaa, siinä se vain on!”

Onko mikään muuttunut? Sitä tunnelmaa ja näkemänsä ja kokemansa sisäistämistä etsin myös nyt matkallani. ”Turisti” – sana tuntuu nyt vanhanaikaiselta. 1960-luvulla olimme vielä ulkomaille mennessämme turisteja, mutta nyt en koe sitä samalla tavalla. Eurooppalainen sukeltaa muiden eurooppalaisten joukkoon maanosan kansalaisena. Kansalaisuuskin tuntuu häipyvän, olemme maailman kansalaisia.

Tähän blogiin liittämäni kuvat ovat vuodelta 2008 paitsi pari viimeistä viime viikon matkalta.