Pihalla kasvaa traakkipuu

Oi niitä aikoja. Kun syystä tai toisesta selaan rikkaita valokuva-arkistojani, inspiroidun aivan liikaa. Tosin innostamiseeni ei ole koskaan tarvinnut kovin paljon. Se lienee tullut esille myös täällä kirjoituksissani. Enhän edes kirjoittaisi, jollen kokisi innostuksen ja haltioitumisen hetkiä. 

Aika harvakseltaan niitä saarella kasvoi. Tuossa vasemmalla kasvaa yksi.

Jo pelkät valokuvat, puutarhat, kasvit, kirjat, historia, maisemat ja joskus myös ihmiset saavat minut innostumaan. Suurimman osan ajastani vietän yksiksesi, mutten koskaan tunne yksinäisyyden tunteita. Aina on edessä asioita, jotka vievät vauhdilla mennessään. Tuskin maltan mennä nukkumaan. Päivät vilistävät ohi. Välillä voin sitten muistella niitäkin aikoja, kun en ole ollut yksin. Sekin aika oli äärettömän hienoa. Sai vaihtaa koko ajan mielipiteitä toisen kanssa, keskustella, sai seuraa retkille.

Innostuin silloinkin usein äärimmilleen, olin joskus suunnittelemassa jopa kirjan kirjoittamista. Kaiken lisäksi innostus vei myös harrastuksiani eteenpäin. Repeilin liitoksistani, pursuin energiaa. Juuri noista syistä saatan olla jopa ärsyttävää seuraa.  Kuljen seurassakin omaa polkuani, en sopeudu toisen ihmisen minulle asettamiin rajoihin. Uskon, että monet teistä lukijoistani olette samanlaisia, mutta ette paljasta tuntemuksianne muille, koska pidätte sitä lapsellisena. 

Miksi juuri nyt aloin ajatella näitä asioita. Se tuli varmaan mieleeni kuvien herättämistä muistoista. Valokuvat sellaisenaan ovat menettäneet voimaansa, niitä on liian paljon, niitä on todella hyviä, mutta yhtä paljon niitä on todella huonoja. Vaikka huonokin voi olla hyvä. Tästä aiheesta kirjoittaminen lienee myös aivan turhaa. Kymmenessä vuodessa maailma on muuttunut aivan erilaiseksi. Se on nyt pelkkää kuvaa. Entä jos meillä ei olisi kuvia eikä filmejä?

Tähän kuvaan on koiran lisäksi päässyt pari.

Eräänä päänsärkyisen päivän jälkeisenä yönä totesin toipuneeni ja päässäni alkoi pyöriä tämän blogini otsikko. Olin toki jo aiemmin ajatellut aihetta, mutta aivan eri näkökulmasta. Sisareni parvekkeella kasvaa kaksi kanariantraakkipuuta (Draecana draco).  Traakkipuita kutsutaan myös lohikäärmepuiksi.  

Sisareni on pian ongelmissa nopeasti kasvavien puiden kanssa, sillä ne kasvavat suotuisasti hoidettuina huimaa vauhtia. Pian parveke on taas liian kylmä paikka niille, joten ruukut kesän aikana runsaasti kasvaneine puineen on nostettava sisälle. 

Valitsin otsikon blogilleni unen ja valveen rajamailla. Pihalla kasvaa traakkipuu alkoi elää mielessäni. Josko ne puun alut voisi istuttaa maahan ja ne kasvaisivatkin suomalaisessa maisemassa tai pihalla. Toin aikanaan Kanarian saariin kuuluvalta La Palman saarelta männyn siemeniä. Sain ne itämään ruukussa, mutta siihen se jäi.

La Palman saarella kasvoi myös kanariantraakkipuu-metsiä tai tihentymiä, joita valokuvasin lumoissani. Halusin siellä sellaisille paikoille, joissa tätä uhanalaista ja ehkä sukupuuttoon kuolevaa puuta kasvoi runsaasti. Männyt kasvoivat pilvien yläpuolella, mutta traakkipuut alavammilla mailla.  

