Pienen ihmisen historiaa ja sukututkimusta

Kaikki kirjoitukseni ovat sitä. Ne kertovat pienestä ihmisestä, jo kuolleista, äskettäin kuolleista, elävistä ja minusta itsestäni ja lähelläni olevista ihmisistä, niistä, joista uskallan kirjoittaa. 

Paluu lapsuuden rannoille. Lautaranta, Karjalainen, Kuolemajärvi. Edessä Suomen lahti.

Suuri osa elävistä ihmisistä haluaa, että heitä ei koskaan mainita missään. Kunnioitan heidän päätöstään, vaikken aivan sitä ymmärräkään. Tavallaan he ovat jo unohdettuja eläessään ja kuoltuaan he ovat kokonaan poissa. Aivan niin kuin menneen ajan ihmiset, esivanhempamme, joita on vaikea tavoittaa tästä hetkestä, koska he eivät jättäneet mitään muita jälkiä itsestään kuin merkinnät kirkonkirjoihin. Jolleivat sitten joutuneet oikeuteen, lehteen tai muuten muistetuiksi, mitä tapahtui äärimmäisen harvoin.

Olen aina pohtinut tätä asiaa eri puolilta. Jotkut tuntemani ihmiset ovat sanoneet suoraan, että voin käyttää heitä vapaasti. Mutta monet sanovat vaikkapa kameraa kuvaukseen nostaessani tai vaikka en edes yritä kuvata, että en saa kuvata enkä mainita heitä tai kirjoittaa heistä missään kuten blogissani, vaikka he hyvin tietävät, etten tee sitä. Tiedän, että hiljainen paheksunta tulee seuraamaan minua kuolemaani asti, huolimatta siitä, etten ole koskaan kirjoittanut kenestäkään negatiivisia asioita. 

Jännittäviä hetkiä. Edessä häämöttää Ahvijoen silta. Olemme saapumassa Karjalaisten kylään. Tien oikealla puolella bunkkereita. Mannerheim-linja kulki pitkin Ahvijoen rantaa.

Vanhemmiten jokainen vuosi on raskasta aikaa. Tänä keväänäkin olen menettänyt tuntemiani ihmisiä. Koko vuosikymmen on ollut menetysten aikaa. Vaikken ole ollut kaikkien kanssa tekemisissä syystä tai toisesta heidän loppuvaiheissaan, niin olen silti tuntenut heidät ja ollut aiemmin paljonkin yhteydessä heihin. Jos olen myöhemmin kirjoittanut heistä, niin se on pelkästään heidän elämänsä ja lähtönsä kunnioittamista.

Saattaa olla niin, että monille, kuolemaa lähestyville on vaikeaa kohdata muita ihmisiä, edes läheisiään. Monet haluavat piilottaa itsensä ja loppunsa muilta. Onneksi on myös toisenlaisia ihmisiä, avoimia. Se helpottaa myöhempiä aikoja, antaa lohdutusta jälkeenjääville, jättää lisää muistoja. 

Illallisella Viktoriassa. Heimo kertoo.

Isäni kuolema keväällä 1999 iski kuin salama taivaalta, vaikka se oli odotettavissa. Olin pitkään säästynyt kohtaamasta kuolemaa läheltä. Nyt se iski todella läheltä. Isäni halusi vaipua unohduksen suohon kuollessaan. Vaikka ilmoitimme lehdessä ja muistokirjoitus laadittiin, niin siunaustilaisuuteen ei saanut tai haluttu kutsua ketään, koska hän ei sitä halunnut. Se oli suuri virhe. Sillä mitätöimme koko hänen elämänsä ja laajan ihmisten piirin, jonka hän tunsi. Jotkut taisivat loukkaantua siitä, että he eivät voineet osoittaa arvostustaan. 

Kohtaamme joku päivä itsekin kuoleman. On hyvä ajatella jo aikaisemmin, miten haluamme meitä muistettavan. Vanhempieni kuolemat opettivat minua kohtaamaan myöhemmät kuolemat. Opin suhtautumaan niihin luonnollisesti, osana elämää, väistämättöminä. Tosin niidenkin jälkeen olen kohdannut samanlaista pyristelyä, pakoa kuolemasta, salailua, jotka satuttavat vieläkin minua.

Sitten on toisenlaisia tapauksia. Puhumme avoimesti tulevasta ja suhtautumisesta siihen. Kuoleva tapaa kaikkia ystäviään ja jättää jäähyväisiä vielä eläessään.  Siunaustilaisuuteen kutsutaan kaikki hänet tuntevat. Se voi olla raskasta jälkeenjääneille, mutta myös puhdistavaa ja helpottavaa väistämättömän edessä. Se on myös opettavaista sen sijaan, että jatkuvasti kiellämme edessä olevan muiden ja itsemme osalta. Kuolemasta pitää voida ja saada puhua.

Vilkaisin blogit.fi alustalle liitettyjä blogeja hakusanalla ”kuolema”. Niitä on siellä yllättävän paljon. Omia blogejani en löytänyt joukosta, vaikka minusta tuntuu, että olen usein kirjoittanut kuolemasta. Ehkä olenkin käyttänyt elämä-sanaa senkin yhteydessä.

Saapuminen Lautarantaan heinäkuussa 2012. Minulle ensimmäinen kerta. Heimo oli oppaana.

Tällä viikolla samana päivänä siunataan kaksi ihmistä, joilla on minulle merkitystä.

Äitini veli, enoni 1932 syntynyt Hannu, viimeinen 11 sisaruksen sarjassa elossa oleva kuoli huhtikuun lopussa.

