Sattuman leikkiä

Joskus ajattelen, että on ollut lähes pelkästään sattumaa, mihin suuntaan olemme elämässämme aikanaan lähteneet ja mistä asioista on tullut meille tärkeitä. Saankin silloin tällöin pieniä värinöitä niistä muista aiheista, jotka olisivat saattaneet aikanaan viedä minut kokonaan ja mahdollisesti muuttaneet elämäni aivan toisenlaiseksi. Silloin on palattava aina kaukaiseen lapsuuteen saakka. Elämässäni kaikki se, mistä nyt kirjoitan, liittyy jollakin tavalla seuraaviin aihealueisiin: historia, kirjallisuus, elokuvat, taide, kirjoittaminen, valokuvaus.

Viime vuosina suurimman osan ajastani ovat vieneet historiaan liittyvät asiat. Aina välillä tunnen suunnatonta vetoa jotakin muuta aihealuetta kohtaan. Tunnen samalla, kuinka olen niitä muita jatkuvasti laiminlyönyt. 

Ensin tulivat kirjat 1950-luvulla. Pitkään meillä lapsilla ei ollut muuta kuin kirjat ja lehdet. Lukemaan oppiminen oli järisyttävä kokemus, joka avasi ovet maailmaan. Televisio tuli kotiini vasta 1960-luvun alkaessa. Jos olin aiemmin ahminut kaikki mahdolliset kirjat ja lehdet, niin nyt aloin uida elokuvissa. Aluksi näimme televisiosta lähinnä ikivanhoja mykän aikakauden filmejä ja 1930-luvun elokuvia. 

Elokuvateatteriin pääsin lapsena vain pari kertaa. Lasten elokuvia ei silloin edes ollut. Jostakin syystä isä piti aiheellisena viedä meidät tai ehkä vain meidät vanhimmat tytöt (en muista) katsomaan elokuvia Pikku Ilona ja hänen karitsansa ja Pieni Luutatyttö. Elokuvien ensi-illat olivat 1957 ja 1958. Pääosaa esittänyt tyttö Riitta Hämäläinen muistutti hänen mukaansa minua. Kieltämättä, olihan minullakin silloin pitkät letit ja vähän samanlainen mekko kuin elokuvan tähdellä. Täältä voit käydä katsomassa valokuvia elokuvien kohtauksista.

Mainitsemistani elokuvista en muista mitään enkä ole nähnyt niitä sen jälkeen.   Mutta palatessamme elokuvista Hämeenlinnasta, niin toisella kerralla oli talvi, pakkasta ja pimeää. Austin Morris-auton etutuulilasi hajosi pieniksi säröiksi kotimatkalla. Isän piti kaivaa ikkunaan aukko, jotta hän pystyi ajamaan kotiin. 

Kun nyt ajattelen lapsuuttani, pelkästään jo se oma elämä, jota elin päivittäin, oli yhtä elokuvaa. Tekemisen välit tuli täytettyä kuvitelmilla ja haaveilla. Arkinen elämä opetti joustavuutta ja monia muita asioita, joiden hyödyn olen ymmärtänyt vasta myöhemmin. Löysin loppujen lopuksi koko maailman itsestäni. Olen kirjoittanut näitä aiheita sivuten vaikka kuinka monta blogia. Miksi?

Television tultua kotiin Rooman olympialaisten aikaan, tarjonta oli vielä niukkaa, mutta katselin siis erityisesti elokuvia. Rakastuin Rudolf Valentinoon, mykän elokuvan sankariin. Rakastuin myös Tyrone Poweriin, Errol Flynniin ja Gary Grantiin ja moniin muihin. 

Ihailin myös urheilijoita, sillä seurasin radiosta kaikkia merkittäviä kilpailuita eli olin kunnon penkkiurheilija. Kirjoitin vihkoihini pitkiä selostuksia urheilijoista ja kilpailuista. Haaveilin jopa urasta urheilijana, osallistumisesta olympialaisiin. Kaikkein mieluiten olisin ollut uimari tai pituushyppääjä. Niillä haaveilla ei oikeasti ollut mitään katetta kuin ei myöskään myöhemmin vastaavilla. Opin uimaan hitaasti eikä uimataitoni ollut koskaan korkealaatuinen puhumattamattakaan muusta urheilullisuudestani.

Nyt googlatessani mainitsemieni näyttelijöiden elämänkaaria, huomaan, että useimpien ura oli tuolloin jo päättynyt.  Ajatella silloin ei ollut Googlea, josta olisi voinut nopeasti tarkistaa, milloin he elivät. Gary Grant oli ainoa, joka eli pitkän elämän. Toki tietoa sain aikakausilehdistä, joista leikkelin kuvia liimatakseni ne vihkoon. Minulla on vielä tallella kaksi vihkoa, joissa on näyttelijöiden, missien ja urheilijoiden kuvia. En muista, että olisin haaveillut tähden elämästä. Sen sijaan ajattelin kirjoittavani käsikirjoituksia. Kirjoitinkin pitkiä tarinoita.