Toivottavasti sisareni löytää kodin siemenistä kasvattamilleen puille. Onhan jo pelkästään ikivanhan puun DNA:n säilyttäminen tärkeää, Suomessakin. Meiltähän väki on kautta aikain ravannut milloin milläkin Kanarian saariin kuuluvalla saarella, monet palaavat sinne vuosittain.  Minäkin olen sentään käynyt Gran Canarialla, Teneriffalla, Lanzarotella ja La Palmalla. Vaikka en ole ollut saarista erityisen innostunut, en voi kieltää, että vulkaanisten saarten historia ja niihin liittyvät monet yksityiskohdat kiehtovat minua edelleen. Ei siis matkailu ja turistikohteet.

Vaivun syvemmälle muistoihini. En muista, olenko aiemmin kirjoittanut ylipäänsä mitään tuosta matkasta La Palmalle joulukuussa 1997. Olen kätkenyt sen syvälle, koska se oli eräänlainen vedenjakaja elämässäni. Jos sen matkan jälkeen olisin päättänyt toisin, niin elämäni olisi ehkä myös mennyt toisin. Jossittelu on silti aivan turhaa. 

Tein matkan silloisen kumppanini kanssa 4.12.-18.12.1997. Matkatoimisto oli Hassen matkat. Idea matkaan syntyi jostakin samana vuonna televisiosta tulleesta Folke Westin matkaohjelmasta. 

Matka oli muuten oikein onnistunut, mutta paluumatka oli hurja. Vaikka lähdimme matkalle yhdessä ja vietimme mukavan loman ilman riitoja ja ongelmia, tulin kotiin aamuyöstä 19.12. 1997 yksin. Tänä päivänä humalaisen riehuessa lentokoneessa, tehtäisiin ylimääräinen lasku ja henkilö poistettaisiin lennolta. Pystymmekö koskaan tuntemaan toista ihmistä niin hyvin, että tiedämme, mitä syvällä hänen pintansa alla liikkuu. Olen usein palannut tähän kohtaan elämässäni. Myöhemmin olen ymmärtänyt tapahtuman alkujuuren. Silloin luulin, että syy oli minussa. Oikeasti syyt olivat kaukana toisen henkilön omassa menneisyydessä. On aika huvittavaa, että käsittelen asiaa vielä nyt, yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtunutta. Se oli niin julma loppu ihanalle matkalle, jonka muistoja en ole oikeastaan edes uskaltanut ajatella sen jälkeen.

Nyt traakkipuut tuovat nyt kaikki muistot mieleen, elävinä, aivan kuin olisin ne eilen kokenut. La Palman saari oli lumoava kokemus. Se oli tavallaan kuin jotakin toista maailmaa. Se oli ennen kaikkea visuaalinen kokemus, joka on elänyt kuvina mielessäni. Olin silti hiukan pettynyt siellä ottamiini kuviin, jyrkänteiden maisemat eivät tulleet kuvissa esiin sellaisina kuin ne oikeasti näyttivät. Sää oli usein sumuinen, valo ei ollut oikeanlainen. Välillä satoi vettä. Pienen saaren keskellä on valtava vuoristo.

Kiertelimme pientä saarta autolla ympäriinsä. Koska saari on aikoinaan syntynyt tulivuoren purkautuessa veden alla, niin sen keskikohta on jyrkkää vuoristoa, jonne pääsee vain jalkaisin. Pohjoisosaa kutsutaan nimellä Caldera de Taburiente.  Siellä on saaren korkein kohta  2426 metriä korkea Roque de los Muchachos, joka sijaitsee siis vuoriston pohjoispäässä. Siellä on myös tärkeä tähtitieteellinen observatorio.  Ajotiet kiertävät vuoriston.  Mieleeni on jäänyt eräs kohta, jossa siirryimme toiselle puolelle saarta huomaten tulleemme kuin toiseen vuodenaikaan, kesästä syksyyn.

Olen säilyttänyt kuvien lisäksi karttoja ja matkaesitteitä kuvista irrallaan ja erillään. Siksi niitä oli vaikea löytää. Löysin myös matkapäiväkirjan, jonne olen merkinnyt kohteen ja jokaiselle päivälle sivun. Ne sivut huokuvat tyhjyttä. Vähän ihmettelen. Ehkä en halunnut enää palata matkaan sen epäonnisen lopun jälkeen. Unohtaminen on helppoa. 