 

Kesken lomaani sain kuulla, että hyvä ystäväni, sirpaleserkkuni Heimo oli kuollut. Hän oli Hannun pikkuserkku, mutta tuskin he tunsivat toisiaan. Hän olisi kesäkuussa täyttänyt 93 vuotta. Hän lähti kesken kaikkien suunnitelmiemme. Se osoitti minulle voimakkaasti, että kuolema voi tulla kesken kaiken, yllättäen, katsomatta oikeaa ja parasta aikaa, keskellä elämää.

Hannu-enon olen tiennyt ja tuntenut syntymästäni saakka. Äitini Ruotsin Göteborgiin 1950-luvulla muuttaneet nuorimmat veljet olivat jokakesäisiä vieraita kodissamme. Hannu oli äitiäni 17 vuotta nuorempi, Martti 18 vuotta ja nuorin Yrjö 19 vuotta. He molemmat kuolivat aiemmin tällä vuosikymmenellä.  Hannu siunataan Rovaniemellä, jonne hän ehti muuttaa.

Tämä kuva on vuodelta 2007. Silloin vasta aloin tutustua suvun jäseniin.

Heimon olen tuntenut vasta noin 10 vuotta. Ensimmäisen kerran hän esiintyy valokuvissani Sirkiän sukuseuran suuressa kokouksessa Aurassa, jossa suunniteltiin sukuseuran perustamista. Hän istui siellä serkkujeni vieressä. Hän tapasi siellä myös äitini veljen Martin. Hän taisi tavata meidän sukuhaaran ihmisiä siellä ensimmäistä kertaa. Muistan hänen puhuneen siitä, että oli hassua tavata sukulaisia, joista ei tiennyt mitään, mutta joilla saattoi olla sama nimi kuin jollakin tuntemallaan. Siihen samaan lankaan menin silloin minäkin. 

Näin häntä myös Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuuksissa, joissa ennen vuotta 2012 kävin harvakseltaan.  Sitten jouduin toimikuntaan ja toimijaksi. Kesällä 2012 Heimo tutustutti minut Karjalan matkalla Kuolemajärven Lautarantaan.  Siitähän se alkoi, ystävyys hänen ja hänen vaimonsa kanssa. Vaimo Sirkka lähti viime vuoden elokuussa. 

Heimo siunataan Hyvinkäällä, vuoden kauneimpana aikana. Emme tapaa kesäkuun lopussa hänen kotipihallaan. En myöskään päässyt viime viikolla enää tapaamaan häntä kotonaan, kuten olimme sopineet.

Tapaan nyt häntä tunteneita ihmisiä, joista monesta olen kuullut hänen kertovan.

Vuosien mittaan keskustelimme monista hänen lapsuuteensa liittyvistä asioista. Olen nauhoittanut keskusteluja paljonkin. En tiedä, milloin pystyn purkamaan niitä. En ylipäänsä tiedä, milloin jaksan käydä kaikki tekemättömät asiat läpi. Viimeksi maaliskuun lopussa hän piirsi pyynnöstäni isoisänsä Samuli Rumpusen talon pohjapiirroksen. Talo sijaitsi Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. Aiemmin olemme tutkineet talo talolta Kuolemajärven Lautarannan.

Mitähän kaikkia niistä nauhoituksista löytyykään? Tässä istun Toinin ja Yrjön välissä Viktoria-hotellissa Viipurissa heinäkuussa 2012.

Tämän vuoden tammikuussa otin hänestä DNA-näytteet. Harkitsin pitkään, pyydänkö näytteenottoa vaikkapa äitini enolta, jotta saisin hänen Sirkiä-isälinjansa selvitettyä. Oman isäni linja pitäisi myös selvittää.  Päädyin kuitenkin tähän ratkaisuun. Family Finder ja Y-DNA37 maksoivat kuitenkin minulle sen verran paljon, että jaksanut alkaa käydä keskustelua aiheesta ehkä jonkun sellaisen kanssa, jota asia ei kiinnosta vähääkään. Heimo oli aidosti kiinnostunut asiasta. Kun tapasimme maaliskuun lopussa, kävimme tuloksia läpi.  Heimo kuului suomalaisten miesten yleisimpään haploryhmään, Niilon poikiin.  Otetusta näytteestä voi tehdä jatkossa lisätutkimuksia. 

Sukukokouksessa 2007 Heimo serkkujeni ympäröimänä.

DNA serkkutesti vahvisti sen, minkä jo toki tiesin, että olemme 3. serkkuja, koska isovanhempamme, minun isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä ja Heimon isoäiti Helena Vilhelmintytär Sirkiä olivat serkuksia. 

Heidän vanhempansa Abraham Joosepinpoika Sirkiä (1849 – 1903) ja Beata Vilhelmintytär Sirkiä (1843 – 1933) olivat sisaruksia. Kaukaisempaa sukua olemme vielä useaa muuta kautta sukujen Kirjonen ja Muurinen kautta. 

Yllättävää silti Heimon serkkutuloksissa olivat kaukaiset ja joku läheisempikin serkku Hämeessä, jotka tunnistan hämäläisestä Markkulan sukuseurasta, jossa olen mukana, koska se liittyy isäni sukuihin. Näissä asioissa riittää vielä pohdittavaa. Asetan silti edelleen muut aiheet etualalle. Perinteinen sukututkimus riittää ja kaikkeen ei ole aikaa paneutua.

Tässä linkki blogiini kesällä 2012, jossa olin Heimon kanssa Lautarannassa. Se taisikin olla viimeinen kerta, kun hän kävi siellä.