Elokuvamaailma veti erityisesti puoleensa 1960-luvulla, lukiovuosina ja myöhemmin Helsingissä. Olin ajatellut asiaa niin paljon, että haaveilin kouluaikoina elokuvaohjaajan urasta.  Se oli samanlainen haave kuin kirjailijan ja toimittajan urat. Elämä vain ei antanut noille pilkahduksille pontta eikä mahdollisuuksia,  vaan ne piti haudata. Nykyään nuorten kannattaa huomata se, että heillä on oikeasti paljon enemmän mahdollisuuksia lähteä omalle tielleen jo nuoresta pitäen. Minun aikanani mahdollisuudet olivat vähäiset monesta eri syystä. 

Opiskelussa myöhemmin tuli paljon esteitä vastaan. Ne olisi voinut ylittää, jos saatavilla olisi ollut tukea.

Miten vähästä elämän tiet käänsivät suuntaa ja miten sattumat ohjaavat meitä! Emme välttämättä edes ymmärrä, mitkä asiat ovat alitajuisesti vaikuttaneet meihin. Sitä kannattaa miettiä myös tänä päivänä. Miten seuraava tarina vaikutti minuun?

Nuori ranskalainen kirjailijanalku Francoise Sagan sai 1950-luvulla aikaan suuren kohun, joka jatkui vuosikausia lehtien sivuilla.  Hän oli vain 18-vuotias julkaistuaan ensimmäisen romaaninsa ”Bonjour tristesse”. ”Tervetuloa ikävä”, kirjan suomenkielinen nimi kuulostaa vielä nytkin ihastuttavalta. Se on melkein kuin harkittu nimi nuoren ihmisen tulevaisuudelle.

Kirja ilmestyi 1954 Ranskassa ja siitä tehtiin myös elokuva. Suomenkielinen käännös kirjasta ilmestyi 1955. Maailma tuntui sekoavan. Varmaan luin hänestä jo hyvin nuorena sanomalehdistä. En silti vielä lapsena lukenut hänen kirjojaan enkä muistaakseni koskaan edes nähnyt elokuvaa. Tervetuloa ikävän luin varmaan vasta 1960-luvulla ja se oli minulle pettymys, koska odotin paljon enemmän.  Nuori kirjailija herätti kaikkialla paljon kiinnostusta. Hänestä kirjoitettiin sanoma- ja aikakausilehdissä, joita luin silloin lapsena ja nuorena paljon. Hänen pienimpiäkään liikkeitään seurattiin tarkkaan, milloin hän osti kerralla kaksi Ferrraria, milloin hän ajoi kolarin, joutui sairaalaan, milloin hän oli vetäytynyt jonnekin yksinäisyyteen kirjoittamaan uutta kirjaa. Nuorta ihmistä kiinnosti toisen nuoren ihmisen elämä, jota seurattiin joka hetki.

1956 ilmestyi suomeksi jo seuraava romaani ”Muuan hymy.” Siitäkin oli tullut maailmalla jymymenestys, painokset olivat valtavia ja kirja käännettiin saman tien usealle kielelle.1959 häneltä ilmestyi Ranskassa jo neljäs romaani, ”Pidättekö Brahmsista..” Romaanit olivat kevyitä, lyhyitä ja painokset valtavia.

Lehdet olivat silloin merkittävin kertomisen ja jakamisen väline. Huhtikuun 16 päivänä 1957 Helsingin Sanomat kirjoitti Ranskasta saamansa tekstin (Robert Ahier) otsikolla ”Francoise Saganin henki vaakalaudalla. Verinen käsikirjoitus särkyneessä autossa.” Värikäs tarina kertoi tarkkaan ja yksityiskohtaisesti 21-vuotiaan kirjailijan ajamasta kolarista, vammoista, lääkityksestä. Tilannetta seurattiin myös myöhemmissä lehdissä. Onnettomuutta seurasi kuuden kuukauden kirjoituskielto, mutta tuskin Francoise totteli sitä. 

Noihin aikoihin saimme siis tietoa asioista runsaan lehdistön kautta, kun nykyään Internetin aikakaudella voimme jäädä vain arvailemaan ja kuvittelemaan asioita niukemman uutisoinnin takia.  Lauseeni niukoista uutisista saattaa kuulostaa omituiselta, mutta se on totta. Sen huomaa, jos lukee vanhoja sanomalehtiä.