10.12.1997 olen kirjoittanut kommentin, jonka matkakumppanini sanoi: ” Tänään olemme olleet sellaisessa paikassa, missä olemme voinee katsoa pilviä ylhäältä alas ja myös sellaisessa, missä aurinko on paistanut alhaalta päin.” Olimme silloin saaren länsireunassa Tinizarassa matkalla takaisin hotellille lähellä saaren pääkaupunkia Santa Cruz de la Palmaa kellon ollessa 15 vaille kolme iltapäivällä. Satoi vettä ja aurinko paistoi alhaalta merestä. Se oli lumoavaa, vaikuttavaa.

Jos sinua kiinnostaa, pääset tästä linkistä katsomaan Google mapsin karttaa saaresta.

Toinen merkintä on 14.12.1997, jolloin olimme menossa paikkaan, mikä oli meidät alun perin vienyt La Palmalle.  Kohdetta on vaikeinta löytää pitkien vuosien jälkeen, mutta lopulta onnistuin löytämään sen nimellä Marcos y Cordero. Tässä linkki alueeseen (lähinnä itseäni varten). Jätimme auton aivan liian alas, matkaa reitin alkuun oli vielä kilometrikaupalla (ainakin viisi kilometriä). Koko matka oli jyrkkää ylämäkeä kaiken lisäksi. Muistan, että olin löytänyt reitin varrelta hyvän kävelyoksan, jota kuljetin koko matkan mukanani. Liftasimme osan matkaa saksalaisen pariskunnan autossa. Löysin netistä videon, joka kuvaa juuri tätä reittiä. Videoimme myös oman retkemme, mutta videon kohtalo on tällä hetkellä epäselvä. 

LaPalma on nimenomaan patikointisaari, joten siellä on lukemattomia vastaavanlaisia reittejä.  Emme voineet suorittaa vaellustamme loppuun, kun kaverini korkean paikan kammo nousi päälle. Reitti kulkee valtavan jyrkänteen reunaa pitkin ja usein hyvin kapeana. Kuljin yksinäni aina ensimmäiselle luolalle ja palasin takaisin reitin alkupäähän siellä odottavan, kauhistuneen ihmisen seuraan. Palasimme takaisin aivan liian kauas alas jättämällemme autolle.

Tässä tuli edes hieman palautettua mieleen matkaa.  Kahdessa viikossa ehdimme käydä myös laakeripuumetsissä. Kun uskoimme olevamme ainoat ihmiset jossakin ihmeellisessä rinteessä, paikalla kiiruhti aina myös joku vanhempi saksalainen mies kuten myös aina Kreetalla.

Uimapaikkoja ei ollut paljon.  Rannat olivat kaikkialla tosi jyrkkiä. Playa de Nogales jäi mieleen. Sinne oli pitkä matka portaita pitkin alhaalta. Rantakaistale oli kapea eikä aurinko vielä aamupäivällä yltänyt sinne vaan ranta oli varjossa. Myöhemmin päivällä aurinko alkoi paistaa etelän ja lännen suunnalta ja ranta pääsi valoon. Taisimme käydä siellä aamulla ja värjöttelimme varjossa.  Saatoin käydä uimassakin. Ylhäällä ihailin valtavia kaktuspenkkejä ja etelässä päin kuvasin banaaninterttuja tien varsilla.

Mutta en voinut mitään sille, että kanariantraakkipuu herätti ja kutitteli muistojani. Ihan hyvä niin, sillä mennyttä on hyvä käydä välillä tutkimassa, vaikka siihen liittyykin joskus synkkiä sävyjä. Kaiken kaikkiaan kaikki muistot ovat matkaa omaan itseemme. On vaikea tietää, olemmeko jättäneet jälkiä niihin tuntemiimme ihmisiin, jotka ovat jääneet taakse elämässämme.  Olisi kiva edes tietää, ovatko ne olleet hyviä muistoja. En ole oikeastaan koskaan pohtinut tällaista. Se vaan puikahti tässä kohdin mieleeni.

Muuten kanariantraakkipuu näyttää nuorena ruukussa kasvaessaan aivan muulta kasvilta kuin sitten aikanaan vanhana puuna. Entä me ihmiset. Me usein näytämme aika paljon samalta vanhemmiten. Tunnistamme helposti lapsena tuntemamme ihmiset myös vanhoina.

Toivon, että nyt vielä parvekkeella kasvavat puun alut saavat uuden kodin.