Seuraavana syksynä Francoise Sagan avioitui uusimman romaaninsa päähenkilön kanssa, siis sen, josta hän oli kirjoittnut kirjan. Hänen mainontaansa kolarin ja verisen käsikirjoituksen kautta (joka ei ollutkaan oikeasti kolariautossa) pidettiin mauttomana. Häntä kutsuttiin lehdessä myös tähdenlennoksi. Mutta uudenkin kirjan painokset olivat mielettömän suuria. Kirjoista tehtiin elokuvia, jotka myös lisäsivät uutisia. Lähes joka päivä Helsingin Sanomat kirjoitti jotakin pientä Francois Saganista.

Kuinka paljon loppujen lopuksi sen ajan uutisointi vaikutti minuun ja muihin aikalaisiini?  Kun nyt luin Helsingin Sanomien Aikakoneessa nuorta kirjailijaa koskevia uutisia, melkein saatoin kuvitella, että voisin tehdä niistä elokuvan. 1960-luvun uuden aallon ranskalaiset elokuvat ovat melkein kuin luonnollinen seuraus noista uuden ajan ilmiöistä, kuten vaikkapa nuoren kirjailijan värikkäästä elämästä. 

Elokuvaohjaajat alkoivat tehdä omanlaisiaan, itsensä näköisiä elokuvia.Ideat niihin syntyivät heidän omasta elämästään ja he itse laativat käsikirjoitukset. Uusi aika tunki joka suunnasta ja innoitti meitä nuoria ihmisiä. Samoihin aikoihin syntyi uutta musiikkia. Muistan, kuinka inspiroivaa sekin oli. Elämä oli musiikissa, kuvissa ja kaikkialla ympärilläni. Kirjoitin elokuvia ja laulujen sanoja koko ajan mielessäni. Omasta elämästäni tuli minun elokuvani. Mutta vasta nyt ymmärrän sen.

Elimme 1960-lukua.  Olin kokematon, nuori hölmö, joka olisi tarvinnut ohjausta. En päässyt opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. En edes tiedä, mitä vaatimuksia pyrkijöille asetettiin. Ehkä oli sattumanvaraista, kuka pääsi opiskelemaan, kuka hylättiin. En päässyt opiskelemaan edes valokuvausta, vaikka olisin mennyt ilmaiseksi työhön. Yliopistoon pääsin ja olisin voinut jatkaa siellä. Taiteellinen minä oli syntynyt ja olisi halunnut päästä luomaan itse, ei vain pänttäämään tietoa päähän ja tenttaamaan sitä. Rahaa ei ollut, eläminen oli kallista. 

Loppujen lopuksi ei ollut muuta vaihtoehtoa jäljellä kuin alkaa ohjata oman elämän elokuvaa. Se onkin jatkunut tähän päivään saakka. Se on niin pitkä, täynnä kerroksia, kertomuksia, tapahtumia, tunteita, että sitä on ehkä nyt enää mahdoton tiivistää kahteen tuntiin.

Kotiliesi n:o 1/1929. Tuolloin oli vasta menossa isän lapsuus. Valokuvaus oli vielä työlästä.

Tällaisista asioista olisi kiva jutella muiden kanssa. Miten he ovat kokeneet saman asian. Ajattelen jopa usein vanhempiani, joiden kanssa erityisesti nyt, tässä iässä, haluaisin puhua näistä asioista, nyt minulla olisi paljon kysymyksiä. Mitä he ajattelivat oman elämänsä toiveiden luhistumisesta, arkipäivästä, lasten kasvatuksesta, näiden ajatusten ymmärtämisestä. Tuliko heidän mieleensä koskaan, että heidänkin elämänsä oli yhtä elokuvaa, joka oli harvinaisen merkittävä ja jännittävä verrattuna minun elämäni elokuvaan? Enhän minäkään lapsena sitä vielä ymmärtänyt.

Ajatelkaa ikivanhoja ihmisiä, heitä, joita ei paljon tänä päivänäkään arvosteta. Ajatelkaa sitä kaikkea, mitä he kantavat mukanaan.  Silti jos ajatuksen vie pidemmälle, voi ajatella sitä, mille taajuudelle ja laajuudelle nykyaika on mennyt ja mitä se tarjoaa noiden 1950-1960-lukujen kokemusten sijaan. Sen pienen ihmisen ison elämän voi viedä nyt aivan uudella tavalla tämän hetken valtavan, värikkään, monimuotoisen median sisälle. Jos vaan osaa.  

Kaikin tavoin elämme nyt aivan erilaisessa maailmassa. Tuli mieleeni, että se on edelleen samalla tavalla erilainen myös jokaiselle ihmiselle kuin 1950-1960-luvun maailma.

Opettaja kirjoittaisi tämän jutun perään, ettei hän ymmärrä ja kysyisi, mitä tarkoitan.

Selitys lienee toisen jutun aihe sitten joskus myöhemmin. Tai sitten ei.